Ees ja taas

Sitä elämä on Vantturan kanssa tällä hetkellä.

Se osaa olla ihan mahtava. Tajusin muutama päivä sitten että voin kääntää sen peräpäätä katseella. Se on oppinut pyynnöstä nostamaan mun maahan tiputtamani esineet vaikka en ole sitä sille missään vaiheessa opettanut. Se osaa väistää pelkällä kädenliikkeellä. Se voi kävellä kadulla reagoimatta lainkaan ohikulkijoihin, vetämättä, pyytää lupaa päästä penkkaan tekemään tarpeensa. Se osaa ottaa kontaktia, palata takaisin kun näkee mitä tahansa outoa, pysähtyä ennen teidenylityksiä ja odottaa että ehdin sen luo jotta voidaan ylittää tie yhdessä. Se tajuaa että kiertämisellä voidaan tarkoittaa myös lavaa jossa joutuu menemään osan kierroksesta niin ettei näe mua. Se osaa täysin äänettä odottaa lupaa mennä hissiin vaikka viereisen oven takana naapurin koira huutaa siihen malliin etten ihmettelisi vaikka se joku päivä tulisi ovesta läpi.

Se osaa myös olla ihan kamala. Rääkyä vastaantulevat pulkat, koirat ja kummallisesti liikkuvat ihmiset. Lähteä korvat kadonneena jäniksen tai oravan perään.  Reagoida kaikkiin rapusta kuuluviin ääniin. Unohtaa alkeellisetkin käytössäännöt, loikkia remmissä kuin ei muistaisi miten kävellään, jumiutua kadunkulmiin nokka maassa vaikka minkään asteen nuuskimislupaa ei ollut annettu. Yrittää pölliä lattialle tippunutta ruokaa, varastaa ovissa, mennä tervehtimään ilman lupaa järkyttävillä keilankaatoloikilla. Ja se voi merkata kymmenen metrin välein! Luojan kiitos juoksuaika on ohimenevä olotila.

Välillä tuntuu, että Varjolle saa opettaa jotkut samat perusasiat joka päivä uudestaan. Mutta osaa se tuottaa iloakin. Tänään on lopulta viikkojen muoviputkiharjoitusten jälkeen uskallettu ottaa neljä toistoa ihan oikean puisen noutokapulan pitoa. Eikä yhtään pureskeluyritystä, JES!

PS. Varjon Liettuassa asuva sisko on käynyt viikko sitten hakemassa tokon alokasluokasta ykköstuloksen. Että tota joo.