Omena putosi kauas puusta ja vieri jorpakkoon

Tai siis että äitiinsä tuo koira ei kyllä ole ainakaan tullut. Ihastuin aikanaan Waaraan ja ajattelin että haluaisin omaan koiraani edes jotain samaa. Sainhan minä, nimittäin samanlaisen hirveän pentuiän rähinän ja epäluuloisuuden sekä ylimitoitetun vahtivietin, joiden kanssa on saanut ja saa edelleen tehdä töitä. No, jos ne positiivisetkin jutut tulisi sieltä perässä. Ehkä mulla on toivoa.

Varjo aloitti tänään ensimmäisen juoksunsa. Siis alle yhdeksänkuisenä! Mä olin odotellut Erjan kertomusten perusteella sitä ehkä joskus vähän yli vuoden iässä, kun kaikilla sen omilla koirillakin Waara mukaanlukien on ollut. Mutta ei sitten. Varhaiskypsä teinimutanttininja iskee. Varjollahan alkoi hampaatkin lähteä hirveän aikaisin, miksi ei siis myös juoksut. Selittää kyllä ton viimeaikaisen välillä esiintyneen ihmeellisen haahuilun koulutushetkien aikana ja pari viikkoa jatkuneen yleisen flegmaattisuuden. Kuin myös yhtäkkisen valtaisan karvanlähdön ja nuuskutteluinnon. Meillähän ei hihnassaollessa mennä penkkaan kuin luvalla, mutta aiemmin koira luvan saatuaan meni vain tekemään tarpeensa. Nyt se on jumiutunut sinne nokka maassa ihan muissa maailmoissa ja melkein unohtanut itse asian. Mistä arvatenkin ärsyynnyn etenkin illan kulmanympäripissatuskierroksella.

Nyt en voi ottaa Vantturaa töihin kuukauteen, Latehan menisi muuten aivan sekaisin ja pahimmassa tapauksessa meillä olisi pian säkillinen supersotkupentuja. Mutta muuten me yritetään elellä ihan normaalia elämää. Toivottavasti toi ei tosta pahemmin juoksuhuuruudu.

Juoksujen myötä elättelen myös jotain pientä toivoa että se vaikka joskus puolen vuoden päästä alkaisi vähän aikuistua ja saada sitä kauan kaivattua itseluottamusta. Jos sen suhtautuminen asioihin vähän muuttuisi, jos se alkaisi vaikka vain alkeellisesti tulla toisten koirien kanssa toimeen, tai muuttuisi edes välinpitämättömäksi. Tosin Mari sanoi että voi olla että menee paljon huonompaankin. Sitä odotellessa.

Liikkeellä 8,5 h

ja tässä lopputulos.

Se vihdoinkin vain ja ainoastaan nukkuu. Ihan katkipoikki, pieni höpönassu. Idiootti räyhääjä, joka ei vaan osaa olla asiallisesti vapaana toisten koirien kanssa. 

Päivä alkoi aikaisin, olinhan luvannut olla Arabianrannassa klo 9. Kännykkä herätti keittiön pöydällä seitsemältä, ja melkein tipuin parvisängystäni rynnätessäni sammuttamaan sitä hirveää piipitystä. Varjo oli unenpöpperössä, paineli olkkarin petiin lepäämään kun keittelin aamupuuroa. Mönki sentään eteiseen kun kuuli oman kuppinsa kalinan. Muutaman istu-maahan -toiston jälkeen saikin puolikkaan aamiaisensa. 

Väsymys kuitenkin karisi kun lähdimme raikkaaseen ulkoilmaan. Katsoin mittarista että pakkasta on vain viitisen astetta, joten en vaivautunut pukeutumaan kovin huolellisesti. Metrolla Sörnäisiin, hyppäys oikeaan bussiin ja pian olimme rannassa katselemassa pilkkijöitä ja odottelemassa seuraa. 

Jännitin jo etukäteen aivan järjettömästi miten Varjo käyttäytyisi. Musta on tullut erittäin herkkä sen rähinälle, koska kun likka aloittaa, se harvemmin lopettaa ilman että sen menee väkisin kiskomaan pois. Tuttujen koirien kanssa sen saa silloin tällöin kulkemaan nätisti vapaanakin eli aikalailla välittämättä siitä toisesta, mutta kaksi pentua tuskin kulkevat toisistaan välittämättä. No, olin varautunut siihen että Varjo menee hihnaan saman tien jos alkaa törttöillä. En halua aiheuttaa hallaa kenenkään koiralle. 

Nähtiin Nova ja Tito jo kaukaa. Varjo tunnisti parivaljakon saman tien, ei ensimmäistäkään pöhähdystä, namejakin lakkasi syömästä kun olivat monen kymmenen metrin päässä. (Siis välihuomautuksena, normaalisti Varjo syö innolla nameja kun jostain ilmestyy koirakko näkyviin, ja tahti vain kiihtyy mitä lähemmäs toiset tulevat. Mutta jos kyseessä on tuttu ja Varjo haluaa leikkimään, se katsekontaktin vastineeksi odottaa ei suinkaan nameja vaan lupaa päästä juoksemaan toisen luo.) Vähän aikaa meni että päästiin tarpeeksi lähelle toisiamme ilman kiskomisia ja vinkumista, sitten lupa ja koirat pääsivät leikkimään. 

Olisikohan Varjo ollut irti ehkä viisi minuuttia, kun totesin, että kiitos, mun koira joutuu nyt takaisin remmiin. Häntä pystyssä tättärättättää suoraan niskaan, muutama pienempi rähähdys, Tito häntä alhaalla selkä puoliköyryssä hipsuttelee muualle ja ei kun Varjo käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Voi hiivatti kun mun idioottinarttu ei voi olla sosiaalisempi ja ymmärtää ettei niitä toisia koiria ole tarkoitus rääkätä hengiltä. 

Se kuitenkin on positiivisena sanottava että sen mitä painileikeistä ehdin nähdä niin Varjo ainakin kerran irrotti kaulankatkaisupurentansa kun Tito ilmaisi että sattuu. Että on se edes jotain pientä oppinut. Mutta aika paljon pitäisi oppia lisää ennen kuin vähänkään herkempien koirien kanssa leikkiminen on mahdollista. 

Vietettiin sitten kuitenkin jäällä ja rannassa yhteensä kolme ja puoli tuntia. Tulipahan harjoiteltua hihnakävelyä ja kohteesta luopumista, pysymistä sivulla remmi löysänä vaikka toinen hilluu frisbeen kanssa vieressä. Ihan hyvää treeniä sekin. Menestys tosin ei ollut kovin kaksinen. Mutta Vanttu osasi tosi nätisti jäädä yhtään kitisemättä kiinni kaiteeseen kun menin kinoksen taa kattomaan Novan ja Titon seuraamista. Plus mun elikko pystyi leikkimään täysin häiriintymättä parin metrin päässä kaveristaan! Patukka voittaa näköjään tappohalutkin. 

Milo-veli

Koskenvieruskävelyn jälkeen suuntana oli Kivikon metsä, seurana Mari ja Milo. Edellisestä tapaamisesta suunnilleen saman verran aikaa kuin Novan ja Titon, kolme ja puoli kuukautta. Veljeään Varjo ei tunnistanut ihan heti, mutta muutamalla pöhähdyksellä selvittiin, kunnes tajusi että tuttuhan tuokin on. Milosta lähtikin sitten vähän enemmän ääntä.

Tällaisia jälkiä näiden leikeistä...

Veli oli kasvanut ja saanut lisää turkkia, mutta oli edelleen Varjoa matalampi! Naamakin ihan kuin pennulla. Muutaman korttelin remmikävelyn jälkeen sisarukset pääsivät leikkimään. Tai no, en tiedä pitäisikö puhua leikkimisestä... hiivatin räyhäelukat. Mm. yhden astumisyrityksen seurauksena Milolla oli reikä etutassussa ja Varjolla silmäkulmassa. Metsässä joka tapauksessa muutama tunti vietettiin, koirat kisasivat kepeistä ja kuolasivat ja verestivät toistensa turkit.

No, väsynyt toi elukka ainakin on. Ei vähään aikaa ole ollut noin aktiivista päivää. Mutta ei me tällaisia voida järjestää kun ei se osaa käyttäytyä. Miksi mun koiralla ei voi olla sosiaalisia taitoja. Se osaa tasan olla mun kanssa. Voisinko mä muuttua koiraksi ja mennä sen kanssa viilettämään pitkin metsiä. 

Eloisaa treeniä

Kasvattaja järkkäsi viikonloppuleirin Nokian Meirän Hallissa agilityn ja tokon merkeissä. Vaikka paikka ei olekaan ihan kotikulmilla, oli sinne pakko päästä, sen verran harvinaista musta belgiseura kuitenkin on. Erja tarjosi meille pitkänmatkalaisille myös yösijan, puulämmitteisen saunan ja paljon belgilogiikan neuvoja, joten mikäs sen parempi.

Lauantai oli agilitypäivä. Ensin katseltiin, miten vanhemmat koirat ohjaajineen liitelivät rataa, paransivat ohjaustekniikoitaan ja tehostivat kontakteja. Meno oli hurjaa ja väliin melkoisen äänekästäkin, sääli että halli oli niin iso ja meluisa etteivät sivustakatsojat juuri kuulleet kouluttajan neuvoja. Muiden junioreitten omistajien kanssa jo naurettiin kehän laidalla: meidän koirathan vaan sählää, ja me omistajat vielä pahemmin. Kaikki Erjaa lukuunottamatta ensimmäistä kertaa agilityä kokeilemassa, ihan ummikkoja siis.

No, rohkea rokan syö, ei muuta kuin testaamaan koirien menohaluja ja omistajien reaktionopeutta kouluttaja Sari Niemisen johdolla. Varsinaisia esteitä ei oikeastaan opeteltu, otettiin putkea ja kahta hyppyä rimat kymmenessä sentissä, sen sijaan kouluttaja puhui meille ohjaustekniikoista ja harjoituksista, joita voi ihan kotioloissakin tehdä. Twistit ja sylkkärit menivät heti alkuun päässä iloisesti sekaisin, mutta kun neuvottiin kädestä pitäen, saatiin jotain aikaankin.

Älli-sisko agilitykentällä palkattavana

Varppa oli ihan mahtava, niistä rakennustyömaaputkista on ilmiselvästi ollut jotain hyötyä. Osan koirista kanssa putki piti rullata ihan minimiin ja Erja makasi palkkaa heilutellen putkessa niin että vain nilkat näkyivät, jotta koira saatiin innostumaan läpimenosta, mutta Varjo ryntäsi samantien putkeen, ja vain kerran epäröinnin jälkeen ("Sanni miksi tää on näin pitkä?") rymisti sieltä myös läpi suoraan Erjan kädessä olleelle narupallolle. Pian otettiin jo apuohjaajakin putken päästä pois, ja heitin itse Varjolle pallon palkaksi. Ohjaustekniikkaharjoituksissakin likka kuunteli ja luki eleitä ihan hirmuhienosti, koko sen olemuksesta näki kuinka se halusi tehdä töitä mun kanssa. Olin siitä huisin ylpeä.

Sunnuntaina vuorossa oli toko, kouluttajana Kati Selkämaa. Tämä jännitti enemmän, tässä kun pitäisi kai jotain jo osatakin. Hiottiin eteentuloa ettei Varjo tökkäisi siinä kuonollaan, kouluttaja totesi "se on kyllä vähän liian lähellä" ja mua alkoi naurattaa, nuorempana oli liian kaukana ja nyt kun ollaan päästy siitä niin ollaankin toisessa ääripäässä... Ja sillä kouluttajalla on sentään itellään bortsu, joilla tunnetusti on yleensä erittäin tiiviit eteentulot. Päädyttiin siihen ettei läheisyys haittaa mutta tökkääminen pitää saada pois. Palkkaaminen siis vähän kauempana ihosta. Näyttelin myös Varjon tökätessä että mua sattui ihan kamalasti, Erjan mukaan Varjon ilme oli näkemisen arvoinen kun se meni ihan hämilleen, raukka.

Pyysin kouluttajaa katsomaan myös seuraamisen paikkaa, sanoi että Varjo edistää vähän, minkä oikeastaan arvasinkin. Sain ohjeeksi lopettaa hitaan venkoamisen ja kävellä nopeammin, mikä jo pelkästään muutti paljon. Miksiköhän mä matelen seuraamisessa, vaikka normaalisti hiihdän kaduilla kävellessäni niin vauhdilla? En vissiin luota että koira pysyy perässä, vaikka nyt sain huomata, että se nimenomaan tekee paremmin kun vauhti on luonnollisempi. Lisätehosteena palkka lentää vasemmalle taakse, jolloin Varjolla ei ainakaan ole mitään syytä lähteä edistämään saati poikittamaan.

Halusin vielä tietää, miten noutoa kannattaa lähteä opettamaan. Vanttu tykkäisi heitellä, ravistella, riepottaa, pureskella ja tehdä kaikkea muuta kivaa suuhunsa saamillaan esineillä, mutta noutokapulaan en missään nimessä halua yhdistää yhtäkään näistä toiminnoista. En siksi ollut uskaltanut ottaa kapulalla vielä yhtään mitään, itse asiassa en vielä edes omista kapulaa, koska en tiennyt, mitä sillä olisin tehnyt. Sain kuitenkin lainata Erjalta kapulaa, kun Kati neuvoi miten vauhtinoutoja tehdään. Ja Varjollahan oli vauhtia, ja sitä paitsi ihan hurjan hyvä ote, jota se ei edes irrottanut vaikka vetäisin patukan esiin! Mun koira on vissiin harjoitellut salaa... Se tuli koulutushetken lopuksi vielä tarjoamaan noutokapulaa mulle, "jee, tää oli kivaa, tästä saa palkkaa", me taidetaan tuota pikaa lähteä hankkimaan ihan omaa puukapulaa pitämisharjoituksia ja vauhtinoutoja varten.

Aivan mahtava viikonloppu kaikkinensa. Mun koira on jopa ollut sosiaalinen, leikkinyt innolla Nomi-veljensä kanssa eikä ole yrittänytkään rääkätä ketään hengiltä. Kai se on sitten seurasta kiinni, kyllä noi kovanaamabelginartut pitää tappaja-Varjonkin kurissa ja nuhteessa.

Ups, kasvoin kaveristani ohi

Varjolla on oikeastaan vain muutama koiratuttu, joita se tapaa jotakuinkin säännöllisesti. Yksi niistä on walesinspringerspanieli Roope, pian kuusivuotias leikattu uros, jonka kanssa Varjo on ensimmäisen kerran leikkinyt kymmenviikkoisena ja siitä lähtien käytännössä viikottain. Roopella on omat omituisuutensa eikä mikään kaikkein vahvin hermorakenne, mutta Varjon niskassaroikkumisinnosta huolimatta Roope tuntuu ilahtuvan Varjon nähdessään. Lisäksi lenkeillä sääntönä on, että koirat eivät koske toisiinsa (edes vierekkäin kävellessään), joten homma toimii. Tosin Roopea tuntuu välillä pännivän, kun tyhmä pentu on arvon ukkelia nykyään jo selvästi kookkaampi.

Melkein viikko sitten maanantaina oltiin Varjon ja Roopen kanssa jäällä. Ihanaa aukeaa tilaa, jossa näkee pitkälle! Koirat vapaaksi ja taivaltamaan. Kaunis iltapäivän aurinko oli seuranamme, kun hömelöt elukat pitivät hauskaa ja minä vahdin ettei Varjo rääkkää Roopea liikaa.

Aivot jäi kotiin, mutta onneksi
on toppapomppa, lunta ja KIELI!

Murrosikä?

Käyttäisin kyseistä termiä hieman varauksella. Mistä sitä voi tietää, missä kehitysvaiheessa tuo elukka on, ensimmäisiä juoksuja saan ainakin todennäköisesti odottaa vielä lähemmäs puoli vuotta, mikäli on yhtään emänsä kaltainen. Jokin on kuitenkin muuttunut.

Mun lisäkseni Varjoa ulkoiluttaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti kaksi ihmistä, äitini ja enoni, kumpikin yleensä vähintään kerran viikossa. Molemmat ovat tunteneet Varjon siitä kymmenviikkoisesta kun se meille muutti, ja tähän asti ovat lenkit kertoman mukaan sujuneet suht mukavasti ilman mitään ihmeempää, samoilla säännöillä kuin mitä mullakin on. Nyt olen muutaman viikon ajan saanut kuitenkin kuulla outoja tarinoita. Varjo on mm. vetänyt remmissä koko lenkin, vaikka kävelisi puoli askelta kerrallaan, haukkunut joka ikisen vastaantulijan, saanut järjettömän rähjäyskohtauksen tyhjässä rapussa ja huutanut kaikille koirille jotka ovat ilmestyneet näköpiiriin välittämättä tippaakaan sille tarjotuista makupaloista.

Olen lievästi huuli pyöreänä. Mun kanssa Vanttu käyttäytyy samoin kuin ennenkin, väliin on parempia päiviä, onnistuneita ohituksia, väliin tekisi mieli lyödä päätä seinään kun ei ole tajunnut että tilanne on koiralle liian vaikea, mutta siis kokonaisuutena niin remmikäytös kuin irtiolokin sujuu useimmiten ilman ongelmia. Mikä sitten mättää äidin ja enon kanssa?

Varjostahan näkee jo nyt selvästi, että se on yhden ihmisen koira. Kyllä se tutut käy aina luvan saatuaan innolla moikkaamassa ja on mielellään äidin rapsutettavana jos en kiinnitä siihen huomiota tai olen vaikka toisessa huoneessa, mutta kun ilmestyn näköpiiriin, unohtaa koira saman tien rapsutukset ja tulee kysymään, mitä ME tehdään. Olen miettinyt, onko niin, että Varjo on niin vahvasti mun koirani, että kokee auktoriteettina ainoastaan mut, olenhan se, joka ruokkii, kouluttaa ja lähes aina ulkoiluttaa sen. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, olen saanut juuri sellaisen koiran jonka olen halunnutkin, jota eivät vieraat ihmiset kiinnosta, joka ei käy moikkaamassa jokaista vastaantulijaa. Mutta enhän mä voi sitä mihinkään hoitoonkaan koskaan jättää, jos sitä ei kiinnosta kukaan muu kuin minä.

Voi sissus mikä suo. Jospa pistän äidin treenaamaan sen kanssa jotain. Jos se elikko oppisi että äitiäkin kannattaa kuunnella.

Huoneeni uusi ilme

Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, en ehkä sano näin aluksi mitään.
Katsokaapa tätä:

Mulla oli siis 30 x 30 cm:n ruuduista koostuva korkkilattia.  Kerroinkin jo aiemmin Varjon repäisseen yhden ruudun pois. Tähän mennessä se on repinyt kolme lisää, ja aika monesta päällysteet. En usko että kyse on eroahdistuksesta, sillä koiruus menee aina empimättä huoneeseensa kun on yksinjäämisen aika, jää sinne rauhallisena, ja kun tulen kotiin, on vastassa häntäänsä heiluttaen, ei kuitenkaan mitenkään kiihtyneenä, jopa pentuna esiintynyt hyppiminen on jäänyt pois. Varjolla on vaan tylsää, siitäkin huolimatta, että usein jätän sille jäädytettyjä nappuloita tai jauhelihaa sisältävät kongit ajankuluksi.

Ja arvaa söikö Vanttura mun työnantajan seinään kämmenen kokoisen puolen sentin syvyisen reiän. Vaikka sillä oli 3,5 tunnin yksinolon ajan toinen, tuttu koira kaverina. Onneksi kyseistä henkilöä ei asia haittaa. Mutta en mä koiraani oikein enää uskalla jättää minnekään edes puolituttuun paikkaan yksin.

Ehkä näille osaa nauraa muutaman vuoden päästä. Nyt vaan ei tunnu kauhean kivalta.

Lumikuvia

Helmikuun ensimmäisenä aurinko paistoi eikä ollut absoluuttisen pakko mennä kouluun ihan vielä. Siispä kameran kanssa takapihalle, Varjo irti ja räpsimään. Tässä tulos:

Minä, kukkulan kuningatar, sekä pienoinen residenssini.
Meidän asunnon ikkunat siis Varjon oikean korvan puolivälissä.  

Koikkakoipi harmaahousu.