Sinä tartut käteeni, kuiskaat korvaani: ihminen on unen Varjo

Pitkään aikaan en ole saanut tänne blogiin mitään tekstiä aikaiseksi. Liekö syy siinä, että on tapahtunut niin paljon vai siinä etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa, samapa tuo. Nyt kuitenkin ajattelin (vapaapäivän vihdoin koitettua) valaista hiukan viimeisimpien parin kuukauden tapahtumia.

Aloitetaan Varjosta, johon otsikkokin loogisesti viittaa. Reilut kolme viikkoa sitten eli lauantaina 6.9. lunastimme itsellemme TK2-tittelin Porvoossa belgien rotumestaruustokoissa.

Piece of cake, voisi joku sanoa. Meille ei. Tuollainen tilanne on kaikkea muuta kuin kakunpala, ja kun alla oli vielä tuoreessa muistissa parin kuukauden takainen SM-kisareissu ja siellä koetut ahdistuksen hetket, ei edes osallistuminen ollut itsestäänselvyys. Epäröin ilmoittautumista ja päädyin siihen vasta annettuani itselleni luvan olla menemättä kehään, jos paikan päällä siltä tuntuu. Siksi en myöskään halunnut olla edustamassa oman seuran joukkueessa, jotten mahdollisella osallistumatta jättämiselläni aiheuttaisi kellekään muulle pettymystä tai loisi itselleni pakkoa mennä kehään suorittamaan liikkeet väkisin.

Koska Varjo paiseilee ylipäätään paikoista, joissa on paljon koiria, oli pienen mietinnän jälkeen melko itsestäänselvä ratkaisu ottaa Virka kisapaikalle mukaan. Vaikka pentupentu on ihan sekopää ja vielä kovin nuori, on se jo nyt Varjolle jonkinlainen henkinen turva nro 2, ja lisäksi pakottaa minut keskittymään Varjon lisäksi itseensä, jolloin en voi miettiä Varjon mielialoja niin paljon. Ratkaisu osoittautui varsin hyväksi, ja loppupäivästä tunnelma näytti jo tältä.

© Silja Stålhane

Mutta itse kisaan. Sain numerolapun, jossa luki 13, ja ensimmäisen näkemäni auton rekisterinumero alkoi HYL. Kiitos enteistä… Oltuamme kisapaikalla jokusen tunnin ja juteltuani muutaman tutun kanssa olin kuitenkin rauhoittunut siihen malliin, että kisaaminen tuntui mahdolliselta. 

Salme Mujunen osoittautui varsin mukavaksi tuomariksi. Koirien kehääntulotarkastus, siis se osio, jota Varjon kanssa pahiten pelkäsin, tehtiin lähes kuten luoksepäästävyysliike. Kiitos, tämä sopi meille! Kun ensimmäinen kosketus tulee niin, että Varjo on käskyn alla sivulla, se kestää. Salme silitti koiraani poskesta ja minä huokaisin helpotuksesta. Seuraava ylösnosto ja nopea peräpään tarkastus olikin sitten vain pienen ihmetyksen, muttei puhinan aihe. 

Paikkamakuussa olimme rivin keskellä, toiseksi reunimmaisena. Minä tiesin reunimmaisena olevan vierustoverin entuudestaan, joten häntä en jännittänyt. Koira käskyllä alas, jättö ja tuskalliset kolme minuuttia tuomariteltan takana. Hiljaista oli, ja takaisin tullessani Varjo makasi sfinksinä, tarkkaavaisena ja liikahtamatta. Nousi ylös, odotti istuen vierellä, minä silitin poskesta. Kymppi. Hieno olet. 

Mutta sitten. Kehästä poistuminen. Muut ympärillä alkoivat liikehtiä, ja silloin Varjon hermo petti. Luojan kiitos se oli remmissä, jolloin minun ei tarvinnut mennä paniikkiin mukaan. Mieli tosin teki, kun koira sinkosi haukkuen kohti vierustoveria, ja vielä sen takaisin hallintaan saatuani kiljahteli siihen malliin, että ajattelin kokonaisvaikutuksen vähintään tippuvan nollaan. Varjo, mikä tuli? "Kaikki ok, mennään" x 10 ja jumalaton omien hermojen hallinta auttoivat meidät ulos kehästä. 

Joku tässä nyt kuitenkin mättää. Eikö se kestä sitä, että jätän sen vieraiden koirien seuraan yksin niin pitkäksi aikaa, ja purkaa sen sitten, kun tehtävä loppuu? Yhtä kaikki, aloin vahvasti epäillä, mitä yksilöliikkeistä tulee. Varjo osaa liikkeet, mutta entä jos se saa kehässä taas jonkun ihme kohtauksen vaikka tuomarille tai liikkurille?

Olimme suoritusvuorossa muistaakseni neljänsinä. En seurannut kovinkaan tarkasti aiempien koirakkojen suorituksia, odottelin vain sivussa, että Varjo ehtisi laskea kierrokset ja itse kasaisin mieleni sekä pystyisin keskittymään vain siihen, mitä koirani kanssa teen. Ajattelemaan, että tämähän on vain yksi treenituokio. 

Oma vuoro. Olin jo menossa kehään Varjo vierelläni hyvässä vireessä ja kivalla ilmeellä, kun kuulin huudon, että ei sieltä vaan täältä. Vilkaisin tuomaria, sitten sinne, mihin hän osoitti. "Täältä" tarkoitti täysin toisesta päästä kehää, pujottelua koko kehän laidalla parveilevan ihmis- ja koiramassan läpi. Oma hämmennykseni ei yhtään helpottanut tilannetta, ja kiljuva ympäristöä jännäilevä koira vierelläni astelin vielä kerran harhaan ennen oikean kehänauhavälin löytymistä. Mutta kun porukka katosi ympäriltä, Varjo hiljeni. Juu, ei ole omaa kapulaa. Otan teiltä. Kyllä, se isoin. Ja käsimerkki luoksetulon pysäytykseen. Ja koira on vajaa 60-senttinen, on ihan hyvänkorkuinen este. Puhuin tämän kaiken kahdelle ihmiselle ja Varjo oli ihan hiljaa. Oho. 

Hihna irti ja aloituspaikalle. Seuraaminen. Aloitin kaavion, ja ensimmäisten käännösten jälkeen tajusin, että hei, sehän on tässä. ME ollaan tässä. Varjo, me pystytään. Ilo alkoi nostaa päätään. 

Maahanmeno, seisominen, luoksetulo, nouto kaukot estehyppy. Ei tarvinnut miettiä, ymmärtääkö Varjo, mitä ollaan tekemässä. Pieniä hitauksia, ohjaaja pysäytti liian myöhään, aavistuksen vajaa asento, takajalan varpaan kolahdus esteeseen koska koira jäi siitä tuskin metrin päähän. Mutta se ilme. "Joo, tää oli tää, mitä tehdään seuraavaksi?" Se läsnäolo oli sellaista, että melkein itkin. Ja kun tuomari loppuarvostelussaan totesi, että te todella teette yhteistyötä, näkee että sä tykkäät tosta koirasta valtavasti ja tunne on varmasti molemminpuolinen, pystyin juuri ja juuri kättelemään tuomarin, kävelemään ulos kehästä ja sen jälkeen vain juoksemaan lujaa ja huutamaan ja kiljumaan ja itkemään patukka suussa raivoavan koirani hilluessa ympärillä. Me tehtiin se. Me pysyttiin kasassa. 

Sitten odoteltiinkin muutama tunti palkintojenjakoa. En ollut edes katsonut pisteitä, tiennyt sijoitusta, mutta tiesin, että se oli ykkönen. Että me saadaan se TK2. Tuomari ei mitä ilmeisimmin ollut kuullut Varjon raivoamista paikkamakuukehästä poistuttaessa, koska se ei näkynyt pisteissä, joita tuli lopulta 192 kunniapalkinnon ja luokkavoiton kera. 15 kg belgikylkistä kuivamuonapussia, ruusua ja ruusuketta. Palkintojenjakokehässä Varjo oli hiljaa. Itselleni se oli se paras palkinto. 

En tiedä, koska Qisani kanssa menemme seuraavan kerran tokossa kisaamaan. Emme ihan hetkeen, koska omassa mielentilassani ja koiran absoluuttisessa hallittavuudessa hirvityksistä huolimatta on paljon tekemistä. Mutta tämä kisa tuntui tuntui loppujen lopuksi hyvältä. Olen siitä onnellinen, ja samalla paneudun paikkamakuun turvallisuudentunteen lisäämiseen. Että hei, siellä muiden keskelläkin kaikki on hyvin.