"Neljä ensimmäistä vuotta sen kanssa saa hakata päätä seinään. Mutta jos sen jaksaa, sitten helpottaa."

Tapasin vuosia sitten takapihallamme miehen ja saksanpaimenen. Varjo oli tuskin neljää kuukautta. Koska ajattelin, että pentua pitää sosiaalistaa, jäin juttelemaan miehen kanssa, ja pääsivätpä koirat leikkimäänkin keskenään. Saksanpaimen oli Varjoa kuukauden tai kaksi vanhempi. En muista, mitä kaikkea miehen kanssa puhuimme, mutta muistan keskustelustamme nuo lauseet. Joku oli sanonut niin saksanpaimenkoirista, mies kertoi.

Varjo ei ole saksanpaimenkoira, mutta se täytti tämän kuun alussa neljä vuotta. Aikaa sitten kuullut sanat nousivat mieleeni, kun mietin, mitä jälleen yhdestä kuluneesta vuodesta kirjoittaisin.

            

            

Tuntuu, että Varjo on kasvanut vuodessa valtavasti. Se olisi hyvin voinut vanheta viisi vuotta, eikä vain yhtä. En tarkalleen tiedä, mistä tällainen olo tulee, syitä voi olla monia. Ehkä taloon tullut pentu pakotti sen ottamaan jossain määrin aikuisen koiran roolin. Ehkä tämän koiran henkinen aikuistuminen vain kesti lähemmäs neljä vuotta. Ehkä olen itse oppinut luottamaan siihen enemmän ja uskomaan sen mahdollisuuksiin selvitä tilanteista.

Koputan nyt oman pääni lisäksi kaikkia mahdollisia keksimiäni puisia esineitä uskaltautuessani kirjoittamaan tämän, mutta viime vuoden elokuun jälkeen ei ole sattunut tilannetta, että Varjo olisi täysin hallitsemattomasti päässyt lähtemään ja rääkymään jollekin vastaantulijalle. Lenkeillä edelleen toisinaan ahdistaa, ja on se muutaman kerran saanut kilaritkin, kun tilanne on mennyt siltä täysin yli. Näitä on kuitenkin vähän. Niin vähän, etten enää jatkuvasti mieti, mitä tapahtuu astuessamme ovesta ulos.

Virka on tehnyt omalta osaltaan sen, mitä salaisesti ja hartaasti toivoin. Käytin kaiken tietoni ja taitoni valitakseni Varjolle lajitoveriksi haivenen, jonka mielestä maailma on kiinnostava paikka ja joka seisoo omilla jaloillaan eikä mene Varjon pöhinöihin mukaan. Ainakin tähän astisen perusteella näyttää siltä, että onnistuin. Varjo on monta kertaa mieleltään levollisempi, kun Virka on mukana. Ja kun minulla on kaksi koiraa, en voi keskittyä vain Varjoon. Sekin tekee yllättäen hyvää.

Virkan tulon myötä olen tajunnut, että Varjo osaa järkyttävän paljon asioita. Sen kanssa on tehty aivan julmetusti töitä, mutta alan ymmärtää, etten ole tehnyt sitä työtä turhaan. Olen pohtinut syitä ja seurauksia pääni puhki, kokeillut kaikenlaista, erehtynyt, onnistunutkin joskus, mutta ennen kaikkea olen oppinut elämään Varjon kanssa, tietämään sen hännänasennot, katseet ja mielialat. En minä vieläkään sitä täydellisesti tunne, mutta nykyään ymmärrämme toisiamme jo suurimman osan ajasta.

Olen myös oppinut aivan uudella tavalla arvostamaan niitä asioita, joita Varjolle ei ole koskaan opetettu, sen rauhallisuutta, totista työmoraalia, häiriönsietokykyä ja huomaamatta mukanakulkemisen taitoa. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaikka olen monesti niin erehtynyt luulemaan. Tässä koirassa on paljon erinomaisia ominaisuuksia. Kuten esimerkiksi halu käyttää leukoja. Patukalla, hihnalla tai kepillä voi leikkiä _ihan_kenen_kanssa_tahansa_. Myös sen täysin tuntemattoman, muuten vähintään epäilyttävän vieraan ihmisen.

© Noora Horppu

Mutta sitten pohdinnoista itse nelivuotispäivään. Kyseisen perjantain Varjo vietti tällä kertaa matkustamalla bussilla Tuusulasta Helsinkiin, ravaamalla minun, Virkan ja kahden kassin kanssa ympäri keskustaa palauttamassa viimeisiä koulupapereitani ja etsimässä Kampista, Forumista ja CityCenteristä oransseja huiveja, joita ei sitten kuitenkaan löytynyt. Onneksi illalla löytyi mummin perintövarastoista oranssia kangasta, josta äiti-henkilö sitten surautti saumurilla tyylikkäät asusteet seuraavan päivän RotuRace-kisaa varten.

Mitä Varjon selälle kuuluu?

Halusin tehdä asiasta oman postauksen, koska aihe aina välillä nousee esiin niin omassa mielessäni kuin eri ihmisten kanssa keskustellessakin. Se on arjessamme läsnä joka päivä, kaikessa tekemisessämme. Tarkkailen Varjon olemista ja liikkumista jatkuvasti. Katson, kuinka usein ja miten se venyttelee, missä asennossa se seisoo, vahdin ravia, mietin lämmittelyjä, BOTin pitämistä ja erilaisia hyppyjä. Mitä se voi tehdä? Mitä se haluaa tehdä?

Jossain vaiheessa loppuvuotta ja alkukevättä olin pahemman kerran hälytystilassa asian kanssa. Ne ihmiset, jotka kanssani aikaa viettivät, tuskin kuulivat minulta kovin montaa puheenvuoroa Varjosta ilman "selkäsairas" tai "selkävammainen" -kommentteja. Kaivoin kaiken saatavissa olevan tiedon, kyseenalaistin, väittelin, kinusin ja kerjäsin omilla puheillani muilta mielipiteitä, koska en itsekään tiennyt, mitä ajatella, saati tehdä. Ja mielipiteitähän riitti. Yksi sanoi, että teet sen kanssa niin kauan kuin se kestää ja sitten kun se menee lopullisesti rikki niin monttuun. Toinen huusi kirjoituksillaan vastaan kaikkea raskaampaa tekemistä ja kyseenalaisti monta Varjolle ja minulle tärkeää juttua mahdollisesti kipua aiheuttavina. Kolmas ehdotti kevennettyä versiota ja vähän mukailtua harrastamista. Neljännen mielestä vahvojenkin lääkkeiden syöttäminen olisi ihan ok. Viides käänsi synkät puheeni leikiksi monen monituista kertaa ja lopulta sanoi, että sä tulet hulluksi, jos vatvot tota koko ajan.

Sen viidennen puheissa oli totuuden siemen. Olin unohtanut, että kyse ei ole mielipiteistä. Kyse on meidän elämästämme.

Jos haluan elää Varjon, sen Suomen tällä hetkellä ainoan virallisesti SP3-diagnoosilla kuvatun groenendaelin kanssa, en voi itkeä sitä, mitä emme voi tehdä. Minun on turha vängätä mitä jos, sillä pitää katsoa, mitä juuri nyt.

Varjo on mielestäni yleisesti ottaen hyvässä kunnossa. Se haluaa liikkua, juosta, hyppiä puunrunkojen yli ja reuhata Virkan kanssa. Se tasapainoilee helposti aidoilla ja sujahtaa vaivatta jalkoihini metrossa. Se pystyy kirputtamaan reisiään ja kiehnäämään itseään lattiaan tai metsän märkiin mättäisiin nautinnollisesti selällään pyörien.

Tiedän myös, mitä se ei pysty tekemään. Tai se pystyy, mutta siitä kuuluu huuto. Se ei pysty kääntymään ympäri pienessä tilassa, jossa pitäisi taittaa selkä melkein kaksin kerroin. Sitä ei voi nostaa syliin. Jos sen takapää pitää saada ilmaan, se nostetaan takajaloista, ei vatsasta tai nivusista.

Erilaisissa tekemisissä on parempia ja huonompia kausia. Huonompi kausi tarkoittaa sitä, että huuto tulee yläviistossa olevaan patukkaan tarraamisesta, liikennevalonapin painamisesta, istumasta maahan hyppäämisestä tai vain kyljestä tönäisystä. Silloin lopetan tekemisen, huokaisen, levitän peiton lattialle ja hieron koiran. Pyöritän läpi pehmeän turkin, käyn läpi jalkojen liikeradat, suuret lihakset ja lopulta selän. Silmistä näkee, milloin ei tunnu mukavalta, mutta lopulta nekin rauhoittuvat ja alkavat painua puoliumpeen. Muutaman päivän päästä Varjo sanoo taas pystyvänsä mihin vain.

Yritän käyttää järkeäni, mutta koska yhtä totuutta ja absoluuttista tietoa ei ole, me vain elämme. En aio opettaa Varjoa frisbee- tai flyballkoiraksi tai alkaa harrastaa sen kanssa vakavissani suojelulajeja vain kokeilunhalusta, mutten myöskään lopettaa totaalisesti agilityä tai vetojuttuja, koska suhteellisen harvoin tehtynä Varjo ei ole osoittanut kipeytyvänsä niistä. Kaikkien koirien liikuttamisen avainsanana on varmasti monipuolisuus, mutta Varjon selkätilanteessa se korostuu. Yhden lajin jatkuvalla hinkuttamisella sen varmasti saisi kipuilemaan ja juntturaan, mutta jos Varpaseni saa harrastaa vähän sitä sun tätä, hillua, reuhata ja levätä, sekä hieronnan silloin tällöin, se näyttää mielestäni voivan hyvin. Ja olen päättänyt, että se riittää. Se on tapa, jolla me voimme elää.