Kipeänä paras kaveri on oma Varjo

Silloin kun olisi eniten tekemistä, kannattaa saada se flunssa, joka pakottaa makaamaan puolitoista vuorokautta sängynpohjalla kuolleen lailla. Tiesin jo sunnuntaina, että en ole kunnossa, mutta koska tapoihini ei kuulu jättää töitä tekemättä, troppasin itseni ja tein sovitut maanantai- ja tiistaiaamut. Jostain typerästä syystä lähdin vielä maanantaina töihin pyörällä - töistä lähtiessä mietin kahdesti, ajanko kotiin. Tiistaina en edes yrittänyt.

Koska Varjo aloitti viime sunnuntaina odotetusti juoksun, ei sitä voinut ottaa töihin mukaan. Äiti lenkitti sitä aamut ja maanantai-illan, tiistaina olin yksin kotona. Töistä tultuani nukahdin sohvalle ja heräsin viideltä aamulla. Varjo ei näyttänyt hätäiseltä, joten ajattelin, että nukun vielä hetken - heräsin kymmeneltä. Apua. Se oli ollut melkein vuorokauden sisällä, mutta siitä huolimatta sillä ei ollut ihan kamala kiire ulos. Ihana otus.

Muutenkin se on ollut mitä parasta sairastusseuraa. Paitsi että se on kestänyt tavallistakin pidemmät pissatusvälit, se on jaksanut nukkua ihan niin paljon kuin minäkin ja kävellä siihen hitaaseen tahtiin, mitä toimimaton ja raskaalta tuntuva kroppa vaatii. Kyllä siitä näkee, että energiaa on, mutta se ei ole pakkautunut räjähdyspisteeseen asti. Ja kun eilenillalla (yöllä) se viimein pääsi puolen tunnin lenkin yhteydessä tekemään vähän tottista, oli sen into jotain hulvatonta katseltavaa. Onneksi se osaa kanavoida toimintatarmonsa hetken supertekemiseen. Kymmenen minuutin täysillä tehdyn seuruun ja muutaman puunkierron jälkeen näki, että olo oli parempi, paineet purettu.

Omassa puolikunto-olotilassani on sekin hyvä puoli, etten itse reagoi asioihin kovinkaan säpäkästi. Niinpä Varvikas ei ole voinut peilata minun säikähdyksiäni, ja onkin sätkynyt viime päivinä varsin maltillisesti, vaikka kohdalle on sattunut useampi naapuri rapussa sekä varsin erilaisia koiraohituksia. Pitäisi varmaankin olla aina kipeä, että osaisi olla näin zen...

Hei mä oon tässä vaikka sun maailma joskus vähän heittääkin