"Neljä ensimmäistä vuotta sen kanssa saa hakata päätä seinään. Mutta jos sen jaksaa, sitten helpottaa."

Tapasin vuosia sitten takapihallamme miehen ja saksanpaimenen. Varjo oli tuskin neljää kuukautta. Koska ajattelin, että pentua pitää sosiaalistaa, jäin juttelemaan miehen kanssa, ja pääsivätpä koirat leikkimäänkin keskenään. Saksanpaimen oli Varjoa kuukauden tai kaksi vanhempi. En muista, mitä kaikkea miehen kanssa puhuimme, mutta muistan keskustelustamme nuo lauseet. Joku oli sanonut niin saksanpaimenkoirista, mies kertoi.

Varjo ei ole saksanpaimenkoira, mutta se täytti tämän kuun alussa neljä vuotta. Aikaa sitten kuullut sanat nousivat mieleeni, kun mietin, mitä jälleen yhdestä kuluneesta vuodesta kirjoittaisin.

            

            

Tuntuu, että Varjo on kasvanut vuodessa valtavasti. Se olisi hyvin voinut vanheta viisi vuotta, eikä vain yhtä. En tarkalleen tiedä, mistä tällainen olo tulee, syitä voi olla monia. Ehkä taloon tullut pentu pakotti sen ottamaan jossain määrin aikuisen koiran roolin. Ehkä tämän koiran henkinen aikuistuminen vain kesti lähemmäs neljä vuotta. Ehkä olen itse oppinut luottamaan siihen enemmän ja uskomaan sen mahdollisuuksiin selvitä tilanteista.

Koputan nyt oman pääni lisäksi kaikkia mahdollisia keksimiäni puisia esineitä uskaltautuessani kirjoittamaan tämän, mutta viime vuoden elokuun jälkeen ei ole sattunut tilannetta, että Varjo olisi täysin hallitsemattomasti päässyt lähtemään ja rääkymään jollekin vastaantulijalle. Lenkeillä edelleen toisinaan ahdistaa, ja on se muutaman kerran saanut kilaritkin, kun tilanne on mennyt siltä täysin yli. Näitä on kuitenkin vähän. Niin vähän, etten enää jatkuvasti mieti, mitä tapahtuu astuessamme ovesta ulos.

Virka on tehnyt omalta osaltaan sen, mitä salaisesti ja hartaasti toivoin. Käytin kaiken tietoni ja taitoni valitakseni Varjolle lajitoveriksi haivenen, jonka mielestä maailma on kiinnostava paikka ja joka seisoo omilla jaloillaan eikä mene Varjon pöhinöihin mukaan. Ainakin tähän astisen perusteella näyttää siltä, että onnistuin. Varjo on monta kertaa mieleltään levollisempi, kun Virka on mukana. Ja kun minulla on kaksi koiraa, en voi keskittyä vain Varjoon. Sekin tekee yllättäen hyvää.

Virkan tulon myötä olen tajunnut, että Varjo osaa järkyttävän paljon asioita. Sen kanssa on tehty aivan julmetusti töitä, mutta alan ymmärtää, etten ole tehnyt sitä työtä turhaan. Olen pohtinut syitä ja seurauksia pääni puhki, kokeillut kaikenlaista, erehtynyt, onnistunutkin joskus, mutta ennen kaikkea olen oppinut elämään Varjon kanssa, tietämään sen hännänasennot, katseet ja mielialat. En minä vieläkään sitä täydellisesti tunne, mutta nykyään ymmärrämme toisiamme jo suurimman osan ajasta.

Olen myös oppinut aivan uudella tavalla arvostamaan niitä asioita, joita Varjolle ei ole koskaan opetettu, sen rauhallisuutta, totista työmoraalia, häiriönsietokykyä ja huomaamatta mukanakulkemisen taitoa. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaikka olen monesti niin erehtynyt luulemaan. Tässä koirassa on paljon erinomaisia ominaisuuksia. Kuten esimerkiksi halu käyttää leukoja. Patukalla, hihnalla tai kepillä voi leikkiä _ihan_kenen_kanssa_tahansa_. Myös sen täysin tuntemattoman, muuten vähintään epäilyttävän vieraan ihmisen.

© Noora Horppu

Mutta sitten pohdinnoista itse nelivuotispäivään. Kyseisen perjantain Varjo vietti tällä kertaa matkustamalla bussilla Tuusulasta Helsinkiin, ravaamalla minun, Virkan ja kahden kassin kanssa ympäri keskustaa palauttamassa viimeisiä koulupapereitani ja etsimässä Kampista, Forumista ja CityCenteristä oransseja huiveja, joita ei sitten kuitenkaan löytynyt. Onneksi illalla löytyi mummin perintövarastoista oranssia kangasta, josta äiti-henkilö sitten surautti saumurilla tyylikkäät asusteet seuraavan päivän RotuRace-kisaa varten.