Varjon kesäloma

Heinäkuun alkupuoliskolla Varjon kanssa useimmiten liikkuvalla ihmisolennolla oli vihdoin kahden viikon jakso, jolle ei ollut merkitty ainoatakaan työpäivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että missiona oli: pois kaupungista ja niin äkkiä kuin suinkin.

Koska omaa mökkiä ei sukumme omista, oli lomapaikka ruinattava jostakin muualta. Perhetuttumme olivat onneksi myötämielisiä koiran mukaanottamiselle, ja niinpä matkasimme viikoksi Saimaan rannalle Puumalaan, isäni, pikkusiskoni Vilja, Varjo ja minä.

Ennen matkaanlähtöä oli kuitenkin tehtävä joitakin valmisteluja. Vaikka Varjo periaatteessa mahtuukin matkustamaan vaikka jalkatilassa, ei se kuitenkaan ole paras eikä etenkään kovin mukava paikka viiden tunnin automatkalle. Isä intoutui järjestelemään takakonttia enemmänkin, ja lopputuloksena oli vanerilla jaettu tila, josta reilu puolet oli tarkoitettu matkatavaroille, ja toiselle puolelle oli aseteltu Varjolle oikein mukavat oltavat: matkatavaroiden päällekaatumisen estävä palkitettu seinä, oma tuttu matto, ja kaiken huippu, isän keksintö, tuuletin. Kuumina päivinä se tulikin tarpeeseen, kun auton sisälämpötila nousi yleisestä ilmastoinnista huolimatta ihmisillekin tuskallisen korkeaksi.

Kotipihalla lähtövalmiina

Perillä Varjo hyväksyi mökin omistajat nopeasti porukkaan kuuluviksi, ja pian tajusi likka myös säännön, ettei sisään päämökkiin ollut mitään asiaa. Isä on koirille allerginen, joten olimme etukäteen päättäneet, että Varjolla on lupa tulla vain saunamökkiin, jossa minä ja Vilja nukuimme. Mutta eipä mökille oltu tultu sisälle istuksimaan - totta kai sitä ollaan ulkona, kun pikkukoira pääsee kerrankin elämään viikon käytännössä ilman hihnaa! 

Uimaan Varjo oppi oikeastaan kahdessa päivässä, mikä on yllättävän nopeasti siihen nähden, ettei se tätä ennen ole suostunut edes kahlaamaan rantaveteen ja on aina lenkeilläkin hyppinyt ballerinan lailla jokaisen tielle osuneen lammikon yli. Keino Vantturan uimaansaamiseksi oli helppo: mene itse uimaan, ja pieneläimelle tulee valtava hätä, että nyt se Sanni hukkuu. Vähän aikaa se kyhjötti rannalla surkeasti uikuttaen, mutta sitten sisuuntui: Nyt mä menen! Ensimmäiset uintikierrokset olivat ihan järkyttävää pärskimistä, Varjo yritti väkisinkin osua pohjaan edes takajaloillaan, jolloin etutassut nousivat rikkomaan pintaa ja koira hätääntyi uimisesta itsekin. Pelastusliiveillä harjoittelemalla ja lelun noutojen seurauksena Varjon uintitekniikka kuitenkin parantui nopeasti. Viikon jälkeen se hakeutui innolla rantaveteen kun joku vain suuntasikin vettä kohti, mutta uimaan se lähti sittenkin vain lelun perässä tai silloin kun joku muukin tuli. Seuraeläin. 

Seuraeläin oli myös sitä mieltä, että senhän kuuluu olla vedessä tasan niin kauan kuin ihmisetkin. Muka säänkestävä belgianhaivenkoirani alkoi etenkin viileämpinä päivinä hyvin nopeasti täristä, jos me ihmiset uimme vähänkään kauemmin. Yhtenäkin iltana uituaan muutaman kierroksen se vain kökötti rantavedessä, selvästi tuskastuneena "ettekö te voi jo tulla niin mä voin lopettaa tän teidän vahtimisen?", takajalat täristen. Hetki vielä ja pikkukoiran hampaatkin kalisivat. Varjo haloo, nyt on kesä ja tää vesi on ainakin 20 asteista! Mutta niin vain oli Varpasella kylmä. 

Mikä siis avuksi? No sauna tietenkin! 

Varjo innostui saunassamakoilusta jopa siinä määrin, ettei se olisi malttanut enää uimassa olla ollenkaan. Tassujen kastaminen rantaveteen, muutaman roiskeen saalistus, ja jo pikkukoiran silmät kysyvät: joko taas mentäisiin saunaan? Muiden jo päätettyä saunomisensa se piti kutsua pois, ettei olisi jäänyt sinne käristymään. Hullua miten Varjo kärsii muuten kuumuudesta, mutta saunassa se ei edes läähätä. Ehkä kostea lämpö on mukavaa. 

Viljalla ja Varjolla oli mökkeillessä ohjelmassa ihan omaa kivaa. Koska en halua tokokäskyjäni väärinkäytettäviksi, annoin kahdeksanvuotiaalle pikkusiskolleni luvan opettaa Varjolle, mitä sanat maahan ja istu tarkoittavat (meillä siis on kyseisiin toimintoihin aivan omat nimityksensä, jolloin asia on suoritettava aivan tietyllä tavalla ja siinä asennossa on pysyttävä tasan niin kauan, kunnes kuuluu vapautussana tai muuta käsken). Näiden kahden toiminnon lisäksi mökkiviikon aikana on harjoiteltu runsaasti eri tavaroiden nostamista ja hakemista. En tajua, miten pikkusisko ja koira saattoivat viettää kymmenen minuuttia laiturilla putkeen toistaen samaa kaavaa:

Vilja ja Varjo seisovat laiturin kauimmaisessa päässä vierekkäin.

"Varjo, maahan. Paikka." 

Koira tekee. Vilja kävelee keppi/saunakuuppa/sandaali/vesilelu kädessään laiturin toiseen päähän, tiputtaa tavaran sinne ja palaa edelleen makaavan koiran luo. 

"Ojenna!"

Varjo lähtee silmät palaen tavaran luo, kaappaa sen suuhunsa ja jolkottaa takaisin Viljan eteen seisomaan.

"Hyvä tyttö! Kiitos." 

Varjo avaa leukansa, Vilja ottaa tavaran koiran suusta. 

"Varjo, maahan. Paikka."

...

Ja niin edelleen. Minunhan käskyni tuokin on, mutta koska se on vain hupitemppu, en jaksanut niuhottaa. Ja kummallakin näytti olevan hauskaa. Sitä paitsi Varjo oppi, että Viljaa kannattaa kuunnella. Varjo tottelee Viljaa huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi isääni, jolla ei ole taustallaan minkäänlaista koirakokemusta ja joka ei aina tiedä, miten päin temppuilevan mustiaisen kanssa olisi. Välillä tosin Varjo loi minuun katseen "onko pakko?" tai joskus vieressäni maatessaan "saanko mennä?" kun Vilja sitä kutsui. Ainakin vielä ollaan siis onneksi kuitenkin siinä tilanteessa, että minun sanani on koirani ylin auktoriteetti. 

Koiralikka pääsi myös veneilemään, sekä soutuveneellä että hevosvoimin. Hienosti sekin sujui, tottunut matkalainen kun on. Jos käpertyy tiukalle kerälle veneen pohjalle ja tunkee kuononsa omistajan tutunhajuiseen kenkään, niin mitään pahaahan ei voi tapahtua, eikö niin? (Paitsi etten oikeasti käytä crocseja! Ne ovat äidin, olivat vaan viikon lainassa helppoutensa takia.)

Pieni väsynyt hemulini.