No hair but we don't care

Koska kuka nyt karvoja juoksemiseen ja kovaa huutamiseen tarvitsee. Nelistään oli taas aika hauskaa ja meno ihmisten korviin käyvää. Saatiin me joku yhteiskuvakin. Lyypekkiläinen on vähän kasvanut sitten viimenäkemän, mutta Varjo muisti sen silti heti. Jengi karvanpituus-, koko- ja rintakehän leveysjärjestyksessä.

White Shadows

Mitään järkevää kirjoitettavaa ei ole. Emme ole tehneet mitään mainittavaa, vain lenkkeilleet paljon Jätemäen ja Kivikon aukeilla sekä metsiköissä. Varjo ja Virka ovat rallanneet ja painineet keskenään ja minä olen katsellut niiden menoa joko liian väsyneenä tai ajatukset liian muualla treenatakseni niiden kanssa jotakin. Virka on opetettu kiertämään Kivikon frisbeegolfradan roskis ja se on oppinut peruuttamaan pelkästä sanallisesta käskystä. Wohou, hiukkasen säälittävää.

 


Varjon kanssa on kuitenkin helppoa olla näin. Se stressaa paljon vähemmän kun en treenaa sen kanssa mitään ihmeempää, ja elämä sen kanssa on rennompaa. Henkisesti sillä on ollut paljon hyviä päiviä, eilen se esimerkiksi ilmaisi edessä tiellä olevat koirat haukahtamalla kerran, turhan kireästä kutsustani se haukahti pari kertaa lisää, mutta tuli samaan aikaan koko ajan takaisinpäin ja pannasta taluttaen mentiin koirista ohi. Sen jälkeen päästin omani taas vapaaksi, eikä kumpaakaan kiinnostanut katsoa taakseen. Varjo on ollut fyysisestikin hirmuisen hyvässä kunnossa koko alkuvuoden, kipukiljahteluita ei ole kuulunut pitkään aikaan vaikka se on rallannut Virkan kanssa rajusti tai olen osunut sitä ihan kunnolla takapäähän. Sehän tuntuu melkein terveeltä koiralta. Toivotaan, että tämä jatkuu.

Virkan kanssa ollaan pääasiassa vain opeteltu malttamista. Luopumalla saat. Kun katsot silmiin, pääset sinne minne haluat, ulos ovesta, vapaaksi pusikkoon, toisen koiran luo, tervehtimään ihanaa tuttua ihmistä. Sekoileehan mun pentuni huomattavan paljon, tärisee ja väliin läähättääkin kaikissa kulkuvälineissä, vaikka metrolla ollaan menty ihan koko koiran ikä. Meinasin perjantaina myydä tärinäkoneen ensimmäiselle vastaantulijalle, mutta on siinä kuitenkin liikaa hyviä puolia että olisin sitä tehnyt. Kuten vaikka se, että kaikesta sekoilustaan huolimatta se voi aivan hyvin lähes nukahtaa keskelle Itäkeskusta kun käymme istumaan penkille ja mitään ei tapahdu. Tai että se lopettaa jo aloittamansa rusakkojahdin karjaisusta ja palaa takaisin jalkoihin.

Mietin aina välillä, mikä on hyvää elämää koirieni kanssa. Onko se treenaamista, harrastamista, tavoitteita, kilpailemista? Vai onko se sittenkin sitä, että vain olemme, elämme arkea, nautimme pienistä hetkistä? Tällä hetkellä töitä on niin paljon, että lähes kaikkeen vapaa-aikaan on pakko sisällyttää ainakin toinen omista koiraeläimistä. Siksi seurakin valikoituu sen mukaan. Vaikka koirat eivät aina ole pääosassa, ne pääsevät kuitenkin osallistumaan siihen, mitä teen. Onneksi saan tällä hetkellä nauttia ympärilläni ihmisistä, jotka pitävät koiristani, ja jotka ottavat ne mukaan tekemisiimme luonnollisena osana elämääni.

 



Joskus on ehkä ihan hyvä ottaa näiden elukoidenkin kanssa rennosti. Ne saavat kulkea mukana, ne saavat liikunnan ja ruokaa ja seuraa. Kai se yhdessäolo on tärkeintä. Ja se, että minulla on hyvä olo. Tavoitteellisesti treenaamaan ehtii myöhemminkin, sitten kun kentät sulavat ja aurinko käy muutakin kuin satunnaisessa piipahtamassa.

Loppuun vielä pari kuvaa tammikuun alun hyvän lumen vedoista. Virkan mielestä pallo oli paras, ja termi "juosta räkä poskella" sai Varjon kanssa uuden ulottuvuuden, kun valtavasta kielestä roiskunutta, jäätynyttä kuolaa oli ympäri naamaa.

               

         

No colours

Mustaa. Taas mustaa. Ei tosin mulle, mutta riittävän samaan jengiin. Tervetuloa Lysti, ja tervetuloa vaan kaikki kontulalaiset törmäämään meihin keskellä katua. Itse tosin juoksisin karkuun, jos tämän näköisen sakin kohtaisin.

Vasemmalta oikealle Silja, Ketku, Varjo, Lysti, Sanni ja Virka.
Erittäin edustavina. Kuvasta kiitos äidille. 

En tiedä mitä maksaa tasaisempi kyyti mutta omapa on syyni sanon ihan sama ihan sama!!

Aatonaattona.

Varjo oli niin hieno johtajakoira. Se kriiseilee valjastamistilannetta, mutta auta armias, kun kaikki on valmista. Mennään mennään jo. Ja kun minä huudan "ootsä valmis?" ja sen jälkeen annan luvan "ala vetää!", ampaisee se laukkaan. Ihan täysiä. Nuoremmat seuraavat perässä hoitaen pyöräkoirien raskaammat tehtävät, kun Varjo osaa suunnat ja pysähdyskäskyt. Ja kun minä huudan "pysähtyy!" ja valjakon vauhti hiljenee ja loppuu, kääntyy Varjo minua kohti, hyppää vasten, heiluttaa häntää. Ja meitä molempia naurattaa.

Kun pää ei kestä

Nimittäin oma pää. Kuppi menee nurin ihan pienimmästäkin asiasta. Tänään oli sellainen päivä.

Olen tarkoituksella vienyt koirat kaikki lenkit erikseen. En kestä niitä yhtä aikaa. En jaksa sitä, että Varjoa ahdistaa ja että Virka sekoilee ja pöhkii ulosmennessä. Kaikki on ok niin kauan kuin vain kävellään ja on muuttumatonta ja ihan hyvin. Mutta yksi pieni asia ja multa palaa käämi.

Yritän muistuttaa itseäni siitä miksi mulla on koiria. Miksi mulla on juuri nämä koirat. Että Varjo osaa hienointa tottista, seuraamista jonka intensiteetti on sellainen ettei se ikinä tahdokaan muuta tehdä. Että Virka on hirmuisen fiksu ja innokas, ei stressaile turhia ja tulee täysiä luo ja sen saa innostumaan pelkillä kehuilla valtavasti. Hetken näillä jaksaa, pystyy iloitsemaan ja muistaa miksi. Mutta sitten tapahtuu jotain ja kaikki hajoaa. Oma pää menee pirstaleiksi ja haluaisi kaksi viikkoa lomaa elämästään ja koirat vaan hoitoon johonkin paitsi ai niin Varjoa ei voi antaa hoitoon mihinkään kun mä olen kaikki mitä sillä on. Mutta kun mä en jaksa sitä just nyt.

Totta kai se riemukiljahtelee tottistreeneissä kun ei sen kanssa ole tehty kahteen viikkoon mitään kun en mä ole pystynyt ja tiedän että mulla menee hermo jos kaikki ei menekään putkeen joten silloin ei kannata treenata. Mutta se koira vaatii sitä että treenataan tai se keittää yli ja sitten arjessa jännäilee kaikkea ja unohdan miksi pidän siitä kaikesta huolimatta niin järjettömästi.

Virkassa ei oikeasti ole mitään vikaa paitsi ulosmenot ja sitten kun siihen hissin ovelle sattuu vanha papparainen just illalla kun ei yhtään jaksaisi ja Virka ei pysy hissin nurkassa ja puffaa ja ihmettelee ja lopulta haukahtaa niin silloin taas hajoan ja istun rapussa puoli tuntia pennun kanssa miettien mitä hemmettiä teen koska ei näitä hissijuttuja vaan pysty treenaamaan tai mistä mä arsenaalin vieraita ihmisiä hissinoville kykkimään kutsun, en mistään. Ja siltikin vaikka niitä olisi treenattukin ne tilanteet tulee yllättäen ja selitä siinä sitten naapurille että voitko venata vähän kun mun pitäisi saada tää koira olemaan ja toimimaan jotenkin fiksusti ja kun se itse asiassa ihmettelee suakin ja se hissin ovella venaava tyyppi vaan haluaisi äkkiä ylös.

Luen tuhannetta kertaa Salme Mujusen koiran itsetunnosta kertovaa artikkelia ja yritän muistaa miksi mun on pakko olla varahermot ja pysyä kasassa vaikka koira ei pysyisi. Mutta entä jos mä en jaksa? Mäkin tarvitsen varahermot. Tai edes jotain koiratonta tekemistä. Jotain muutakin kuin työt.

Ja joo, kyllä tää taas tästä. Ehkä jo huomenna on parempi päivä. Toivottavasti.

Raskas työ vaatii raskaat huvit

Oltuaan 17 tuntia putkeen töissä voi paitsi unohtaa oman ovikoodinsa, myös saada hirveän viisaita ideoita.

"Lähdetäänkö ajelemaan työkoneella?"

Kuskilla on ongelma. Se ei tiedä mitä nappuloita pitäisi painaa. Saati ymmärrä, että edessä on ratti, jolla pitäisi ohjata. Paikat ovat selvästi väärin päin. Matkustaja odottaa kärsimättömänä.

Kirosanat takaisin?

Nomin pari viikkoa sitten saama arvio kaularangan kipujen syystä ja tämänhetkisestä tilasta oli melkoisen karua kuultavaa. Koska kyse on niinkin isoista asioista ja tärkeistä päätöksistä koiran loppuelämän suhteen, haluttiin kuvista toinenkin arvio. Niinpä luonnetestiä edeltävänä perjantaina Noora pakkasi jälleen Nomin takakonttiinsa ajellakseen pääkaupunkiseudulle, tällä kertaa Talvion Timon luokse.

Työt haittaavat harrastuksia ja muita tärkeitä tapahtumia, joten en tällä kertaa itse päässyt mukaan kuulemaan, mitä toinen arvioitsija Nomista sanoisi. Iltapäivällä sain kuitenkin puhelimitse kuulla jotakin varsin mielenkiintoista.

Ensinnäkin Talvio oli todennut, että Aistin magneettikuvat olivat varsin huonosti otetut ja epätarkat. Sen jälkeen, tutkittuaan myös aiemmin otetut röntgenkuvat, hän oli halunnut koiran kaulasta taivutuskuvat. Jälleen siis Nomi unten maille... Ja lopputuloksena toteamus, ettei siellä mitään välilevyrappeumaa ole. Ei mitään etenevää ja lopullista, vaan liukuma niskanikamien C5 ja C6 välillä, vieläpä todennäköisesti traumaperäinen. Jatkohoitona kuuden viikon lepo ja sen jälkeen normaalia elämää kaikkine harrastuksineen.

Siis… MITÄ? Eikö koira olekaan lopullisesti rikki ja tuomittu rauhalliseen kotikoiran elämään koko loppuiäkseen?

Talvion mukaan ei. Ja toivomme todella, että hän useamman kymmenen vuoden kokemuksellaan on oikeassa. Nyt Nomin lepokaudesta on mennyt vasta kaksi viikkoa, joten mitään on vielä vaikea sanoa. Mutta antaahan tällainen diagnoosi paitsi erittäin vahvan epäilyksen Aistissa Nomin kuvanneen lääkärin ammattitaidosta, myös huomattavan paljon toivoa kivuttomasta tulevaisuudesta.