Toukokuu

Tämä kuukausi on tavallaan vähän kadonnut jonnekin. Ensin oli niin valtavasti koulussa tehtävää että kaikki vapaa-aika meni Varjon kanssa metsässä, ja sitten ei ole vaan jotenkin jaksanut aloittaa alusta kertoakseen kaiken mitä tähän mennessä on tapahtunut.

Kuu alkoi Wappuleirillä. Viikonloppu Punkalaitumella Hiidenhelmessä oli sekä mahtava että vähän kurja, riippuu miltä kantilta katsoo. Jälkeä Varjo ajoi hienosti ja saatiin kovasti kannustusta että nyt vaan paljon toistoja ja vähitellen vaikeusastetta mukaan. Hakumetsässä mun musta suteni ensin rääkyi kaikille ihmisille että hui kauheeta kamalaa pikku pelkiä pelottaa, mutta tajusi se aika nopeasti että hei nää onkin ihan okei. Ja sitten kombinaatio Varjo ja rakas veljensä Milo. Ei mitenkään yllätä että saatiin taas tappelu ja se myötä reikiä aikaan, Varjolle kolme pienempää päähän ja Milolle yksi isompi kyynärvarteen. Mutta oli niillä pellolla hauskaakin, kierivät ja juoksivat ja jahtasivat toisiaan. Ja hevosenkakkarathan oli jotain ah niin ihanaa että niitä oli aivan pakko kanniskella ympäriinsä ja sitten kun ei enää jaksanut kantaa niin vartioida ettei veli vaan pääse viemään juuri sitä kyseistä lantapaakkua.

Purutreeneistä olin iloisen positiivisesti yllättynyt, meillä molemmilla oli hauskaa ja maalimiehet oli tosi mukavia. Patukkaan hyökättiin innolla kuten olin arvellutkin, ja todella aivan sama kenen kädessä se on, siitä taistellaan ja lujaa. Ohjaaja sai kauheasti neuvoja joita ei osannut sisäistää, mutta sanoivat että on hyvä kun olet niin aidosti innoissasi, se tarttuu koiraankin. Joo, me kaksi hullua juoksemassa ympäri kenttää patukan voittamisen kunniaksi... :D Suojelu ei edelleenkään lajina ole ihan meitä varten, mutta hauskana viihteenä satunnaiset purutreenit toimivat oikein hyvin.

Leirin jälkeen tein Varjolle varmaan viikon jälkeä joka päivä, totesin että helteessä se jaksaa huonosti mutta muuten työskentely on hienoa. Nyt en ole niin paljoa jaksanut paneutua ja joka päivä aamuruokanappuloita turvottaa, mutta se mitä ollaan tehty, on mennyt melkoisen mukavasti. Kaarroksia voi ja on pakkokin näillä kaupungin pienillä ruohoplänteillä tehdä, likka ei niistä jälkeä kadota. Makupalattomia pätkiä ollaan jo otettu mukaan, ensin oli viisi askelta, sitten kymmenen, nyt menee jo kaksikymmentä ilman että koiran kuono nousee maasta ja se alkaa kohtuuttomasti sählätä. Kyllähän Varjon nuuskutuskaari laajenee ja vauhti kovenee kun ei ole syömistä hidastamassa touhua, mutta jäljellä se kuitenkin pysyy ja selvästi töitä tekee. Olen vaan laiska kykkimään pelloilla koira kiinni puussa jälkeä tallaamassa, jospa ryhdistäytyisin tekemään hommaa taas säännöllisemmin kun koulukiireetkin ovat tätä keväältä aika lailla ohi.

CityBelgien tokoryhmässä ollaan nyt vissiin nelisen kertaa käyty, ja sielläkin Varjosta on oikeastaan vaan positiivista sanottavaa. Mustanaamion keskittymiskyky on selvästi parantunut, ja niin kauan kuin tehdään töitä, on aika lailla sama mitä ympärillä tapahtuu. Ryhmässä on kymmenkunta koirakkoa, yksi mudi ja loput pölkkäreitä eri karvoilla, eikä mun kyllä tarvitse yhtään hävetä omaa otustani. Sehän hei taitaa osata jotain! Häiriötä ja neuvoja me tultiin hakemaan ja kumpaakin ollaan saatu. Kouluttajat huomaavat ne mun olkapään kääntämiset sivu-käskyn yhteydessä ja muut pienet eleet joita en itse tajua, lisäksi Varjo saa paljon kaipaamiaan luoksepäästävyysharjoituksia ja paikallaoloa ryhmässä. On hurjan kiva kun kouluttajat on itse belginomistajia niin ne ei ihmettele myöskään Vantturan satunnaisia pöhinöitä ja tajuaa muutenkin näiden oikkuja. Ja viime kerralla kävi ilmi että toinen kouluttajista oli ollut vähällä ottaa Varjon pentueesta itselleen koiran.

Reilu viikko sitten käytiin kokeilemassa onneamme josko Kiva Koirakansalainen -testi menisi läpi. Jännitin antaako Varjo arvostelijan koskea itseensä ollenkaan, sieltä kun edelleen hyvin helposti tulee pöhinää vieraille ihmisille jotka tulee suoraan kohti, mutta vielä mitä, mun elukkani meni ihan itse nuuskimaan tyypin ja antoi ongelmitta tutkia korvansa ja etutassunsa. Pöhähdys tuli vieressä kolahtaneelle skeittilaudalle ja ohitettavalle koiralle (Sanni onko tässä jotain vikaa kun nätistä ohituksesta ei saakaan namia?), mutta muuten tuo käyttäytyi ihan fiksusti ja kolmen minuutin kouluttajallaolon aikana paneutui jopa makaamaan vaikka viereisen lasiseinän takana oli useampi vieras koira. Läpi siis meni, tosin arvostelijalta tuli kommentti "nyt vaan treenaat tota pöhinää". Niin mitäköhän olenkaan Vantun kanssa koko sen elämän ajan eniten työstänyt?

Mentiin samana iltana vielä Kivan Koirakan-
salaisen kanssa Harjun nuorisota-
lon edus-
talle kuuntelemaan Kallio kukkii -festarin päätöskonserttia. Toi otus on ihana kun sen voi ottaa mukaan suunnilleen mihin vaan eikä se stressaannu ihmismäärästä tai kovasta musiikista vaan osaa ottaa lunkisti silloin kun minäkin. Kaupunkilenkkeiltiin ja otettiin taidekuvia. Voisin joskus muuttaa Kallioon.

Kuun loppuhuipennuksena oli vielä Keesin vierailu. Rolle-herrasta on aika jättänyt, joten hoitoon tuli enää yksi labradori. Vaikka Rollea on ihmisillä ikävä, ei sen puuttuminen koiruuksia hidastanut. Ja jos nyt ihan pelkkää käytännöllisyyttä ajattelee, niin onhan kahden nuoren koiran metsään tai pellolle vieminen ja siellä riehuttaminen huomattavasti helpompaa kuin erillislenkkien suunnitteleminen Rollen jaksamisen ja viitsimisen mukaan.

Keesi on kai oikeasti ainoa koira jonka kanssa Varjo osaa leikkia tappelematta monen tunnin lenkin. Keesi kun ei lähde mukaan vaikka Varjo kuinka riitaa haastaisi. Tarviin sille jostain lisää kavereita jotka osaa ottaa elämän yhtä lunkisti. Vaikka uskoo likka jo aika hyvin kun kieltää retuuttamasta liikaa.

Ja kyllä. Varjo on yhtä korkea kuin Keesi. Sehän on mun pikkukoirani. Ups.