Oho, se ystävänpäivä näköjään meni jo.

Me ollaan taas myöhässä. Mutta tässä olisi silti tällainen toivotus.

Tällä näppäimistön takana olevalla ihmisotuksella on tänään (eli eilen) ollut molempien koirien kanssa ihan huisin kivaa. Se ei tarkoita, että yleensä olisi kamalaa, vaan sitä, että tänään oli jotenkin spesiaalipäivä, molemmat eliöt saivat useamman tunnin ihan omaa aikaa ja hihnan toisella päällä oli extrapaljon hermoja niiden sekoiluille.

Virka on aivan uskomattoman utelias pentu. Sen mielestä maailma on sitä varten, kaikki on vähän niin kuin tutkimisen arvoista ja uusia juttuja tulee joko pällistellä pitkään tai sitten niiden luokse mennään mielellään sata lasissa ja hirveästi häntää vispaten. Pennulle tulee hyvin usein puuskahdettua "voisitsä olla vähän vähemmän utelias/innokas/energinen/sekopää", mutta melkein yhtä usein kommentin sanottuani nauran perään. Tietenkään en halua että se olisi yhtään toisenlainen. Minä otin pennun, joka tutkii maailmaa uteliaana, vatkaa häntää ja sekoaa onnesta mitä pienimmästäkin syystä, halusin innokkaan hassun höpönassun ja sellaisen sain. Sitä ei mitenkään pysty ottamaan vakavasti eikä se ota mitään vakavasti. Monesti riittää vain että sitä katsoo, ja alkaa naurattaa. Se hilluu ja on niin huoleton. Silti se napottaa tärkeänä hississä odottaen lupaa poistua sieltä ja tulee kutsuttaessa luo niin lujaa kuin honteloilla kintuillaan pääsee.

Varjon kanssa on tullut totuttua siihen, ettei minun tarvitse kilpailla ulkomaailmaa vastaan mielenkiintoisuudesta. Varjo tekee ja elää niin täysillä minulle, koska 'yhdessä' on turvallisin olotila. Se kuuntelee ihan pienet viittaukset, kädenheilautukset ja vaihtaa vapaana päätä kääntämättä peitsistä raviin, kun totean, että hei haloo, mikä askellaji toi on. Sille on ollut suunnattoman vaikeaa ymmärtää, että toisinaan puhunkin pennulle enkä sille. Siitä näkee, miten paljon se nauttii, kun menemme lenkille vain kahden. Ja kummallista kyllä, se kahdestaan lenkkeily tuntuu huolettomalta. Ei tarvitse vahtia, mihin koira sinkoaa seuraavaksi, koska se tietää varsin hyvin, ettei talojen pihoille tai katukivetyksen reunan yli mennä yksin. Se tietää ihan hirveän paljon muitakin asioita, joita noudattaa aina kun vain pystyy.

Mutta siis tähän päivään.

Virka harjoitti tänään yhteislenkkeilyä walesiherran kanssa. Odottelua ulkona kiinnisidottuna pihassa. Se otti hirmuisesti kontaktia, rynni edelle ja palasi taas vierelle, treenasi sivullaolon käännöksia metroasemalla, ihmetteli variksia, vieraili Itäkeskuksessa, matkusti sylissä liukukäytävää, kävi eläinkaupassa ja toimi huvituksen aiheena useammalle ohikulkujalle. Ja malttoi metrossa käydä ihan oma-aloitteisesti jalkoihini makaamaan.

Varjo saalisti lumipaakkuja. Se kaivoi, kantoi, mursi suullaan palasia ja haastoi sitten remmi suussaan leikkiin niin tosissaan etten voinut kuin nauraa. Kaivoimme kolme keppiparia autotallista. Laskin ne yhteenkasattuna maahan ja Varjo alkoi kiljua ja yritti singota läpi. Mietin, muistaakohan se enää. Varjo katsoi kuin tyhmää ja kiljui että kyllä muistan, tehdään jo. Ja sehän teki. Ihan suoraa riviä. Lyhtypylvään ympäri ja umpikulmasta sisään. Tennispallo lensi ja hukkui lumeen ja sitten etsittiin se yhdessä sieltä. Tehtiin kaksi sarjaa ja vietiin kepit takaisin ja sen jälkeen käveltiin vielä tunti Mellunmäkeen vastaantulijat niin maar hienosti ohittaen.

Tykkään mun koirista ihan kamalasti.