Mitkä kortit tänään on jaettu?

Toisinaan tuntuu, että elämä Varjon kanssa on kuin korttipeliä. Aamulla vedämme pakasta päivän kortit, ja katsomme, millä sinä päivänä pelataan. Taktikoida voi, mutta lopulta kaikki on kiinni tuurista. Tänään meillä oli seiskojen ja kuninkaiden päivä. Tiedättehän pelin, jossa lätkitään kädestä kortteja pöytään niin, että aina on oltava suurempaa, mutta seiska, kasi tai ysi on laitettava, ennen kuin on lupa laittaa kuvakortteja? Ainakin, jos pelataan seiskasäännöllä. Meillä pelataan. Tarvitaan siis ensin vähäisempi oikeansuuntainen liike, jotta voidaan tosissaan onnistua.

Varjolle, joka lähtökohtaisesti suhtautuu elämään epäileväisesti, on koko sen ikä koetettu opettaa, että toiset koirat ovat positiivinen asia. Niistä saa palkkaa, niiden näkeminen tarkoittaa, että vieressäni on turvallista kulkea, ja jos Varjo sattuu olemaan minusta kauempana, niistä ilmoitetaan sinkoamalla takaisin luokseni. Vastaehdollistumista tuntuu tapahtuneen, mutta aivan liian usein unohdan, ettei pikkukoiran fiksu toiminta ole itsestäänselvyys. Sitä on vahvistettava jatkuvasti, jotta se kokisi toimintansa kannattavaksi, jotta se uskoisi, että epävarmuudesta kumpuava hyökkäys ei olekaan paras puolustus.

Viime aikoina Varjo on säikähtänyt toisia koiria aivan liian usein. Puskasta on äkkiä ilmestynyt joku, takaa on kuulunut haukku, olen itse reagoinut toiseen koiraan, ja Varjo on katsonut, etten tiedäkään, miten tilanteessa tulisi toimia. Kun Varjo säikähtää, se unohtaa kaiken opetetun, ja toimii alkuperäisen vaistonsa mukaan. Kun se lähtee, on aivan turhaa enää huutaa. Jälkeenpäin se ei anna kiinni, koska näkee, kuinka raivoissani olen. Ja kun se antaa, ei sitä voi rangaista. Koska mitä silloin kasvatetaan? Epävarmuutta. Jos minä, sen ainoa turva, muutun sitä kohtaan totaaliseksi hirviöksi, miten se voisi kuvitellakaan selviytyvänsä eteen tulevista tilanteista, jotka ovat sille liian vaikeita käsitellä?

Remmissä Varjo ei räyhää. Se paineistuu, jos toinen koira joudutaan ohittamaan liian läheltä, ja pöhähtää, mikäli tilanne tulee niin, ettei se ole ehtinyt siihen varautua näkemällä toista koiraa jo kauempaa. Jotkut koirat se kuitenkin ohittaa ilman pelkoa. Vilkaisee välillä minua silmiin, välillä toiseen koiraan, kulkee korvat takana ohi. Mitkä koirat ja miksi, ei aavistustakaan.

Olemme nyt pohtineet erään ystäväni kanssa runsaasti Varjon olemista, ja todenneet, että sille on suunnattoman vaikeaa vain olla rauhassa paikoillaan, jos jotakin jännittävää tapahtuu. Pentuaikana aloitin ohitusharjoittelun suoraan kävelemisellä, ajatuksella, ettei vastaantulijoissa ole mitään ihmeellistä. En ymmärtänyt, että tälle koiralle niissä nimenomaan on, että niitä olisi pitänyt saada katsoa, että sen olisi pitänyt saada tajuta, mitä ne ovat, ja että niille ei tarvitse sanoa mitään, ne vain menevät ohitse. Otin koirani mukaan mitä erilaisimpiin paikkoihin, mutta koko ajan me kuljimme, harvoin pysähdyimme vain katsomaan ja ihmettelemään. Kaksi viikkoa sitten puistossa istuessani tämä ymmärtämättömyyteni konkretisoitui toden teolla, kun huomasin, miten Varjolla ei ollut aavistustakaan, miten sen pitäisi vain maata paikallaan. Ihmisiä ja koiria kulki jatkuvasti ohitse, joka paikasta kuului ääniä, ja sen olisi pitänyt vain olla. Se pöhki kaikelle näkemälleen, lopulta en enää pystynyt edes sanomaan, mitä se oikein näki tyhjillä kaduilla. Se oli aivan hukassa. Ja sinä päivänä valitettavasti myös aivan yksin, sillä sidoin sen lopulta puuhun taakseni, kun en enää jaksanut sitä reagointia. Olisin suuttunut sille niin pahasti, että jälkeenpäin olisi kaduttanut. Eikä sillä olisi taaskaan saavutettu yhtään mitään.

Tämän viikon maanantaina Varjo kuitenkin makasi Tallinnanaukiolla reppuani tyynynä käyttäen puoliunessa. Miksi? Koska olemme Varjon pentuaikana olleet siellä. Koska sillä oli takanaan tapahtumarikas mökkiviikko, ja se oli aivan poikki niin ettei jaksanut reagoida mihinkään. Tiedän, että Varjo reagoi vähemmän, kun sillä on ollut paljon tekemistä. Toisaalta taas väsyneenä sen reaktiot voivat olla paljon voimakkaampia, kun se äkkiä säpsähtää. Miten päin siis pitäisi toimia? Toisten koirien kanssa leikittäessä Varjon vireystilaa saa jatkuvasti arvioida, se kun ei väsyessään osaa lopettaa, vaan alkaa tapella.

Olemme viikon mökkeilyn jälkeen palanneet arkielämän opettelussa kauas taaksepäin. Ohjaajapehmeä koirani paineistuu valtavan helposti, jos se yhtään huomaa, etten ole sen tekemisiin tyytyväinen. Olen siksi yrittänyt tehdä sen kanssa paljon kivoja juttuja, saada sille onnistumisia, joista voisin olla aidosti iloinen. Hupitemppujen opettelua naksuttimella, helppoja ohituksia joista saa palkkaa, liian vaikeiden tilanteiden välttelyä, jotten suutuisi täysin turhasta.

Ja niin, ne tämän päivän kortit. Varjon 20 metrin liinassa tapahtunut lenkki sisälsi runsaan määrän koiria. Ensimmäisistä nähdyistä kehuin, ja se tuli hakemaan namit luotani. Myöhemmin kävellessäni koira edelläni se äkkiä kääntyi ja sinkosi luokseni, ja palkkasin sen edes miettimättä, oliko edessä jotain. Olihan siellä, kulman takana ihminen ja koira. Menimme sivuun ja katselimme ohittajia yhdessä. Ei mitään paineistumista.

Pieni pilipalieläimeni, kuningaskoirani. Saataisiinko huomisellekin tällaiset kortit.