Olen viimeisimmän vajaan kolmen viikon aikana miettinyt Varjon elämää ja selän tilaa paljon. Ajatusvyöry lähti liikkeelle siitä, kun Varjo teloi itsensä. Matkalla eläinlääkäriin kävi mielessä, olenko kuvitellut kaiken, kun koira ravasi ihan sujuvasti. No, en toki ollut, ja se oli viikon verran oikeasti kipeä, mutta sen jälkeen sanoi, että nyt riittää lepääminen, mä haluan mennä ja tehdä. Vähitellen se pääsikin menemään, ja nyt sen kanssa on palattu aika lailla normaaliin arkeen.
Niin monesti mietin, miten tuo muka on sairas, missä se kipu on, sehän riehuu ja rallaa ja tekee ja nauttii. Me ollaan parhaita ja voidaan tehdä ihan mitä vaan. Ja sitten tapahtuu jotakin. Ulahdus. Se kestää tuskin sekuntia, mutta romuttaa kaiken. Ei, ei tämä ole kuvitelmaa. Se on täyttä totta. Kipu on tässä ja nyt ja todennäköisesti oma vikani. Hajoan, käännän pään pois, en pysty jatkamaan, ja Varjo kysyy, mikä nyt on, hei se meni jo, meillä on leikit kesken, ota nyt tän narun toisesta päästä kiinni. Itkun läpi kehun koiran, leikin sen kanssa vielä hetken, oikein varovasti, joojoo kaikki hyvin, hieno taitava olet.
Mitä me voidaan tehdä ilman että sattuu? Milloin sattuu? Mikä on liikaa? Missä menee raja? Mikä on koiranarvoista elämää? Mikä on Varjolle riittävästi? Mikä on minulle riittävästi?
Olen puhunut tästä parin ihmisen kanssa. Toinen tuntee meidät erittäin hyvin ja toisella on itsellään selkäsairas koira. Molemmat ovat esittäneet asiasta viisaita ja varsin asiallisia pohdintoja, mutta tuntuu, että muiden mielipiteistä tulee vain hullummaksi, kun omakaan pää ei tiedä, mitä mieltä olisi.
Jonkinlaisen henkisen rajan olen vetänyt siihen pisteeseen, että Varjon on saatava juosta. Sen on saatava painaltaa metsässä menemään ihan täysiä, aivot narikassa korvat lintassa penturallia ympäri ympäri niin kauan kuin se itse jaksaa. Sen on saatava liikkua ja haluttava liikkua, sen pitää sanoa että Sanni miksi me mennään näin hitaasti, mun mieli menee kovempaa kuin sun jalat. Sinä päivänä kun Varjosta tulee perässävedettävä tai juokseminen sattuu, ollaan liian pitkällä.
Varjon on myös saatava tehdä. Sen pää vaatii tekemistä, ilman töitä ja aivojumppaa arki menee liian hankalaksi kestää. Lisäksi se on opetettu tekemään, se on opetettu rakastamaan palvelemista. Sen mielestä asioiden toteuttaminen yhdessä on parasta (tai ehkä toisiksi parasta rallaamisen jälkeen).
Tämä on kuitenkin samalla sen sudenkuoppa. Se nimittäin ihan varmasti tekee, vaikka vähän sattuisi. Niinpä kysymys kuuluu, kuinka paljon saa sattua? Joku sanoo, ettei yhtään. Mutta mistä minä tiedän, sattuuko sitä? Kertooko vain ulvahdus sattumisesta? Vai sattuuko sitä koko ajan vähän, mutta se ei välitä, on hiljaa ja jatkaa vain?
Tekemistä on erilaista, ja tässä kohtaa tullaan omiin rajoihini, siihen, mikä riittää minulle. Selviän hyvin ilman kisaamista, mutta en halua tehdä asioita ollenkaan, jollen voi tehdä niitä kunnolla. Ja on liikaa asioita, joita haluan tehdä. Olisi niin paljon helpompaa tyytyä tassunnostoihin ja nenätyöskentelyyn, jos tuo koira ei osaisi mitään. Mutta kun se osaa mm. noutaa hyppiä pujotella juosta ruutuun loikkia selkään tehdä julmetun hienot kaukot ja pysähtyä täydestä vauhdista niin tasamaalla kuin A:n alastulolla, huutaa pääni että tämä on hemmetin epäreilua minä haluan tehdä tuo koira rakastaa tehdä miksi me ei voida!!!
Toisinaan ajattelen, että ihan totta, mitä väliä. Mitä merkitystä satunnaisilla ulvahduksilla on niin kauan kuin koira haluaa tehdä ja näyttää nauttivan elämästään? Enhän itsekään välitä, jos joskus reidet huutavat hoosiannaa tai jalkapöytä neuvoisi jättämään juoksulenkin väliin. Onko parempi elää ihan täysillä vaikka välillä sattuu ja hajota sitten kokonaan? Vai pitäisikö vähän säästää, olla ehkä kivuton ja saada siten ehkä hiukan enemmän aikaa?
Meidän kummankaan temperamenttiin ei vain kuulu säästöliekillä eläminen. Me voidaan sitä tehdä, jonkin aikaa, mutta pidemmän päälle se ei onnistu, on päästävä tekemään, riehumaan, purkamaan se kaikki palo, mikä sisällä kytee. Varjo ehkä voisi purkaa sen juoksemiseen ja fyysisesti kevyempään tekemiseen. Minä voisin purkaa tekemisenpaloni Virkaan. Mutta ei, ei se riitä, haluan tehdä myös Varjon kanssa. Sen, joka osaa ja tietää ja haluaa. Se on 3,5-vuotias, ei kymmenen!
En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Eikä oikeata tai väärää kai ole olemassakaan. Mutta ainakin voisin nyt oppia sen, että sitä koiraa ei palkata rinnan korkeudelle asetettuun leluun kiinnihyppäämisellä liukkaalla lattialla. Joku idiootti teki sen tänään kahdesti kun ei ekan kerran jälkeen uskonut.
Varjo kuitenkin koittaa sanoa, että sillä on edelleen kivaa. Onneksi se ei murehdi sitä, koska seuraavan kerran sattuu. Se vain elää. (kuvat tämän viikon maanantailta)
Eräs tuttu bullterrieri aikanaan lopetettiin syövän takia. Koira oireili rajusti turvonneilla imusolmukkeilla ja viikkoja lekuri väitti sen olevan vain tulehdus ja tunki antibiootteja. Että hyvä siitä vielä tulee. Se oli viimeseen iltaansa asti oma riehakas itsensä ja seuraavana yönä sen kunto romahti täysin ja seuraavana päivänä vietiin piikille. Kyseinen koira avattiin ja lausunto kuului, että jos tää olis ollut villakoira, se olis kuollu jo aikoja sitten pelkkiin kipuihin.
VastaaPoistaPointtina tositarinassa se, että joissain koirissa ja roduissa on ominaisuuksia, joissa kipu jää toissijaiseksi. Tää bulli sai ihan tolkuttoman juoksuhepulin edellisenä iltana, vaan muutamaa tuntia ennen kuin sen keho romahti täysin. Olin paikalla todistamassa molempia tapahtumia. Rotu tai koira joka on jalostettu kestämään kipua tai tekemään töitä vaikka mikä olis, sillon kivulla ei ole väliä. Ennen kuin tietyssä pisteessä.
Bullin omistaja on katunut ja syyllistänyt itseään jälkikäteen siitä, että odotti liian kauan. Ei vaatinut tutkimaan koiran todellista kuntoa ja joutui todistamaan koiran romahtamisen. Jos olisi vaatinut tutkimaan koiran kunnolla ja ajoissa selvinny imusolmukkeiden turpoamisen syy, koira olis päästetty pois heti. Nyt viimenen mielikuva on koira, joka ei pystynyt pidättämään, laahusti väsyneesti ja ennen villisti aina huiskinut häntä vaan heijaili laiskasti puolelta toiselle.
Toinen tosielämän syöpätarina kertoo valitettavasti myös bullista. Koiralle annettiin jopa yli puoli vuotta elinaikaa, mutta mahdollisuutta paranemiseen ei ollut. Kunto huononisi joko pikkuhiljaa tai yhtäkkiä romahtaen. Pari viikkoa myöhemmin kyseinen henkilö kävi studiossa otattamassa koirastaan ja itsestään viimeiset yhteiset kuvat ja pari päivää sen jälkeen iloinen antenninheiluttaja nukkui lääkärin avustuksella pois. Koiralla olis voinu olla jäljellä kaks hyvää kuukautta tai vaikka yli puoli vuotta, mutta omistaja ei ottanut riskiä.
Kuus vuotta sitten mun rakas vuokraheppa lähti vihreimmille laitumille. Se syntyi jaloilla, jotka oli kaikki eri paria eikä niitä kinttuja voinut hyvällä tahdollakaan sanoa terveiksi. Silti tää heppa vitkutteli jotenkin ihmeen kaupalla 15-vuotiaaksi. Kun sitten jaloista lopulta hajosi jotain tarpeeksi ratkaisevaa, tehtiin päätös hepan päästämisestä pois.
Se oli aina ollu aika kiukkunen heppa, etenkin vieraille. Kyllä tutut sen kanssa pärjäs ihan vallan hyvin, omilleen se oli jopa mukava ja saattoi tunkea pään kainaloon ja olla vaan. Ei antanut helposti kiinni tarhasta, söi huonosti, oli laiha ja luimisteli aina.
Kun sitten tehtiin päätös, että ei enää edes yritetä saada heppaa kuntoon, se pistettiin viimeisiksi elinviikoikseen todella kovalle kipulääkitykselle. Kyllä koski sieluun, kun tajusin, että sen jälkeen heppa oli iloinen, tuli laitumelta itse vastaan, juoksenteli vapaaehtoisesti ja jopa lihoi, koska alkoi ruoka maistumaan. Niin kipeä se oli ollut.
Silti se ratsastaessa liikkui aina hyvin. Teki parhaansa ja toisinaan suoriutui jopa hienosti. Oli aina innoissaan pellolla kiitolaukkaamisesta ja joskus jopa innostui pukittelemaan. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että se oli kipeä, luultavasti koko ajan. Se ei poista sitä tuskaa, että heppaa itsekkäästi pidettiin elossa, vaikka sen oli huono olla. Ihan vaan sen takia, että sillä välillä oli hyviä kausia ja se liikkui puhtaasti. Sitten taas otettiin iisisti kun se saattoi välillä ontua taas, mutta hetken päästä pystyi taas ratsastamaan kunnolla. Varsinkin kun tiedettiin, että ne jalat ei siitä koskaan sen terveemmiksi muutu. Päinvastoin.
29.11.2007 mä sitten istuin jäisellä maalla kuolleen heppaystävän vierellä. Ja pyysin anteeksi. Uudelleen ja uudelleen. Ja ainoa lohtu oli se, että nyt tiesin varmasti, ettei siihen satu enää.
En voi kuin suositella miettimään ihan äärimmäisen tarkkaan, mikä on se viimeinen mielikuva, jonka tahdot tästä koirasta pitää. Koska sitä ei saa kukaan koskaan tietää, mikä on se todellinen kipujen määrä milläkin hetkellä.
Joku toinen on sitten puhunut puoliksi sun sanoilla. Nytpä ymmärrän, mistä ne ajatukset kumpuavat. Kiitos tästä tekstistä. Antoi taas lisää ajattelemisen aihetta.
PoistaNo siitä en osaa sanoa, mutta kirjoitin vaan tän postauksen pohjalta, koska kyseiset esimerkit on sattuneet kohdalle osumaan ja ne tulivat tästä pohdiskelusta mieleen. Vaikkei ne täysin verrannolisia olekaan tähän juttuun. Mutta tukevat tapaa, jolla mä olen asiasta aina ajatellut. Tottakai pohjalla on ensisijaisesti ajatus eläimen hyvinvoinnista, meille kun se kurja vastuu on asetettu, mutta sittemmin olen ymmärtänyt myös sen ihmiselle jäävän pahan olon, kun alkaa jossittelu.
PoistaEnkä mä pysty ajatuksia ja mielipiteitä tunkemaan kenenkään päähän.
En mä sitä ajatellutkaan, että olisit ajatuksia kenenkään päähän tunkenut tai tunkemassa. Mutta tunnistin ensimmäisen esimerkin romahduksen toisen ihmisen sanoista.
PoistaTuntuu, että tässä kipuasiassa(kin) on ihan omat koulukuntansa, toiset eivät katso hetkeäkään kipeää eläintä ja toiset pitävät hengissä niin kauan kuin löytyy lääke tai hoito jolla eläin pysyy edes suunnilleen tolpillaan. Itse uskon olevani ajatuksiltani jotain tältä väliltä, mutta sen määritteleminen, mikä on liikaa, ei sitten olekaan ihan helppoa.
Jos kipulääkkeet olisivat jotenkin radikaalisti vaikuttaneet Varjoon, voisin olla helpommin jotain mieltä. Tai jos se olisi muuttunut ympäristöä kohtaan epävarmaksi selän rappeutumisen myötä. Sen selkä on kuitenkin kaksi vuotta sitten kuvattu puhtaaksi, ja se on ollut samanlainen epäluuloisuuseläin aina.
Olen jossitellut Varjon suhteen jo sen tähänastisessa elämässä ihan liikaa, ja se tuskin loppuu kokonaan koskaan, vaikka koira täältä joku päivä lähteekin.