Haiventen välisestä suhteesta

Varjon ja Virkan välinen suhde ei koskaan ole ollut aivan yksiselitteinen. Sellainen, että voisi sanoa niiden vain nähneen toisensa ja pitäneen toisistaan heti. Tai että ne olisivat heti inhonneet toisiaan. Ei, kyseessä on paljon monisyisempi juttu. 

Varjo on lähtökohtaisesti minun koirani. Niin vahvasti minun, että sille oli jokseenkin jäätävä järkytys, kun kannoin seitsenviikkoisen mustan karvakäärön kotiin. Se haisteltiin läpi varovasti, ja sen jälkeen Varjo päätti kuvitella, ettei sitä ole olemassakaan. Musta käärö kuitenkin kipitti jo samana yönä tietokoneella istuessani jalkoihini Varjon viereen ja olisi halunnut käyttää Varjon häntää tyynynään. "Yääääk", sanoi Varjo, taisi vähän muristakin. Pentu ei kuunnellut ja kääriytyi häntään, eikä Varjo voinut lopulta muuta kuin tyytyä kohtaloonsa. Ensimmäinen askel oli otettu. Koska halusin Varjon kuitenkin saavan edes jotain omaa rauhaa, nukkui pentu yönsä ensimmäisen kuukauden ajan valtavassa metallihäkissä. Tulipahan siihenkin samalla totuttua.

Pennun yrittäessä leikkiä Varjo murisi. Se saattoi pitää lelun päästä kiinni, pentu tarrasi toiseen, mikä taas aiheutti Varjon jäykistymisen suolapatsaaksi. Siinä sitten seistiin, pentu hirmuisesti lelua riepottaen ja Varjo paikallaan jäykkänä muristen. Tilanne näytti täysin käsittämättömältä, mutta kumpikaan ei lähtenyt pois.

Puruluista Varjo murisi. Kumeasti. Pentua ei kiinnostanut pätkän vertaa, ja se marssi suoraan Varjon etutassujen välissä olevan luun luo. Odotin, koska kuuluu rähähdys, ja pentu saa opetuksen toisten omaisuudesta. Mutta mitä teki Varjo? Viime hetkellä se käänsi päänsä pois, ja pentu nappasi tyytyväisenä luun itselleen.

Koska Varjon käyttäytyminen kohtaamistilanteissa on mitä sattuu enkä suin surminkaan halunnut pennun kopioivan sitä itselleen, ulkoilutin koirat ensimmäisen kuukauden ajan käytännössä kokonaan erikseen. Varjon oli täysin mahdotonta tajuta, että otin naulakosta pannan ja hihnan ja lähdin ulos ilman sitä. Se tunki alkuun mukaan rappuun antaessani pennulle luvan tulla ovesta ja jäi lopulta järkyttyneen pettyneenä eteiseen tuijottamaan silmillä, joihin en pystynyt katsomaan sanoessani "sä et tuu". Omat lenkit olivat sille kuitenkin laatuaikaa, joille se lähti silmät kirkkaina. Myös itselleni oli ihanaa tajuta, miten helppoa Varjon kanssa lenkkeily loppujen lopuksi oli, kun se osasi jo "kaiken".

Niillä harvoilla yhteisulkoilutuksilla huomasin, että ulkona Varjon oli alusta asti helpompi hyväksyä Virka. Miksi, en tiedä, ehkä se koki ulkotilan vähemmän omaksi reviirikseen, ehkä se oli kaikkien ulkoilutuskoirieni myötä sitä mieltä, että täällähän muutenkin leikitään. Se olisi lähtenyt leikkimään jopa pennun kanssa, pentu vain ei tajunnut Varjo innostunutta leikkiinkutsua ja jahtauselkeitä leikiksi, vaan lähti kiljuen karkuun. Keskeytin sitten leikin ja käskin Varjon mennä omiaan. Ehkä ne oppisivat paremmin toisensa pennun kasvaessa.

Missään vaiheessa en ollut koirien väleistä huolissani. Minulle riitti, että toimeen tullaan, ja koska minun talossani asutaan, minähän päätän että niin tapahtuu. Uskoin Varjolla olevan sen verran pääkoppa kasassa, ettei se pentua täysin aiheetta kurmuttaisi, ja Virka oli myös valittu sitä silmällä pitäen, ettei se ollut pentueen pahin päällepäsmäri, koska yksi koulukiusaajaksi luokiteltava luonne tässä taloudessa riittää. Varjo murisi pennun kotiintulon jälkeisen kuukauden aikana varmaan enemmän kuin koko siihen astisessa elämässään yhteensä, ja myöhemmin kuulin, että äiti oli jokusen kerran miettinyt Varjon muristessa, miten tässä mahtaa käydä. Toistaiseksi tilanne on ollut se, ettei mitenkään. Jollen ole mennyt väliin, Varjo on luovuttanut, kerta toisensa jälkeen. Antanut puruluunsa pois tai hyväksynyt pennun tulon viereen. Ruoan kanssa en toki lähtenyt leikkimään, joku rauha pitää koiralle sentään taata.

Vähitellen huomasin pieniä asioita. Ensimmäinen oikea leikkihetki ulkona. Pientä painia ja yhteistä juoksua, jossa pentu ei enää pelännyt. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin silloin, kun Varjo ensimmäistä kertaa alentui painimaan pennun kanssa sisällä. Hetki kesti tuskin viittä minuuttia, istuin eteisen lattialla katselemassa koiria ja itkin, onnesta. Koska vaikka toimeen tuleminen riittää, oli tämä vihdoin sitä, mitä olin niin kauan toivonut. Sinä päivänä Varjo päätti, että tämä pentu on sittenkin okei. Että se haluaa opetella kommunikoimaan tämän toisen olennon kanssa. Että se haluaa oppia olemaan koira.

Tässä asunnossa muristaan edelleen. Varjo leikkii muristen, kaipaa omaa tilaa örähtämällä. Mutta täällä tehdään myös muuta. Täällä painitaan, tervehditään toisia, tungetaan saman ihmisen luo rapsutettaviksi. Heilutetaan häntää yhdessä. Ulkona Virka ei kopioi Varjon käytöstä, mutta Virkan läsnäolo rauhoittaa toisinaan Varjoa.

Näiden koirien suhde varmasti vielä muuttuu ja kehittyy Virkan aikuistuessa. Mutta kun tällä hetkellä näyttää tältä, en voi muuta kuin olla onnellinen.