keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kun pää ei kestä

Nimittäin oma pää. Kuppi menee nurin ihan pienimmästäkin asiasta. Tänään oli sellainen päivä.

Olen tarkoituksella vienyt koirat kaikki lenkit erikseen. En kestä niitä yhtä aikaa. En jaksa sitä, että Varjoa ahdistaa ja että Virka sekoilee ja pöhkii ulosmennessä. Kaikki on ok niin kauan kuin vain kävellään ja on muuttumatonta ja ihan hyvin. Mutta yksi pieni asia ja multa palaa käämi.

Yritän muistuttaa itseäni siitä miksi mulla on koiria. Miksi mulla on juuri nämä koirat. Että Varjo osaa hienointa tottista, seuraamista jonka intensiteetti on sellainen ettei se ikinä tahdokaan muuta tehdä. Että Virka on hirmuisen fiksu ja innokas, ei stressaile turhia ja tulee täysiä luo ja sen saa innostumaan pelkillä kehuilla valtavasti. Hetken näillä jaksaa, pystyy iloitsemaan ja muistaa miksi. Mutta sitten tapahtuu jotain ja kaikki hajoaa. Oma pää menee pirstaleiksi ja haluaisi kaksi viikkoa lomaa elämästään ja koirat vaan hoitoon johonkin paitsi ai niin Varjoa ei voi antaa hoitoon mihinkään kun mä olen kaikki mitä sillä on. Mutta kun mä en jaksa sitä just nyt.

Totta kai se riemukiljahtelee tottistreeneissä kun ei sen kanssa ole tehty kahteen viikkoon mitään kun en mä ole pystynyt ja tiedän että mulla menee hermo jos kaikki ei menekään putkeen joten silloin ei kannata treenata. Mutta se koira vaatii sitä että treenataan tai se keittää yli ja sitten arjessa jännäilee kaikkea ja unohdan miksi pidän siitä kaikesta huolimatta niin järjettömästi.

Virkassa ei oikeasti ole mitään vikaa paitsi ulosmenot ja sitten kun siihen hissin ovelle sattuu vanha papparainen just illalla kun ei yhtään jaksaisi ja Virka ei pysy hissin nurkassa ja puffaa ja ihmettelee ja lopulta haukahtaa niin silloin taas hajoan ja istun rapussa puoli tuntia pennun kanssa miettien mitä hemmettiä teen koska ei näitä hissijuttuja vaan pysty treenaamaan tai mistä mä arsenaalin vieraita ihmisiä hissinoville kykkimään kutsun, en mistään. Ja siltikin vaikka niitä olisi treenattukin ne tilanteet tulee yllättäen ja selitä siinä sitten naapurille että voitko venata vähän kun mun pitäisi saada tää koira olemaan ja toimimaan jotenkin fiksusti ja kun se itse asiassa ihmettelee suakin ja se hissin ovella venaava tyyppi vaan haluaisi äkkiä ylös.

Luen tuhannetta kertaa Salme Mujusen koiran itsetunnosta kertovaa artikkelia ja yritän muistaa miksi mun on pakko olla varahermot ja pysyä kasassa vaikka koira ei pysyisi. Mutta entä jos mä en jaksa? Mäkin tarvitsen varahermot. Tai edes jotain koiratonta tekemistä. Jotain muutakin kuin työt.

Ja joo, kyllä tää taas tästä. Ehkä jo huomenna on parempi päivä. Toivottavasti.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, kun joku kirjoittaa koiranomistajuuden tästäkin puolesta. Luulen, että tällainen on tuttua monellekin koiranomistajille blogien takana, mutta harvoin näitä avataan. Meilläkin eilisaamun lenkki oli yhtä hampaiden kiristystä ja pari vuotta sitten Hoinan pelätessä tiettyjä juttuja ajattelin, että miten hemmetissä pystyn elämään tämän koiran kanssa parhaimmassa tapauksessa 10-15 vuotta. Onneksi tuo nyt ei ole enää kuin harvinaisuus, ja silloinkin usein johtuu siitä, etten ole nukkunut hyvin ja pinna on muutenkin kireällä. Mutta silti, hyvä teksti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Bea. Näistä tosiaan harvemmin kirjoitellaan, ainakaan juuri sillä tapahtumahetkellä, ja eilen illalla mietinkin, uskallanko julkaista koko tekstiä, ettei vain joku luule että olen lopullisen kyllästynyt koiriini ja oikeasti antamassa niitä pois. Hassua, miten hyvistä jutuista ja onnistumisista on niin paljon helpompi kirjoittaa, vaikka vaikeat hetket ovat niitä, jolloin sitä samaistumisen kohdetta ja vertaistukea kaikkein eniten kaipaisi.

      Poista