Mitä Varjon selälle kuuluu?

Halusin tehdä asiasta oman postauksen, koska aihe aina välillä nousee esiin niin omassa mielessäni kuin eri ihmisten kanssa keskustellessakin. Se on arjessamme läsnä joka päivä, kaikessa tekemisessämme. Tarkkailen Varjon olemista ja liikkumista jatkuvasti. Katson, kuinka usein ja miten se venyttelee, missä asennossa se seisoo, vahdin ravia, mietin lämmittelyjä, BOTin pitämistä ja erilaisia hyppyjä. Mitä se voi tehdä? Mitä se haluaa tehdä?

Jossain vaiheessa loppuvuotta ja alkukevättä olin pahemman kerran hälytystilassa asian kanssa. Ne ihmiset, jotka kanssani aikaa viettivät, tuskin kuulivat minulta kovin montaa puheenvuoroa Varjosta ilman "selkäsairas" tai "selkävammainen" -kommentteja. Kaivoin kaiken saatavissa olevan tiedon, kyseenalaistin, väittelin, kinusin ja kerjäsin omilla puheillani muilta mielipiteitä, koska en itsekään tiennyt, mitä ajatella, saati tehdä. Ja mielipiteitähän riitti. Yksi sanoi, että teet sen kanssa niin kauan kuin se kestää ja sitten kun se menee lopullisesti rikki niin monttuun. Toinen huusi kirjoituksillaan vastaan kaikkea raskaampaa tekemistä ja kyseenalaisti monta Varjolle ja minulle tärkeää juttua mahdollisesti kipua aiheuttavina. Kolmas ehdotti kevennettyä versiota ja vähän mukailtua harrastamista. Neljännen mielestä vahvojenkin lääkkeiden syöttäminen olisi ihan ok. Viides käänsi synkät puheeni leikiksi monen monituista kertaa ja lopulta sanoi, että sä tulet hulluksi, jos vatvot tota koko ajan.

Sen viidennen puheissa oli totuuden siemen. Olin unohtanut, että kyse ei ole mielipiteistä. Kyse on meidän elämästämme.

Jos haluan elää Varjon, sen Suomen tällä hetkellä ainoan virallisesti SP3-diagnoosilla kuvatun groenendaelin kanssa, en voi itkeä sitä, mitä emme voi tehdä. Minun on turha vängätä mitä jos, sillä pitää katsoa, mitä juuri nyt.

Varjo on mielestäni yleisesti ottaen hyvässä kunnossa. Se haluaa liikkua, juosta, hyppiä puunrunkojen yli ja reuhata Virkan kanssa. Se tasapainoilee helposti aidoilla ja sujahtaa vaivatta jalkoihini metrossa. Se pystyy kirputtamaan reisiään ja kiehnäämään itseään lattiaan tai metsän märkiin mättäisiin nautinnollisesti selällään pyörien.

Tiedän myös, mitä se ei pysty tekemään. Tai se pystyy, mutta siitä kuuluu huuto. Se ei pysty kääntymään ympäri pienessä tilassa, jossa pitäisi taittaa selkä melkein kaksin kerroin. Sitä ei voi nostaa syliin. Jos sen takapää pitää saada ilmaan, se nostetaan takajaloista, ei vatsasta tai nivusista.

Erilaisissa tekemisissä on parempia ja huonompia kausia. Huonompi kausi tarkoittaa sitä, että huuto tulee yläviistossa olevaan patukkaan tarraamisesta, liikennevalonapin painamisesta, istumasta maahan hyppäämisestä tai vain kyljestä tönäisystä. Silloin lopetan tekemisen, huokaisen, levitän peiton lattialle ja hieron koiran. Pyöritän läpi pehmeän turkin, käyn läpi jalkojen liikeradat, suuret lihakset ja lopulta selän. Silmistä näkee, milloin ei tunnu mukavalta, mutta lopulta nekin rauhoittuvat ja alkavat painua puoliumpeen. Muutaman päivän päästä Varjo sanoo taas pystyvänsä mihin vain.

Yritän käyttää järkeäni, mutta koska yhtä totuutta ja absoluuttista tietoa ei ole, me vain elämme. En aio opettaa Varjoa frisbee- tai flyballkoiraksi tai alkaa harrastaa sen kanssa vakavissani suojelulajeja vain kokeilunhalusta, mutten myöskään lopettaa totaalisesti agilityä tai vetojuttuja, koska suhteellisen harvoin tehtynä Varjo ei ole osoittanut kipeytyvänsä niistä. Kaikkien koirien liikuttamisen avainsanana on varmasti monipuolisuus, mutta Varjon selkätilanteessa se korostuu. Yhden lajin jatkuvalla hinkuttamisella sen varmasti saisi kipuilemaan ja juntturaan, mutta jos Varpaseni saa harrastaa vähän sitä sun tätä, hillua, reuhata ja levätä, sekä hieronnan silloin tällöin, se näyttää mielestäni voivan hyvin. Ja olen päättänyt, että se riittää. Se on tapa, jolla me voimme elää.