Nyt on mentävä yksin, kulkee pitää ilman Varjoo

Eloisa Qisa 

6.6.2010 - 3.3.2022

Varjo lähti kuukausi sitten. Sinne, mistä mä en täältä käsin enää näe sitä, en voi koskea siihen, en kuule sen purinaa lelu suussa kun se tulee vastaan ovelle. Toivon hartaasti, että se ei ole yhtään kipeä tai jäykkä ja pystyy vaivatta leiskaisemaan metrisen yli tuosta noin vain, eikä sitä ahdista mikään. Jos kuoleman jälkeen on jotain muuta kuin multaa, toivon, että me vielä tavataan. 

Otsikon biisi on kliseinen, paljon käytetty ja tuntuu vähän typerältä laittaa se. Mutta kappaleen alkupuoliskon sanoituksessa on tuon Varjon nimikohdan lisäksi useampi meidän suhteeseen ja viimeisen vuorokauden tapahtumiin kovin hyvin sopiva fraasi, siksi käytän sitä kuitenkin. 

Jos haluaa tietää vain kuolinsyyn, suosittelen KoiraNet-jalostustietojärjestelmää, sieltä saa tiedon huomattavasti helpommin ja nopeammin kuin tätä lukemalla. Seuraavana on kirjoitus niistä tapahtumista, jotka johtivat siihen, ettei Varjoa enää ole. Varoituksena, teksti on paikoin erittäin yksityiskohtaista ja rehellistä tilanteiden kuvausta ja tunteiden purkua, ja mukana on kuvia sekä kipeästä että kuolleesta koirasta. Kirjoitin tämän tekstin ensisijaisesti itseäni varten, käsitelläkseni tapahtunutta, ymmärtääkseni, muistaakseni. Jos lisäksi joku lukija saa tästä tietoa, vertaistukea tai ajattelemisen aihetta, hyvä sekin. 

________________________________________________________________

Keskiviikkona 2.3. lähdettiin Jonin luota iltalenkille, minä, Joni, Varjo ja Virka. Varjo oli innokas, riehakkaamman laidan itsensä, hölkötteli metsikössä hajujen perässä, haastoi keppi suussa Virkaa leikkiin kanssaan. Tultiin aukealle ja pyysin koiria vuorotellen kiertämään kauempana olevan ison puun, Varjo ei meinannut malttaa odottaa vuoroaan. Palkkasin sen lussupallolla, joka suussaan se tuli raivoamaan eteeni. Nauratti, sillä oli kovin hauskaa. Suojatieltä tuli pikkukoira, pyysin molemmat vapaana sivulle, kävelin koirat vierellä poispäin, Varjo piti mahtavasti kontaktia ja palkkasin sitä nameilla. Toisen koiran mentyä palattiin lähemmäs suojatietä, lähetin Varjon painamaan liikennevalonappia. Sinne lähti, hypähti kohti, mutta oliko tolpan edessä liukasta vai mitä, näytti siltä kuin koira olisi mennyt vähän ohi ja pää kolahtanut tolppaan kuonolla napin painamisen sijaan. Varjo hyppäsi kuitenkin itsenäisesti uudestaan, osui tällä kertaa, kehuin, pyysin koirat vierelle ja valojen vaihduttua ylitettiin tie. Laskin ne jälleen vapaaksi. 

Varjo lähti vauhdilla edelle, suoraan aurauslumien takia tietä paljon korkeammalla olevaan penkkaan, jossa teki huomattavan pitkät pissat. Katselin, että hetkinen, se huojuttaa samalla oudosti koko takapäätään ylös-alas, vaikka yleensä hoitaa asiansa kuin patsas. Pissalta lähdettyään sen takapää huojui yhä, se otti muutamia sivuttaisaskelia, ja pääsi hädintuskin tielle, kun etupääkin meinasi pettää ja koko koira horjahti. Kiirehdittiin Varjon luo, mikä on, nappasin sen syliin ja kannoin lähimmän katulampun alle tasaiselle pientareelle kyljelleen. 

Mikä ihme sillä oli. Silmät eivät pyörineet tai toljottaneet, koira reagoi puheeseen, ei kouristellut, suu, korvat, tassut, kaikki näytti ulkoisesti olevan kunnossa. Annoin Varjo levätä pari minuuttia ja sitten pyysin sitä nousemaan. Se kömpi ylös, pysyi pystyssä, kykeni kävelemään, mutta oli hyvin hidas ja poissaoleva, kuin nukutuksesta herännyt. Aivan toinen koira kuin viisi minuuttia aiemmin. 

Meidän lenkki loppui siihen, ei sitä olisi voinut kotiin kävelyttää. Katsoin kelloa, 21.30, mikään muu eläinlääkäri kuin päivystys ei olisi enää auki. Jos se olikin vain saanut tällin päähänsä siitä liikennevalotolpasta ja oli siksi vähän sekava. Ei sillä hengenhätää vaikuttanut olevan, kai me voidaan odottaa aamuun ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Nostin Varjon syliin ja lähdettiin lähimmälle bussipysäkille, kotiin olisi jalan liian pitkä matka. Varjoa oli vaikea kantaa ja se tuntui painavan paljon enemmän kuin normaalisti, se oli jotenkin löysä eikä jännittänyt vastaan kuten yleensä. Virka panikoi oudosta tilanteesta eikä suostunut kävelemään Jonin kanssa yhtään, joten vaihdettiin Varjon kantajaa, minä otin Virkan jotta se rauhoittui. Bussiin halusin Varjon kuitenkin kantaa itse, jos siellä olisi jotain mikä sitä pelottaisi. Bussi oli melko täynnä, mutta Varjo ei reagoinut mihinkään. Istuessani vaunupaikan taittopenkillä Varjo hiekkasäkkinä sylissäni maaten mielessä kävi ajatus, onkohan tämä meidän viimeinen yhteinen bussimatka. 

Jonin pihalla Varjo laskettiin takaisin jaloilleen, se käveli hitaasti rappuun, mutta asunnon edustalla tasapaino petti taas. Lattialle makkarin nurkkaan laitettiin Jonin vanha petari, kannoin Varjon sille. Siinä Varjo lepäsi illan, kohottautui toisinaan jaloilleen, kävi illan aikana monta kertaa vessassa juomassa juurikaan huojumatta. Muuta kuin nappulaa ei ollut tarjota ruoaksi, turvotin sen jotta olisi maistuvampaa ja helpompaa syödä, mutta Varjo ei huolinut (ja nyt siis puhutaan koirasta, joka syö salaatinlehdet ja hampurilaisen välistä suolakurkut). Erittäin huolestuttavaa. Sisällä paremmassa valossa katsottuna ikenet näyttivät oudon vaaleilta, lähes värittömiltä, ja silitellessä tajuttiin myös, että Varjon korvat ja tassut olivat edelleen ihan jääkylmät, vaikka sisään oli palattu jo jonkin aikaa sitten. 

"jonka raajat kuolleet on"

Käytin Varjon ulkona vielä kahden maissa yöllä, jolloin se teki pissat tien toiselle puolelle. Sen jälkeen se lähti automaationa kävelemään pidemmälle. Annoin sen mennä edeltä pienen polunpätkän pusikossa, se ei haistellut vaikka kehotin sitä, ei tehnyt kakkoja (joita odotin koska puolikkaaksi jääneellä iltalenkillä ei ollut tehnyt), käveli vain eteenpäin. Ihme otus, jonka päähän on selvästi ohjelmoitu, että lenkille mennään ja eteenpäin kävellään, oli tilanne mikä hyvänsä. Ohjasin sen takaisin Jonille päin ja kannoin portaat, koska siltä puolelta taloa oli lyhyempi matka sisään.

Halusin nukkua Varjon vieressä, jotta näen mahdollisimman hyvin, mikä sen olo on. Olin itse aivan poikki ja nukuin jotenkin, mutta joka kerta hereille havahtuessani tajusin, että Varjo läähätti tai vähintään huohotti. Siirsin peiton pois sen päältä, vain edelleen viileille tassuille, mutta huohotus jatkui. Se vaihtoi asentoa monesti, muttei kertaakaan noussut ylös. Aamusta, joskus kuuden seitsemän maissa, se rauhoittui ja nukahti, ja silloin minäkin nukuin levollisemmin muutaman tunnin. 

Herättyäni lähdin Varjon kanssa ulos, se nousi kehotuksesta, kulki hitaasti, mutta omin jaloin kuitenkin. Pihatiellä vastaan tuli koira, Varjo ei reagoinut mitenkään, ei edes katsonut päin. Käskin sen penkkaan pissalle, kehotin monta kertaa, ja lopulta se kyykkäsi, mutta mitään ei hangelle tullut. Ei sitten. Ehkä sillä ei ole vielä hätä, yöulkoilusta ei kuitenkaan ollut niin kauan. Outoa silti. 

Ulkoilun jälkeen, ennen yhdeksää, soitin tuttuun eläinlääkäriin Herttaan. Puheluun vastannut hoitaja sanoi, ettei heillä ole tällä päivälle vapaana aikoja, mutta kuulostaa kyllä siltä, että johonkin olisi hyvä päästä. Kehotti menemään neurologille, jos koira kerran on lyönyt päänsä, mutta kun sanoin, että koira on melkein kaksitoista eikä sitä nyt todellakaan lähdetä magneettikuvaamaan saati mitenkään operoimaan, kehotti soittamaan jollekin toiselle peruseläinlääkärille. Toisella asemalla Sopulitiellä olisi ollut aikoja, mutta hoitaja totesi, ettei heillä kyllä taideta tuon kuvauksen perusteella koiran vointia pystyä selvittämään ja neuvoi hänkin lähtemään neurologin tutkimuksiin. Tässä vaiheessa turhautti rankasti. Eikö nyt oikeasti ole muka mitään muita vaihtoehtoja? En mä lähde mihinkään Aistiin! Mitä sitten teen? Odotan vain? Soitin Varjon fyssarille Tamaralle, jolle meillä oli varattuna aika seuraavalle päivälle, ja kerroin, että nyt ei näytä siltä, että koira olisi fyssarointikunnossa huomenna. Hän tuntee koiran ja tietää sen terveyshistorian, ja hänen neuvostaan lähdin hakemaan kotoa kipulääkettä (Norocarp, jota mulla on aina kotona Varjon selän takia) ja kaupasta jauhelihaa ja kermaviiliä. Kipulääkkeellä selviäisi, parantaisiko se koiran oloa ja koira oli pakko saada syömään, jotta kipulääke ei puolestaan ärsyttäisi vatsaa. 

Helpotti, kun sai edes jotain selkeää ohjetta ja tekemistä. Hain lääkkeet ja ruoan, Joni raportoi Varjon vähän läähättäneen, mutta olleen pääosan ajasta melko rauhassa. Sotkin kermaviilistä ja jauhelihasta mössön, käskettäessä Varjo vähän nuoli lusikkaa, mutta oli edelleen haluton syömään. Niinpä lappasin lusikka kerrallaan mössöä kitaan, väliin kipulääke ja taas lisää perään. Muutaman desin sain sen nielemään, eiköhän tuo riitä noin alkuun. Käytin Varjon uudelleen ulkona, pyydettäessä kyykkäsi taas, muttei edelleenkään tehnyt mitään. 

Kovin voipunut Varjo.

Kipulääkeruoan ja ulkoilun jälkeen Varjo nukkui pari tuntia, ja tässä vaiheessa itsekin nukahdin sen viereen. Herätessä huomasin, että peitellyn koiran tassuihin oli palannut lämpö. Neljän maissa käytin sen uudestaan ulkona Jonin kanssa, silloin se teki vihdoin pissat ja huokaisin helpotuksesta. Ehkä sen kroppa alkaa taas toimia. Käveltiin jälleen Varjon halusta pieni kierros, ja sisääntultua lappasin sen kitaan toiset pari desiä jauheliha-kermaviiliä, se ei edelleenkään halunnut syödä itse. 

Pohdin, pitäisikö lähteä illaksi kuoroon, saisi muuta ajateltavaa kuin kipeän koiran tarkkailun. Jäin kuitenkin kotiin, huoli oli liian iso. Viideltä Varjo yökkäsi ulos kaiken tuntia aiemmin syötetyn ruoan, ja seuraavien tuntien kuluessa läähätys ja huohotus vain lisääntyi. Ei sen vointi parane. Kipulääke ei auta, sillä on nyt jotain isompaa. Soitin uudestaan Herttaan, olisiko heillä huomenna aikaa, mutta sanoivat, että nyt kuulostaa kyllä siltä, ettei kannata odottaa huomiseen. Kello oli lähempänä yhdeksää, joten aloin selata päivystäviä. Se on pakko saada johonkin. Viikissä luki koronaohjeissa että hakevat eläimen ja omistaja odottaa ulkona, ei saakeli, sinne ei mennä, Varjoa ei viedä pois mun luota. Sitten olisi Tammiston Evidensia, se on ketjueläinlääkäri, yh, ja kolmantena pääkaupunkiseudulla se neurologiaan erikoistunut Aisti. Siellä tolppaan kolahtaneen päänkin voisi tutkia, jos mitään muuta selittävää ei löydy. Ehkä sitten kuitenkin lähdetään sinne.  

Tamara lähetti viestin kysyen, miten Varjo voi. Vastasin: "Soitin päivystykseen, lähdetään sinne, äiti pystyy onneksi kuskaamaan. Ihan sama vaikka lopputulos olisi kuollut koira ja jäätävä lasku, haluan tietää mikä sillä on."

Äidin tulo tuntui kestävän iäisyyden. Äidin vihdoin ilmoitettua olevansa pihalla pakkasin repun, kehotin Varjoa nousemaan ja sanoin Jonille, että halaa Varjoa kunnolle, jos se ei tulekaan takaisin. Joni mietti, pitäisikö tulla mukaan, mutta sanoin, että parempi, jos jäät tänne Virkan kanssa ja tarjoat sille vaikka kunnon lenkin, se oli ollut vain pikapissatuksella joskus ennen puolta päivää. Vähän ennen kymmentä kannoin Varjon pihalle, päästin sen penkkaan, jossa se teki pissat, ja kannoin taas autoon. Äiti oli kaatanut toisen takapenkeistä, että pystyin olemaan puoliksi kontissa olevan koiran vieressä takapenkillä. Viltti ja takki Varjon peittona matkustettiin läpi pimeiden katujen Myyrmäkeen, yhdestä risteyksestä mentiin pieleen, mutta lopulta oltiin Aistin pihassa. Nostin Varjon ulos, annoin sen itse kävellä, soitettiin ovikelloa ja päästiin sisään. Siellä ensimmäisen kerran reiluun vuorokauteen Varjo haisteli, nuuhkutti eteistilan mattoja, ja hoitajan kysellessä perustietoja nosti niskakarvoja koholle muutaman sentin. Ooh, jotain tutunsuuntaista reaktiota vieraita ihmisiä kohtaan. Missään muualla ei ollut ketään, vain vaimea haukku kaikui jostain takatiloista. 

Äiti jäi aulaan, kun menin Varjon kanssa tutkimushuoneeseen. Kertasin lääkärille lyhyesti tapahtumat, hän mittasi kuumeen (ei ollut), tutki koiran, rekisteröi vaaleat limakalvot. Sanoi jo oirekuvaa kuunnellessaan, että veikkaa pernassa olevan vikaa. Lisäksi hän kuunteli sydämen. Kuunteli. Ja kuunteli. Hiljaisuuden jatkuessa ja stetoskoopin vaihtaessa paikkaa kerta toisensa jälkeen aavistin, että ei taida olla ihan normaalia se, mitä hän kuulee. Lopulta lääkäri totesi, että sydänäänet ovat nopeat, mutta melko vaimeat. Ultrataan, niin nähdään sisäelimet. 

Lääkäri ja hoitajat valmistelivat ultrahuoneen ja minä istuin lattialla makaavan Varjon vieressä sen pää sylissäni. Voi Varjo, nyt selvitetään, mikä on. 

Kannoin Varjon ultraan. Se on ollut kourussa monesti ennenkin, kippasin sen selälleen helposti. Siltikin liian helposti, se ei yhtään jäkittänyt vastaan. Vatsasta ajeltiin karvat, eikä aikaakaan, kun ruudulla oli sisäelinpalapeli. Ja siellä perna, ja pernan kyljessä jotain ylimääräistä. Kasvain, todennäköisesti hemangiosarkooma, eläinlääkäri sanoi. Vieressä oli mustia pylväitä ja palloja, nestettä, ei kovin paljon, mutta selkeästi. Kasvain vuotaa. Lääkäri yritti ottaa ohutneulanäytteen, tutkia, olisiko neste verta, mutta ei saanut, vaikka yritti ultran avulla ja useammasta kohtaa. Aina neula jäi johonkin vatsanpeitteisiin kiinni tai ruiskuun ei vain tullut mitään. Joko neula ei osunut kohdilleen tai neste oli niin paksua ettei sitä saanut imettyä ruiskuun, neula on kuitenkin aika ohut. 

Kuuntelin selostusta Varjoa silitellen. Ympärillä lääkäri ja kaksi hoitajaa, ilmassa sanoja, joiden laadusta alkoi käydä yhä selvemmäksi, että tästä ei olisi paluuta. Varjo ei lähtisi täältä enää kotiin. Perna olisi kuulemma vielä periaatteessa mahdollista poistaa, koira pärjäisi ilman sitä, mutta kasvain oli jo vuotanut, ja koiran yleistila niin heikko, ettei se olisi järkevää. Lisäksi saattaisi olla, että pernakasvain oli vain sekundäärinen syy oireille, itse ongelma voisi olla muualla, esimerkiksi sydämessä, jonka lyöntiäänet olivat olleet epätavalliset. 

Lääkäri kysyi, haluaisinko, että hän ultraisi vielä sydämen. Totta kai, sanoin, halusin olla varma, mitä oltiin tekemässä, ja tietää, oliko sielläkin jotain. Ultra vaatisi karvojen ajelun. Minä tahdoin Varjon harmaankirjavista rintakarvoista vielä kuvan, otin sen kädet täristen, ja sen jälkeen vasemman kainalon alle ajeltiin paljas kohta. Lääkäri pahoitteli, ettei hän ole sydänultraaja, ja rintakehästä on tottumattoman kovin vaikea saada anturia osumaan oikeaan kohtaan, mutta hetken voimakkaan kylkiluiden kaivelun jälkeen ruudun mustuuteen ilmestyi harmaa kammiomuodostelma. Ja sen takalaidassa paksu, musta, Varjon kohtalon lopullisesti sinetöivä nestekerros. Sydänkin oli ihan rikki. 

Nostin Varjon rentona roikkuvaa päätä, ja katsoin sitä silmiin. "Tietsä Varjo, sä lähet nyt." Tuntui täysin käsittämättömältä, että tämä olisi nyt tässä. Tajusin, että Varjo oli elänyt viimeisen vuorokauden varmaan pelkällä tahdonvoimalla, ja ratkaisu oli täysin selvä, ennuste toivoton. Mutta silti. 

Puhelin soi, se oli Joni. Avasin linjan, laitoin kaiuttimen päälle, ja pyysin lääkäriä selittämään puhelimeen saman mitä oli sanonut minulle hetkeä aikaisemmin. Itse en olisi saanut kerrottua mitään, keskitin kaiken energiani siihen etten alkanut itkeä holtittomasti. Varjon takia piti säilyttää joku järki, olla turvana loppuun asti. 

Kannoin Varjon takaisin tutkimushuoneeseen, hoitaja oli varmaan käynyt hakemassa äidin, koska hän tuli sisään samaan aikaan. Sain puristettua suustani että Varjo lähtee nyt, lääkäri hoiti lopun puhumisen. Lääkäri meni hakemaan lopetusaineita, minä ja äiti siliteltiin Varjoa, otettiin vielä muutama valokuva. Varjo ei nostanut korvia, se vain kyyhötti pöydällä paikoillaan. Se oli ihan valmis. 

Otin näköjään vahingossa
valokuvan samaan aikaan, 
kun kanyylia pistettiin.
Tajusin tämän vasta jälkikäteen. 

Lääkäri kysyi, saako Varjolle laittaa suoraan kanyylin, hän pelkää että jos se ensin rauhoitetaan, suonet voivat heikossa kunnossa olevan sydämen takia mennä niin syvälle, ettei kanyylin laitto enää onnistu. Sanoin että totta kai, vaikka Varjon suonet ovat kyllä olleet niin vahvat että verikokeita otettaessa verta yleensä roiskuu hoitajien käsille. Niin kävi nytkin, kun kanyylia laitettiin. Mutta kanyyli tarkoitti sitä, että ei tarvitsisi odottaa. Kaikki olisi ohi paljon nopeammin, kun rauhoitusainekin menisi lihaksen sijaan suoraan verenkiertoon. Sehän olisi parempi. 

Kello oli 23.34, kun otin Varjosta viimeisen kuvan elossa. Sen jälkeen sanoin sille "ota lepo", jolloin se kävi pöydälle makaamaan, ja "hoitohetki", jolloin se osin kääntyi itse, osin autoin sen kyljelleen. Siihen se voisi jäädä, ei tarvitsisi vaipua ja romahtaa. Sitten hautasin nenäni sen niskaturkkiin, käänsin toisen käteni kupiksi sen kirsun eteen, hei mä olen tässä, se kaikkein tutuin ja turvallisin haju. Toisella silittelin Varjon poskea, suupieliä, silmäkulmaa. Kerroin sille, miten supertärkeä se on. Lääkäri selosti koko ajan mitä teki, kuuntelin tuskin puolella korvalla, keskityin olemaan läsnä. Pian Varjon hengitys vain lakkasi. Ei huokausta, ei kouristelua, ei alleen laskemista, suolen tyhjenemistä, ääntelyä, ei yhtään mitään. Olin varautunut kaikkeen, mutta Varjo kuoli niin kauniisti kuin nyt vain voi kuolla. Se vain lähti. 

Nyt saatoin romahtaa. Nyt ei ollut enää mitään väliä, että itkin holtittomasti, etten ollut enää vahva. Lääkäri tarkisti ettei silmärefleksiä ollut, kuunteli sydämen pysähtyneen ja jätti meidät koiran ruumiin kanssa. Silittelin pitkään kaulaa, korvia, suupieliä, eturintaa, selkää, tassuja. Teki mieli ottaa kyljestä kiinni ja ravistaa, nouse pahvi, mitä sä siinä makaat. En tiedä, kuoleeko kaikki koirat silmät niin apposen auki mitä Varjo, mutta se oli jollain tapaa hämmentävää. Johtuiko se siitä että kaikki aineet laitettiin suoraan kanyylin kautta, normaalisti reiteen pistoksella nukutettaessa se on aina näyttänyt erilaiselta, silmät ovat tavallaan kääntyneet ympäri, menneet ainakin puoliksi kiinni. Nyt ne vain toljottivat mitäännäkemättöminä ja samentuivat pikkuhiljaa kosteuden kadotessa.  

Hoitaja tuli ja pyysi valitsemaan uurnan. Yksinkertainen pellavapussi olisi ihan riittävä, kuvastossa ei ollut mitään joka olisi tuntunut heti omalta, ja selvemmillä aivoilla voisi sitten myöhemmin miettiä, jos haluaisi jotain muuta. Pyysin saada sakset ja pienen pussin ja leikkasin vähän karvaa talteen, pehmeätä korvan takaa, tuuheata kaulalta, harmaankirjavaa rintakehästä ja pienen tupsun eturinnan valkoisesta läikästä. Kysyin myös hoitajalta, saisinko itse pakata Varjon ruumiin jätesäkkiin, jossa se vietäisiin kylmiöön odottamaan kuljetusta eläintuhkaamoon. 

Yksitoista ja puoli vuotta sitten, kesän 2010 lopulla tavatessani Varjon ensimmäisen kerran, Erja haki minut leirintäalueelta ja menimme hetkeksi takaisin hänen työpaikalleen. Sinne tuotiin lopetettavaksi musta suurehko koira, jolla oli ainakin golfpallon kokoinen kasvain suussaan. Sinä päivänä, pentu-Varjon pyöriessä jaloissa autoin Erjaa pakkaamaan tuon lopetetun koiran jätesäkkiin. Nyt tuntui kuin ympyrä sulkeutuisi. Tiesin odottaa tätä, halusin tehdä sen itse. 

Hoitajalle tämä sopi ilman muuta, sanoi, että mitä vain mikä helpottaa teidän oloa. Hän haki eläintuhkaamon logoilla kuvioidun muovipussin, ja tuntui jotenkin äärimmäisen lohduttavalta, että se oli mustan sijaan valkoinen. Kanyyli poistettiin ja etutassuun laitettiin joustava side, vaaleanvihreä tummanvihreillä tähdillä. Tuntui hyvältä, että näin tehtiin, vaikka koira oli kuollut. Halusin siteestä kuvan, kolmen edellisen verikokeen tai leikkauskanyylien laiton siteet minulla on kotona tallessa. Nyt tämä viimeinen tallentui edes näin. 

Koira oli vaikuttanut pöydällä lojuessaan jotenkin liian jäntevältä ollakseen kuollut, joten sen nostaminen ja velttouden tunteminen, pään ja kielen hervottomuuden näkeminen auttoi ymmärtämään, että kyseessä oli todellakin enää kuori, josta elämä oli lähtenyt. Hengettömänäkään Varjon ruumis ei taipunut "pienelle kissakerälle", jolle hoitaja yritti sen avustaa, ei kai, kun ranka oli yksi pitkä luuputki. Mutta pussiin se silti mahtui, sinne sain tutun rakkaan ulkokuoren asetella, silitellä, katsoa vielä hetken. Tuntea kyljen yhä hohkaavan lämmön pussinkin läpi. Oli paljon helpompi jättää pöydälle muovipussi kuin koira. 

Äiti oli maksanut laskun jo aiemmin, onneksi hän oli mukana, en olisi varmaan kyennyt edes siirtämään kännykällä rahoja säästötililtä sille, jolla olisi voinut maksaa. Sovittiin että korvaan kulut myöhemmin. Sitten piti kävellä ulos. Lähteä yksin. Olisin halunnut jäädä oven taakse lumipenkkaan makaamaan enkä nousta lainkaan, mutta istuttuani hetken lumessa äiti käski autoon. Pitää mennä kotiin. Tai Jonin luokse, jossa odottaisi Virka. Jossa pitäisi nukkua ilman Varjoa. Pimeät kadut rauhoittivat, ja oli ihan hyvä, että ajomatka Myyrmäestä kesti melkein puoli tuntia. Vierailla kaduilla oli helppoa olla, mutta tuttujen paikkojen tullessa auton ikkunoista katselu muuttui vaikeaksi. Kaikki muistutti. Ja samaan aikaan päänsisäinen jukeboxi jo huusi

"Nyt on mentävä yksin
kulkee pitää ilman Varjoo
osan jäätävä taakse, jotta toinen voi loppuun löytää
[---]
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
jonka raajat kuolleet on
tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
mutta tiedän et on turhaa
armoo viivyttää"

________________________________________________________________

Tapahtumista on helppoa kirjoittaa jokseenkin johdonmukainen tarina, mutta kun joku kysyy miten mä voin ja miltä musta nyt tuntuu, en osaa kertoa kuin irtonaisia huomioita ja eri hetkinä ohi lipuneita ajatuksia. Tässä niitä sekalaisessa järjestyksessä. 

Lopetusta seuranneen vuorokauden aikana mun päänsisäinen jukeboxini tuotti seuraavan soittolistan. 

• Autossa lopetuksen jälkeen: Apulanta - Armo
• Yöllä klo 3 ennen nukkumaanmenoa: Pekka Simojoki - Hän ei ole enää täällä (kertosäe)
• Herätessä aamulla 6.30: Pekka Simojoki - Perhonen
• Uudelleen herättyä 10.30: Klaus Badelt - Pirates of the Caribbean, The Black Pearl (Michael Sweeneyn sovitus, töissäni kuulemani nuorten puhallinorkesterin soittamana)
• Kuunnellessani opintoluentoa n. 13.00: Jouko ja Kosti - Muisto vain jää
• Uloslähtiessä n. 16.00: Kari Rydman - Niin kaunis on maa
• Ulkona klo 16.30, samalla aukealla jolla koirat kiersivät puuta toissapäivän iltana, nähtyäni aivan ohuen, nousevan kuun sirpin: Pink Floyd - Brain Damage

Ja kun palasimme lenkiltä sisään, laitoin YouTubesta Brain Damagen soimaan, jolloin sieltä tuli myös automaattisesti perään levylläkin seuraavana kappaleena oleva Eclipse. Eclipse päättyy ...  hiljalleen hiipuvaan sydämensykkeeseen. Okei, se kuuluu myös tälle soittolistalle. 

Olen pohtinut paljon, olisiko siellä päässäkin ollut vielä jotain, vai johtuivatko kaikki oireet vain revenneestä pernakasvaimesta ja sydämestä. Oliko sillä lyhtypylvääseen törmäämisellä jotain merkitystä, vai oliko vain sattumaa, että oireet alkoivat lähes saman tien sen jälkeen. Repesikö perna puun kierrosta, lumi oli aika huonoa ja koirien hankalaa juosta, siksi en kierrättänyt enempää. Toisaalta onko millään näistä mitään väliä. 

Virkan näkeminen on ollut koko ajan ok ja piristänytkin, mutta ensimmäisenä päivänä mun oli hirveän vaikea koskea Virkaan. Se tuntui suoraan sanottuna pahalta. Turkin tuntuma päässä ja kaulassa melkein sama, mutta kroppa sen alla aivan väärä. Kallon ja korvien muoto, etuosan rakenne, olemus, ryhti, kaikki vääriä. Olin kantanut ja silittänyt Varjoa sen viimeisen vuorokauden aikana niin paljon, että mun käsissä oli muistijälki, jota en halunnut kadottaa. Halusin pitää edes siitä kiinni vielä hetken. Viimeistään parissa päivässä tilanne helpotti, Virkaakin pystyi silittämään, mutta Varjon leveän lattapään kaipuu oli kova. Kun näin tutun melko leveä- ja tasapäälakisen ulkoilutuskoiran vajaata viikkoa myöhemmin, silittelin sen päätä pitkään. Edes jotain pientä samaa. Se helpotti. 

Onneksi lähes koko maaliskuun paistoi aurinko. Onneksi Varjo kuoli keväällä. Valo on mulle tärkeä mieltä kasassa pitävä elementti ja toisaalta pimeällä mä kaipaan Varjoa eniten, koska yö, koska silloin me saatiin lenkkeillä rauhassa. Onneksi oli kantohankipellot, joilla pystyi hoitamaan kaikki Virkan lenkit, ei tarvinnut mennä heti samoja reittejä kuin aina ennenkin. Sain valita, milloin olin valmis kulkemaan tuttuja polkuja väärän koiramäärän kanssa. 

Onneksi Varjo lähti ensin, näin päin sen ehdottomasti kuuluikin mennä. Virka pitää mun arjen kasassa ja vie edelleen ulos, on oma hölmö itsensä, se ei murehdi, riehuu yksinään kepin tai lelun kanssa entiseen malliin. Sen huolettomuus on niin aitoa. Elämä sen kanssa kaksin on hämmentävän helppoa. Silti musta melkein tuntuu, etten tiedä, kuka se on. En ole ollut sen kanssa kaksin kuin välillä lenkeillä. Kotona on aina ollut myös Varjo. 

Varjon puolesta en ole yhtään surullinen. Se lähti melkein saappaat jalassa, vain viimeisen vuorokauden se oli oikeasti tosi kipeä. Toki näin jälkikäteen ajatellen sen olisi voinut viedä päivystykseen heti samana iltana kun se menetti tasapainonsa, vähentää kärsimystä vielä vuorokaudella, mutta kun en ole kroisos (ja Varjon ihmisahdistuksen takia muutenkin katsoin mieluummin vähän tarkemmin mihin eläinlääkärille sen vein, helpotti kummasti asioita jos lääkäri ei pelännyt sitä), päädyin tarkkailemaan, mihin tilanne kehittyy kun akuuttia hengenvaaraa ei vaikuttanut olevan. Sitä paitsi se viimeinen vuorokausi oli mulle henkisesti todella tärkeä, ymmärsin sen aikana puoliksi tietoisesti, puoliksi alitajuisesti, että tää on mahdollisesti tässä ja pääsin sanomaan Varjolle hyvästit. Nukuin sen vieressä, silittelin sitä paljon. Lopetusaika, paikka, puitteet olivat niin hyvät kuin eläinlääkäriasemalla on mahdollista, ei ylimääräisiä ihmisiä, rauhallista, hiljaista, ulkona pimeää. Yö oli aina ollut mun ja Varjon aikaa, ja nyt Aistissa sen en tarvinnut jännittää, sillä oli rauhallinen ja turvallinen olo. Koira oli ihan valmis lähtemään, mun vaan piti antaa sen mennä. 

Myös Varjon loppuajoista ennen kohtausta olen tosi onnellinen. Vaikka pernakasvain on toki kehittynyt ja neste sydänpussiin kertynyt pidemmän ajan kuluessa, ne eivät ainakaan kovin havaittavasti vaikuttaneet Varjon toimintakykyyn ja elämäniloon. Se eli erittäin kivan talven, teki pitkiä lenkkejä, söi lunta ja tuhosi lumipaakkuja. Vaatetin sitä niin huolella, että se ei juuri jumiutunut kylmyydestä tai tuulesta. Se pääsi vielä hiihtolomaksi vain viikkoa ennen lopetusta isän mökille, jonka pihassa autosta päästyään se haukahteli kimakasti ja juoksi mun ja isän väliä monta kertaa puhtaasta riemusta. Se lähti joka päivä mun ja Virkan kanssa innoissaan vapaana usean tunnin metsälenkille, loikki pihassa Bounzerin perässä eikä stressannut mistään. Ja se näki isän, joka oli yksi sen harvoista todella tykkäämistä ihmisistä. 

Postauksen ylin kuva on otettu sunnuntaina 27.2. Se on viimeinen kuva Varjosta omana itsenään, ennen keskiviikkoillan romahdusta. Oltiin Varjon kanssa kahdestaan kiertämässä lehmälaitumet ja huomasin upean auringonlaskun, pyysin sitä pysähtymään ja nappasin kuvan. Kovin symbolista, enteilevää, hassu sattuma, minä sitä haluaakaan pitää. Musta se tuntuu jotenkin hurjalta ja hienolta samaan aikaan. Siltä, että tänkin piti mennä juuri näin. 

Koko kohtaus tuli niin yllättäen, ettei tarvinnut miettiä mitään. Sen jälkeen Varjo ei enää ollut oma itsensä, sen jälkeen ei ollut enää mitään normaalia. Tuli selkeä syy, selkeä viesti, että nyt tämän koiran elämä on ohi. Varjo ei kuihtunut hiljalleen, hidastunut ja jäykistynyt, kipeytynyt selästään tai muuttunut aggressiiviseksi. Ei tarvinnut miettiä, milloin se on liian kipeä tai milloin on oikea aika. Ei ollut mitään viimeisiä, viimeistä ruokaa, lenkkiä tai leikkiä, oli vain silitykset ja hiljainen hyväksyminen.

Ensimmäisellä viikolla odotin koko ajan näkeväni Varjon. Pöydän alla jaloissa, ortopedisellä koiranpedillä tarkkailemassa, tulossa vastaan ovelle, vessassa vieressä, lenkillä kauempana nuuskuttelemassa. Toisella ja kolmannella viikolla en enää nähnyt sitä mielessäni kaikkialla, sen sijaan toivoin, että tää pelleily loppuisi ja joku toisi sen kotiin. Joo, olinhan vuosikausia haaveillut saavani edes joskus lomaa Varjosta, mutta nyt olin saanut jo pari viikkoa ja tämä riitti, voitaisiinko palata normaaliin kiitos. Neljännellä viikolla tuli yhdellä iltalenkillä muista tapahtumista tuttu, utopistinen tunne: entä jos olin vain kuvitellut kaiken? Entä jos Varjoa ei oikeasti ollut ollut olemassa? Sadat kuvat ja videot todistavat toista, mutta ehkä mieli haluaa kieltää, ettei sattuisi, ettei kaipaisi sitä, mitä ei ikinä voi saada takaisin.

On ikävä. Ihan järjetön ikävä, mutta valtaosin se ei näyttäydy siten että itkisin ja ulvoisin ja huutaisin ja rypisin surussa. Olen parkunut hetken silloin, kun Virka ei syönyt sille tarjottuja porkkanankuoria, kun aloin kuivata koiraa ja ensimmäisenä kädessä olikin se jälkimmäinen, kun koira meni tutun lenkkireitin varrella olevan matalan aidan ali eikä yli, kun otin tiskausta varten käteen ruokakupin jolle ei ole enää käyttäjää. Useimmiten ikävä kuitenkin näyttäytyy yksinäisten hetkien epätoivon humahduksena, toimintakyvyttömyytenä, tyhjyyden tunteena. Kukaan ei enää tarvitse mua. Se tarvitsevuus oli joskus sielua raastavaa, mutta toisaalta tiesin, että mun pitää pärjätä, jotta Varjolla on mahdollisuus elää, kukaan muu ei siitä pidä huolta. Varjo oli myös mun sieluni peili, heijaste, afspiegeling. Näin omat tunteeni siitä vahvempana, peilasin sen riemun ja tyytyväisyyden itseeni ja kun sitä ahdisti, yritin olla peilaamatta koska tiesin että mun pitää olla vahva meidän molempien puolesta. Ilman Varjoa tuntuu kuin musta puuttuisi puolet. 

Siksikin lainaan Apulannan Armoa. "Osan jäävätä taakse, jotta toinen voi loppuun löytää"

Nyt mä yritän opetella uudelleen, kuka olen, ilman sitä osaa, joka kulki mun mukanani yli yksitoista vuotta. Fyysisesti, sillä henkisestihän Varjo on yhä täällä. Se asuu mun ajatuksissa, muistoissa, toimintatavoissa, ymmärryksessä. Mun peloissa, riemussa, odotuksissa. Ne jäljet kulkee mun mukanani viimeiseen hengenvetoon. Niitä pitää vain nyt oppia hyödyntämään toisella tapaa, etsiä ja kehittää sitä mikä on hyvää ja arvostettavaa, riemua tuottavaa, voimaa antavaa, ja pyrkiä ymmärtämään ja löytämään käsittelytapoja sille mikä ahdisti. 

"Jotta oppimisin itse mitä tunnen
ja tietäisin sen"

Kiitos Varjo. Haluan uskoa, että me nähdään vielä. 

11 vuotta yhdessä

Tasan yksitoista vuotta sitten, 13.8.2010, allekirjoitin paperin, jolla ostin omakseni ensimmäisen koirani. Silloinkin oli perjantai. Tänään mietin, naurahtaen, että olisihan sitä helpomminkin voinut 11 vuotta elämästään viettää. Mutta ollaan me Varjon kanssa melkoinen matka kuljettu yhdessä. 

Niin, yhdessä. Se on sana, joka kaiken parhaiten tiivistää. Olen saanut Varjon kanssa kokea koiraharrastuksen ja ennen kaikkea koiran ja ihmisen välisen yhteistyön kautta sellaisia hetkiä, joita on vaikea pukea sanoiksi. Sellaisia, joissa sykkii tekemisen palo, joissa koira tahtoo, osaa ja luottaa, ja joiden aikana tunnen niin suurta ylpeyttä, syvältä kumpuavaa voimaa ja pakahduttavaa riemua, että niitä hetkiä miettiessä silmät kostuvat onnesta. Varjossa on syntyjään periksiantamatonta taistelutahtoa, voimakasta omistautuneisuutta ja vakaata rauhallisuutta, ja nämä tekevät siitä hienomman koiran kuin koskaan olisin osannut kuvitella saavani. 

Ja sitten Varjossa on pääosin sosiaalisesta ahdistuksesta juontuvaa epävarmuutta, jonka aiheuttaman käytöksen ja käytöksestä seuranneiden tilanteiden vuoksi olen itkenyt, raivonnut, hävennyt, pelännyt toisille aiheutettuja traumoja, tuntenut lamaannuttavaa epätoivoa ja kokenut olevani sekä kykenemätön koiranomistajaksi että lähes ihmisarvoton. Olen surrut Varjon ahdistumisen vuoksi menetettyjä mahdollisuuksia ja ihmissuhteita, jotka eivät toimineet, koska koirani reagointitavat tekivät yhteisestä ajanvietosta ongelmallista. Olen todennut, etten koskaan enää halua koiraa, joka on näin riippuvainen yhdestä ihmisestä. En ole viimeisimpään neljään vuoteen ollut Varjosta erossa lenkkien väliä pidempää aikaa, sillä ulkona kaikki on sille uhkaa, jos se joutuu lähtemään lenkille kenenkään muun kuin minun kanssani. 

Varjo on koira, jolla on voimakas kyky vaikuttaa ihmisten mielialoihin. Se on niin vahvasti läsnä, että sen tunnetiloja on hyvin haastavaa olla peilaamatta. Olen koko sen iän koettanut opetella olemaan itse ahdistumatta, jos sitä ahdistaa, mutten vieläkään siinä täysin onnistu. Toisaalta Varjon varmuus tarttuu myös. Jos se pystyy olemaan reagoimatta sille tunnetusti haastavassa ja jännittävässä tilanteessa, valtaa oman mieleni voittajafiilis ja tunne, että pystymme yhdessä lähes mihin tahansa. 

Varjo on hyvin erityinen koira, joka on opettanut minulle huomattavan paljon niin koirista kuin itsestänikin. Toivottavasti se saa vielä pysyä täällä opettamassa asioita jonkin aikaa. 

(Teksti kirjoitettu ja kuva otettu eilen.)

Täs ois tämmönen katarakta

Varjon oikeassa silmässä, nimittäin. Toisin sanoen epäkypsä kaihi, terveisin Pekka Sarkanen.

Kuva on otettu huonossa valaistuksessa, mutta eron silmissä näkee selvästi. Vasemmassa ei kuulemma toistaiseksi näy mitään, se on ihan terve. Vielä.

Vajaa kuukausi takaperin isänpäiväkahveilla Varjoa harvoin näkevä isän nykyinen puoliso kysyi, onko Varjon silmässä joku vikana. Minä siinä ihmettelin että mitä hän puhuu, ei siinä mitään pitäisi olla. Mutta sitten katsottiin tarkemmin. Sehän hohtaa jotenkin oudosti. Pienestäkin valosta se hohkaa selvän keltaisena, vaikka toinen silmä näyttää ihan normaalilta. Hetkinen. Mistä asti Varjon silmä on näyttänyt tuolta?

Valitettavasti vastaus on, että ei aavistustakaan. Olen minä toisinaan ohimennen kiinnittänyt huomiota hohtavaan silmään, mutta ajatellut aina, että valo vain osuu siihen ja heijastuu siitä. Jättänyt kokonaan huomiotta, että hei toinen silmä ei heijasta samalla tavalla tai valo tulee kokonaan väärästä suunnasta.

No, nyt kun joku oli sanonut asian ääneen, siihen kiinnitti huomiota koko ajan. Koska halusin tietää, mistä on kyse, varasin silmäpeilausajan. Eihän edellisestä ollutkaan kuin reilut neljä ja puoli vuotta. Tänään sitten käytiin tutkituttamassa näkimet, ja täytyy sanoa, ettei tulos yllätä. Enemmän yllättää ehkä se, ettei toisessa silmässä näkynyt mitään, edes aihioita.

Eipä tähän kai oikein muuta voi sanoa, kuin että voihan Varjolainen, kovan onnen koira. Selvästi se näkee silmällä vielä, ottaa kontaktia ja reagoi heilutteluun pään oikealla sivulla. Ei auta kuin toivoa, että muutokset ovat mahdollisimman hitaasti eteneviä.


PS. Alla oleva kuva melkein naurattaa. Kyllä ne koiran silmät salamavalossa muutenkin keltaista heijastavat, mutta tuo hillitön katuvalo suorastaan paistaa kuvasta.

Parhaita asioita elämässä

ovat tällaiset hetket.

LUNTA! Marraskuussa!?!!! Kun tajusin illalla kotiin kävellessäni, että katuja ja hiekkateitä peittää mahdollisesti riittävä valkoinen kerros, jätin tyystin omaan arvoonsa aamu kahdeksalta seuraavana päivänä odottavan luennon, pakkasin vetovälineet reppuun, keräsin ulospääsyä jo kovasti odottavat koirat ja hain kelkan varastosta. Varjo innostui lumesta, Virka vetovaljaiden näkemisestä, minä tietä pitkin liukuvista kelkanjalaksista. Ja tässä lopputulos. Kaadun videon alussa heti mutkassa, mutta minua vain naurattaa, koirathan tekivät hienon käännöksen. Nopea pysähdys, kelkka pystyyn, ja sitten kiitoa. Rahisevaa tietä, kiihdyttäviä koiria, omaa riemuhuutoani. Miten tämä voikaan olla niin hurmiollista!

666

Kauheaa, kuka tämänmallisia koiria jalostaa, eikö tässä maassa ole enää mitään rotia, selkä vinkuralla ja Quasimodon kyttyrä ja jalatkin suunnilleen ristissä jaja…!?!?!!

Tai sitten se on vaan Varjo. Joka kävi uimassa ja vähän ravistelee. Kamera osasi kerrankin ton tarkennushomman. Nauroin itseni aivan kippuraan. 

Mun maailmani rakkain Saapas aka Varjo eli Varppa täyttää tänään kuudes kuudetta kuusi vuotta. Se sai sen tähden ihan spesiaaliaikaa, johon sisältyi mm. uintia ja hillumista Bounzerin kanssa. 

Saako, saako, saako jo?

Varpan. Oma. Bounzer. Aivan paras lelu, jota se sai kantaa uimasta Roihuvuoresta kotiin saakka eläinkaupat ja bussit läpi. 

Pakollinen rakennekuvakin toki otettiin. Ei se kovin erinäköinen ole kuin vuosi sitten. Kuonosta Varjo tosin on harmaantunut, nyt harmaata on jo reilusti ylähuulissakin. Selkä on alaosastaan rautakanki, ja keskiosan köyry ja lannerangan liikkumattomuus näkyy näissä sivukuvissa. Yhteenluutuneet nikamat tekevät sen, että koira kääntyy suunnilleen yhtä sulavasti kuin linja-auto liikenneympyrässä, ja eihän se nyt takaosaansa samalla tavalla pysty juostessa käyttämään kuin jos selkä joustaisi. Mutta suht hyvin tuo näyttää pärjäilevän, ja jalka ojentuu vielä taaksekin ihan itsenäisesti. 

Kuvittelin jossain vaiheessa ehtiväni kirjoittaa ihan kunnolla siitä, että meidän lauma on muuttanut, mutta nyt siitä on jo yli kahdeksan kuukautta enkä ole vieläkään saanut tekstiä aikaiseksi. Niinpä siitä tässä yhteydessä muutama sana. Suurin vaikutus muutolla on nimittäin mielestäni ollut Varjoon. Vältän viimeiseen asti kaupunginosien arvottamista yhtään millään perusteella, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa, että arvelen täällä olevan jossain määrin enemmän jokseenkin täyspäisiä koiranomistajia kuin siellä, missä Varjo eli elämänsä ensimmäiset viisi vuotta. Muistan syksyllä varustautuneeni etukäteen henkisesti siihen, että Varjo rähisee ensimmäisen kuukauden kaikelle, täällä kun koiria tuntui olevan joka paikassa. Preppasin itseni lenkille, namit taskuun, tilanteiden etukäteismietintä, tarvittaessa väistö kauas pusikkoon tai tien toiselle puolelle, kiloittain mielenrauhaa mukaan. Alkuun kaikkia näitä tarvitsinkin, ja olen edelleen iloinen, että olin henkisesti Varjon ohitusten pahenemiseen valmistautunut. Huomasin samalla kuitenkin, että vastaantulijat väistivät meitä. Usea vaihtoi kadunpuolta, vaikka lähes koskaan Varjo ei päässyt rähinäasteelle. Kukaan ei tunkenut "vähän tutustumaan" tai "unohtanut" flexiä pitkäksi. Lähes kaikki koirat ohittivat meidät hiljaa. 

Ja lisäksi ovat nurmikentät, jotka ovat tässä asuinalueessa parasta. Tiedän, että Varjo haluaa toimia oikein, jos vain suinkin pystyy ja näkee toiset koirat ajoissa. Alusta asti tilanne on ollut se, että nurmikentän keskeltä se näkee teitä pitkin kulkevat koirakot, mutta se ei koe niiden olevan liian lähellä. Varjoa voi näillä kentillä pitää vapaana, ja toisen koiran nähdessään sen ei edes tarvitse tulla luokse, se voi vain jatkaa puuhailujaan. Tämä saa minulle aikaan voittajafiiliksen. Se on rento. Se on RENTO!!!

Sanoisin siis, että Varjo on mieleltään rennompi kuin vuosi sitten. Ja se saa aikaan sen, että minä itse olen myös. Jaksan toisinaan esiin tulevaa jännäripöhisijää paremmin. 

Mutta vielä kerran: Hyvää synttäriä, Saapasjalkaqisa! Olet mulle helkatin rakas, kaiken vuoksi ja kaikesta huolimatta. 

Seuraa = Fuss = iske poskesi kiinni ihmisen reiteen

Ah, jälleen toimiva kamera!

Uskoin vihdoin noin viiden kuukauden jälkeen, että kamerani laturi on nyt jossain liian hyvässä säilössä, ja tilasin uuden. Ärsytti, kun akku ei istunut laturiin kauniisti sujahtaen, mutta näytti se latautuvan, mikä hieman hälvensi harmistusta. Harmistuksen rippeetkin haihtuivat kuitenkin siinä vaiheessa, kun kamera napsahti päälle ja tajusin, etten ole enää satunnaisten, laadultaan kyseenalaisten kännykkäkuvien varassa. Ulos, aurinkoon, kuvaamaan!

Tarkkuus, jolle ei voi antaa kuin pari sydäntä.
Ja saavat nuo mallitkin omansa. 

Varjon ja Virkan suurimpia huveja on löytää jostain valtava karahka, josta ne taistelevat muristen ja mölyten. Sain myös tästä koirien keppileikistä vihdoin kuvia (joista yksi tietenkin muutti heti yläbanneriin). Tarkkuus ei ole enää ihan samaa luokkaa, mutta tärkeämpää onkin tunnelma ja ilmeet. 

Varjolle isot kepit on PARASTA. Ne saavat aikaan tanssiaskelia ja hurmaavia hymyjä. 

Keppi suussa myös juostaan niin että rapa roiskuu. 

Ja sitten kiskotaan, öristään ja muristaan. Äänitehosteet ovat tässä kohdin kiitettävät. 

"MY PRECIOUSSS!!!"

Ja sitten mustiaiset tekivät tuplaseuruuta. Kuvat ovat videokaappauksia. Tintin innokkuus jopa ulompana seuratessa on sydäntälämmittävää, mutta parasta on silti alakuvassa näkyvä Varjon ilme. 

Seuruuvideosta ja viimeisestä keppikuvasta kiitos Jonille. 

Hongankolistaja

Oletan, että kuva vähän valehtelee. Ei Virka nyt
NOIN paljon Varjoa suurempi voi olla. Ei niillä
kuitenkaan ole säkäkorkeuseroa kuin nelisen senttiä. 

Virkasta tuli muutama viikko sitten kaksi ja puolivuotias. Se on nyt siis lähempänä kolmea kuin kahta ikävuotta. Tuntuu hullulta. Tintti on omissa silmissäni edelleen ihan kakara. 

Mitä se osaa? Ei yhtään mitään. Tai siis se osaa tulla hirveää vauhtia luokse, tippua maahan, hypätä maasta istumaan, peruuttaa, tehdä kurren ja pompata heppaan, tosin yhäkin vain houkuttelulla. Se osaa noukkia tavaroita ja ottaa kuonokontaktin käteen. Se osaa hyppiä roskiksia ja liikennevalotolppia päin, muttei todellakaan ymmärrä, että siinä olisi joku sen suurempi ajatus takana. Se osaa myös työntää pään sujuvasti roskiksen aukkoon, mutta että suussa oleva roska työnnettäisiin ja jätettäisiin sinne? Ei nyt sentään, hyvänen aika. 

Joissain asioissa Virka on luonnostaan hyvä. Se mm. löytää metsään tai pellolle tippuneita esineitä paljon Varjoa paremmin. Se tykkää käyttää nenäänsä (tosin se tykkää käyttää sitä myös riistan jälkien haisteluun). Se on vauhdikas, nykyisin jo aika hyvin suuntiakin kuunteleva vetokoira, joka tulee innolla valjastettavaksi ja lähtee aina täysiä, usein haukun saattelemana matkaan. Lisäksi Tintti on kovin pätevä kuljettelemaan tyhjennettyä ruokakuppiaan ympäriinsä. Se nappaa oma-aloitteisesti kupin, ja minuutti toisensa jälkeen kuljeskelee kuppi suussa vuorotellen meidän molempien välillä, kunnes jompikumpi heltyy ja ottaa kupin vastaan kehujen kera. Silloin Virka tuntee olleensa Tärkeä ja Hyödyllinen. 

On myös asioita, joissa Hiipotin on totaalisen onneton. Se ei esimerkiksi osaa vieläkään hypätä syliin, ei edes paikoillaan istuvan ihmisen. Se tunkee etujalkansa polville, ja pyydettäessä hirveällä ähellyksellä yksi takatassu kerrallaan kampeaa itsensä syliin. Miksi Virka, miksi? Hipsis-Vipsis myös säheltää. Paljon. Hihnassakävely vetämättä on toisinaan täysin mahdotonta. Kyse ei ole siitä, etteikö Viipotin _periaatteessa_ tietäisi, että kävelyn kuuluu tapahtua hihna löysällä. Jos pysähdyn tai huomautan äänellä liian vauhdikkaasta etenemisestä, korjaa se itsensä pikapikaa lähemmäs. Mutta maailma on niin mielenkiintoinen ja jalat niin pitkät, että ne kuin itsestään vievät muutamassa sekunnissa belgianhaivenen taas testaamaan remmin pituutta ja taluttajan hermoja. 

Tintti on hyvin erilainen kuin Varjo, mutta aivan rakastettava sellaisena hölmönä kuin on.