Tärkeintä on nauru

Treenikaverin koira kuoli pari päivää sitten. Suorilta jaloilta, mitään varoittamatta. Tiedettiin, että suvun puolesta tämä saattaisi olla mahdollista, mutta silti. Juuri nyt. Kun olin viettänyt edellisen viikonlopun katsellen saman koiran tekemistä, rauhoittumista ja riemua rantavedessä. Tiedon saatuani ensimmäinen reaktio oli, että olen lukenut väärin. Eihän nyt noin vaan VOI käydä.

Mutta kyllä voi. Ihan kenelle tahansa. Koska tahansa. Koska minä nyt mietin aina kaikkea, tunki väkisin mieleen ajatus, mitä jos Varjolle kävisi noin. Ei tarvitsisi enää miettiä, miten hoidetaan mahdollisimman järkevästi kadulla pysäyttävät tienkyselijät tai mikä on toimivin palkitsemistapa tokokehässä liikkeiden välissä. Tietokoneella ollessa jaloissa olisi liikaa tilaa. Kukaan ei veisi roskia tai ohjentelisi itsekseen kaikkea tippunutta. Ja tuhat muuta asiaa. Tuli hirveä olo.

Kävin illalla treenaamassa lähikentällä tokoa. Virka oli ollut päivän mukana, joten Varjo sai yksityislenkin. Se teki hyvin, kontaktissa, tarkasti, tosissaan, kesti pitkiä liikeputkia ilman palkkaa. Estehypystä jouduin jokusen kerran korjaamaan kun olisi halunnut istua itse ilman käskyä. Ei se paiseutunut, mutta joku siinä oli. Yritin sanoa, että hei, hyppää vasten, tehdään me vielä. Ilme oli väärä. Ei se katsonut minua. Se ajatteli heinikkoon heitettyä patukkaa. Se oli liian totinen.

Suru nousi jostain syvältä. Tässä oli meidän viime viikonlopun ongelma, se, ettei ns. oikein tekeväkään koira tuntunut oikeasti hyvältä. Mihin katosi nauru?

Se on häipynyt pikku hiljaa, kuin varkain. Virkan hillunta ja hölmö innokkuus naurattaa aina, Varjo on se joka osaa ja tekee. Sen kanssa on hiottu tekniikkaa, käännöksiä, kontaktia, virettä, ties mitä. Mutta pidetty hauskaa aivan liian vähän, ettei se vaan ala vuotaa ja koska "kyllähän se nyt osaa". Anteeksi mitä? Ennen ei ollut kuin Varjo. Oli pakko pitää hauskaa sen kanssa, koska muuta ei ollut. Siitä yhdessätekemisen riemusta saatiin voima ja palava into, halu tehdä toistemme kanssa, ei jonkin ulkopuolisen palkan vuoksi. Patukoita on treenirepussa jos mitä sorttia, mutta koska viimeksi olen palkannut Varjon vaikkapa kävyllä? Se kun on aivan mahtava palkka, jos minä vain vakuutan niin.

Lähdin juoksemaan. Varjo ei aluksi ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse, tehtävähän jäi kesken. Mutta sitten se lähti perään. Avatuilla käsillä hyppäsi vasten, ensin epäröiden, mutta vähitellen korvat nousivat. Se alkoi innostua. Se hyppäsi vasten kuin pieni pentu, liian korkealle, tietämättä mihin tähdätä, ja sillä oli ihan kamalan hauskaa. Se hyppäsi esteen jääden seisomaan. Ja minä huusin jes ja aloin juosta ja nauraa, ja Varjo tuli mukaan ja hyppäsi vasten, rapsutin sitä kyljistä, nauroin ja melkein itkin samaan aikaan. Tätä me ollaan kaivattu. Sitä, että pidetään kivaa yhdessä, että kerron koiralle sen olevan super ja mahtava ja maailman hienoin pieni Vanttura.

Kuka tietää, kuinka paljon meillä on aikaa? Siis nauttikaamme, naurakaamme.

PS. Varjo on aika onnellinen kun nukun nyt kesällä parvekkeella patjalla. Se tulee joka ilta patjan viereen, ihan kiinni, ja nukkuu siinä koko yön.