Back home

Tämä teksti olisi pitänyt kirjoittaa jo reilut kaksi viikkoa sitten, mutta koska tässä on ollut noin puolimiljoonaa muutakin tehtävää asiaa ja vielä enemmän ajateltavaa, on blogiin kirjoittelu jäänyt. Tärkein ensin. Palauduin kotiin. Äiti on kunnossa. Varjo on kunnossa. Ja olen tosi iloinen siitä, että uskalsin lähteä, ennen kaikkea itseni, mutta myös koirani takia.

Äiti oli ottanut Varjon hoidon ihan asiakseen. Koska äidin ja Varjon lenkkeily ei tunnetusti ole aivan ongelmatonta, lähti äiti koiruuden kanssa useimpina aamuina ulos ennen kuutta. Joka päivä äiti pyrki liikuttamaan Varjoa vähintään tunnin putkeen. Vapaaksi äiti ei voi Varjoa päästää, mutta kävelyvauhtia reippaamman liikunnan järjestäminen onnistui pyörän selästä käsin. Ei aina ongelmitta, mutta onnistui kuitenkin, eteenpäin päästiin ja vähitellen ohituksetkin alkoivat jos ei aina sujua, niin ainakin helpottua. Huippusuoritus oli mielestäni Malmin lentokentän ympäripyöräily, lenkin kesto päälle 2,5 tuntia. Sen jälkeen äiti oli katkipoikki. Varjo oli kuulemma seissyt keskellä olohuoneen lattiaa ja kysynyt, että no, mitä seuraavaksi?

Jokaisesta päivästä äiti oli raapustanut lyhyen raportin, miten ulkona lenkillä oli sujunut tai jos päivän aikana oli tapahtunut jotain muuta mainitsemisen arvoista. Yhdet langattomat kuulokkeet Varjo oli kymmenen tunnin yksinolopäivänä järsinyt toimintakunnottomiksi, mutta muuten koti oli saanut säilyä jokseenkin ehjänä. Viikonlopun viettoon oli kuulunut myös käynti tutun luona, jossa Varjo oli lopulta viettänyt puolentoista tunnin ravintolakäynnin ajan yksikseen, tullen sen jälkeen venytellen ovelle vastaan.

Ensimmäisinä iltoina koirani oli äidin kertoman mukaan tuijotellut ulko-ovea, mitä se ei ikikuuna tee. Oliko se odottanut minua kotiin? Tiedä sitä, mutta kolmen-neljän päivän jälkeen äidin ja Varjon kommunikaatiossa oli tapahtunut jotain. Koirani tuli nukkumaan äidin patjansyrjään parvekkeelle. Se lopetti oven tuijottamisen. Se alkoi olla enemmän läsnä tälle ihmiselle, jonka kanssa se nyt oli.

Kaksi viikkoa on pitkä aika, ja se oli suurin pelon aiheeni. Nyt totean, että parasta tässä oli juuri se, että aika oli niin pitkä. Varjon oli pakko alkaa olla äitini kanssa, eikä vain ajatella, että vie nyt kerran tai kaksi lenkille, jos on pakko.

Tajusin asian vähän kotiintuloni jälkeen. Olin jo etukäteen suunnitellut sisääntuloni, ei mitään huomiota, olen kuin kaupasta kotiutuisin. Sainkin kolistella oven rauhassa auki, tavarat eteiseen, takin pois. Vasta istuessani sohvalle Varjo nousi huoneessani olevasta pedistään, käveli luokse, haistoi housunlahjetta, kävi hakemassa suuhunsa lelun ja asettui jalkoihini. En edes katsonut koiraani, etten vain alkaisi sitä silittää. Äiti tuli kotiin vartin minun jälkeeni ja pyysin häntä viemään Varjon ulos, koska en ollut ottanut koiraan vielä juurikaan kontaktia, silittänyt vain muutaman hitaan vedon korvan takaa. Äiti otti hihnan käteen ja kutsui Varjoa. Se tuli jaloistani, pujotti päänsä pantaan, otti äitiin kontaktin. Ovella katsoi silmiin ja käveli luvan saatuaan ulos vilkuilematta taakseen. Sisääntullessa sama toistui. Äiti katsoi minuun ja totesi, että voisin olla tästä mustasukkainen. Naurahtaen sanoin, että ehei, tämä on oikeasti aivan ihanaa. Se ei kysele minulta, onko pakko, vaan luottaa sen verran, että lähtee mielellään myös äidin matkaan.

Samana iltana lähtiessani ensimmäisen kerran Varjon kanssa ulos tajusin, että koirani on rento. Toki se innostui päästessään vapaaksi, toki se oli seota sukissaan kun pääsi tekemään vain ihan tuiki tavallista seuraamista tiukkoine käännöksineen. Mutta sen yleisilme oli rauhallinen. Se ei jännittänyt kaikkea. Se katseli maailmaa, että kas, täällä pystyy hyvin olemaan, siitäkin huolimatta, että heti lenkin alkupuolella puiston aidalle pyyhälsi pimeästä puskasta kaksi jäätävän kokoista podencoa. Ja vaikka Varjosta huokui sellainen rauhallisuus, jota en ollut nähnyt siinä pitkään aikaan, se oli samalla myös minun. Niin minun, etten voinut käsittää, että olimme juuri olleet lähemmäs kaksi viikkoa erossa. En edes miettinyt, luotanko siihen, totta kai päästin sen vapaaksi. Ja totta kai se tuli siitä pienestä eleestä luokse, niin kuin aina ennenkin.

Minulla on ollut koirani kanssa niin mukavaa, etten voi edes käsittää. Pohtiessani, mikä on muuttunut, tiedän kuitenkin vastauksen: minä. Minulla on takanani maailmoja avaava matka, joka on saanut aikaan sen, että en ole stressannut. Olen ollut Varjolle se henkinen tuki, minkä se tarvitsee käsitelläkseen tätä maailmaa. Tänä iltana työkiireiden keskellä tuli kuitenkin hetki, jolloin muistin, millaista meillä on, jos kiirehdin, unohdan olla sille läsnä, tuiskahtelen ja keskityn johonkin muuhun. Viis pöhinöistä, mutta se paiseutuminen on kamalaa katsottavaa. En halua yleismielialaksi sellaista, enää ikinä, ja ainoa ratkaisu siihen olen minä. Paljon liikuntaa, tarpeeksi aikaa, ymmärrystä ja hyvä mieli. Se on resepti, jolla me molemmat voimme nauttia elämästä. Kävellessäni töiden jälkeen Itäkeskuksesta kotiin hymyilin taas, ja Varjo ohitti sivukadulta kohti tulleet koirat vapaana edelläni, aristelematta.

Tuot auringon mun elämään
kun päivä on harmaa väreiltään
nään sateenkaaren pään
ja tiedän et sä tuut mun luokse