Terveisiä osteopaatilta

Varjo kävi tänään Käpälämäessä osteopaatilla. Olin jo pidempään halunnut tietää, mitä mustiaiseni lihaksistolle, nivelille ja rangalle kuuluu, ja viimeviikkoiset tapahtumat saivat minut vihdoin tekemään asialle jotakin. Paitsi purematapaus, myös oudot penkkaanjuoksemiset kesken vedon, pari kertaa tapahtunut patukasta irtipäästäminen jos koskin alaselkään ja vasemman takajalan eteentaivutuksen vastaanharaaminen vaativat selvitystä. Voisiko se olla jostakin kipeä, koira, joka ei koskaan kerro mitään?

Jo muutaman liikkeiden katsomista varten tehdyn ravikierroksen jälkeen Hanna Kivinen totesi, että vasen puoli jumittaa. SI-nivelestä olen kuullut jo huilunsoiton ergonomian kautta, ja taas tämä sama tuli esiin. Sama vaiva koiralla kuin omistajalla... Suoliluun ja ristiluun liitoskohdan liikkuvuus oli siis olematon, lanneranka oli aavistuksen jumissa, ja Varjo varasi painoaan enemmän vasemmalle puolelle, jonka takajalan lihakset olivat myös kireämmät kuin oikean. Tämä oli arvattavissa, Varpaselle on huomattavasti helpompaa nostaa oikeaa kuin vasenta takakinttuaan, mikä on huomattu mm. käsilläseisontatreenissä. Toinen kylki oli myös hiukan toista edempänä, mikä vinoutti koiraa. Sekä lannetta että rintakehää käsiteltiin mobilisaatiolla, jossa edestakaisilla liikkeillä rentoutettiin rankaa ja avattiin nivelille tilaa liikkua. Lanteelle tehtiin myös vähän voimallisempaa liikuttelua ja hierontaa Varjo ollessa makuuasennossa, Hanna arveli sen olleen kireä jo pidempään ja tarvitsevan mahdollisesti uusintakäsittelyn auetakseen kunnolla.

Isompaa vikaa Varjossa ei kuitenkaan onneksi ollut. Ei pahempia jännityksiä tai täysin lukkiutuneita niveliä, eturinta oli ok, samoin koiran selkä, vaikka tavallista vinttikoiramallisempi onkin. Pieniä jännityksiä siellä täällä, mistä päästiinkin sujuvasti stressaamiseen ja mielentilaan. Sitä kun ei tämän elukan kanssa voi ikinä ohittaa. Hoitokerta alkoi nimittäin sillä, että Varjo pöhähteli, haukahteli ja murisi ensimmäiset 20 minuuttia lähes putkeen, ei suinkaan siksi, että olisi jännittänyt sinänsä vierasta ihmistä ja sille tehtyä hoitoa, vaan hoitohuoneen ulkopuolelta kuuluvia ääniä. Vaikka kuvittelin olleeni itse rauhallisuus, ja vaikka koira makasi kyljellään, oli rentoutuminen sille todella vaikeaa. Huoneen vierestä kävelevät ja puhuvat ihmiset, ovien käymiset, toisten koirien haukahtelut... Vartin jälkeen teki jo mieli luovuttaa, eihän tästä tule mitään kun sitä hirvittää niin kamalasti, mutta onneksi se pystyi lopulta rauhoittumaan. Mutta ei ole helppoa ei. Tämä otus tarvitsee rauhallista keskittymistä ja rentoutumista eri paikoissa, se puistoissa istuskelu ja yhdessä maailman ihmettely lukeekin jo meidän vuositavoitteissa. Puhuttiin myös jälleen kerran siitä, miten minun on pakko pitää tämän koiran maailma pystyssä, kun se ei siihen aina syystä tai toisesta itse pysty. Minä en saa hermostua ja kopioida koiran mielentilaa. Voi kuinka se vain onkaan välillä vaikeaa.

Nyt katsellaan, miltä liike ja koiran olemus näyttää. Jo tämän illan aikana huomasin, että makuullekäynti oli sulavampaa, Varjo ei vain kolauttanut takapäätään lattiaan, kuten se toisinaan tekee, vaan kiertyi ja ikään kuin valui makuuasentoon. Lähiviikkojen ohjelmassa on ravilenkkejä, joilla saadaan rentoutta pidettyä yllä, sekä paljon vapaata liikuntaa. Onneksi jäät kantavat ja niillä näkee pitkälle, jolloin ei ihan joka hetki tarvitse olla varuillaan, minkä kulman takaa kohta pölähtää joku.

Osteopatian ajatus on, että keho parantaa itse itsensä, osteopaatti vain auttaa sitä löytämään taas oikeat asennot ja liikeradat. Muutaman viikon päästä mennään uusintakäynnille tutkimaan, onko Varjon kroppa asiasta samaa mieltä.

Itku pitkästä ilosta

Tai pitkästä ja pitkästä, olimmehan jo neljä kertaa yhdessä tällä valjakolla ajaneet.

Päätimme toissapäivänä ottaa videolle koirien lähtökiihkoa. Minä kameran takana, toinen meistä pitämässä koiria. Lupa vetää, koirilla täysi eteenpäinmenon raivo, ja nauhalle tallentuu maata kauhovien eläinten jumalatonta huutoa. Muutama sekunti videota, sitten laitan nauraen kameran pois ja sanon, että voitte lopettaa. Vetoköydestä kiinni pitävä ihminen pysähtyy ja yrittää kääntää koirat. Toinen koirista tyytyy kohtaloonsa, kääntyy ja lopettaa vedon, mutta sillä sekunnilla, kun Varjon valjaisiin tartutaan ja se yritetään kääntää, Varjo käy kääntäjän reiteen kiinni. Luojan kiitos purjehdushousuissa on paksuutta enemmän kuin koiran purussa voimaa, joten jäljet jäävät mustelmiksi.

Mutta mitä hemmettiä tässä tapahtui?

Varjo saa kopan päähänsä, tilanne uusitaan. Kaikki toistuu prikulleen samanlaisena, jälkiä vain ei tule, koska koppa estää sen. Varjo lentää maahan kyljelleen, noin et ikinä tee. Koira ulahtaa, näyttää alistuneelta, mutta hetken päästä sillä on pää pystyssä, kuin se vain makoilisi ja odottaisi, milloin saa luvan nousta. Lopulta istun koiran pään päällä, ennen kuin se lakkaa nostamasta sitä, ennen kuin se luovuttaa, ennen kuin se vain on. Se siitä herkkyydestä.

Mitä, miksi? Ainahan sitä kaipaa selityksiä. Voin toki sanoa, että raivoisan kiihkeänä huutava koira purki turhautumisensa siitä, ettei päässyt eteenpäin, että joku esti sitä, mutta se ei tee puremisesta yhtään oikeutetumpaa. Ikinä ei voi eikä saa mennä touhu niin reikäpäiseksi, että ihmiseen käydään kiinni. Minulla on aina ollut ja on edelleen 120-prosenttinen luotto siihen, että Varjo ei pure minua. Mutta voiko se purra tarpeeksi ärsyyntyessään ketä tahansa muuta? Voiko kukaan muu kohta tehdä sen kanssa ylipäätään mitään?

Halusin koiran, joka on minun. Joka elää ja hengittää minulle. Mutta en halunnut koiraa, joka vie minulta pois kaiken muun, jonka takia meitä ei kohta ole kuin me kaksi. Varjo on minulle aivan järjettömän tärkeä, minä pärjään sen kanssa, mutta riittääkö se?

Täysillä eteenpäin

Eilen harjoitettiin kelkanvetämistä Paloheinässä. 

Liikkeellelähtö on niin hurja, että lähettäjä syöksyy pois alta. 

Nehän painaa, ja lujaa sittenkin!

Urheiden paimenten kyydissä menee kaksikin.

Ja taitaa se mustiainen vetohommat myös yksinään.  

Lopuksi suoritetaan tietenkin asiaan kuuluva palkkaus. Hieno Varppa!

Minun totinen rakas pelkinpöljäkkeeni. 

Kuvista kiitos Jonnalle.

Näin meillä menisi, jos oltaisiin Strömsössä

Tämän vuoden tavoitteet ilmestyvät hetken päästä tähän.

Ylläoleva lause oli tarkoitus poistaa, mutta yhden nopean kommentoijan takia en ehkä voi sitä tehdä... Selityshän on se, että halusin ehdottomasti vuoden ensimmäinen postauksen tekemissuunnitelmineen olevan päivätty vuoden ensimmäiselle päivälle, joten koska en sitä kyseisenä päivänä ehtinyt kokonaan kirjoittaa, piti edes jotain tekstiä lähettää ennen vuorokauden vaihtumista.

Mutta asiaan. Ennen mitään tavoitelistausta voisin kertoa, että meidän vuoden ensimmäinen lenkki ei tosiaankaan mennyt niin kuin Strömsössä. Vain kymmenen minuuttia käveltyämme kohtasimme olettaakseni saman saksanpaimenkoiran, joka on jo kerran aiemminkin ollut lähes samassa paikassa vapaana ja tullut Varjon luo. Nyt näin omistajat jo kaukaa, ja jäin Varjon kanssa odottamaan, että ottavat koiransa kiinni. Mies näytti tarttuvan koiraa pannasta ja niinpä jatkoin matkaa. Naksuttelin ohituksen, pieni pysähdys kun aivan kohdalla ei meinannut ottaa tarjottuja nameja, mutta muuten hyvin. Ehdimme edetä pari metriä, kun tajusin, että sakemanni on perässämme. Naksutin ja flexi samassa kädessä ei ole parhain mahdollinen yhdistelmä, mutta positiivisena puolena on sanottava, että luojan kiitos Varjo ylipäätään oli kiinni, joten sain sen räjähdyksen jotenkin pysäytettyä, ja lähtiessään toiseen suuntaan pakoon koirani kuunteli "maahan" -käskyn ja lakosi aloilleen. Kehuin sen muutamalla sanalla ja jatkettiin matkaa.

Kivikossa Varjo oli vapaana ja hyppi riemuissaan lumessa. Suurella nurmialueella (tai lumierämaatahan se tällä hetkellä on) on se erinomainen puoli, että siellä näkee pitkälle, joten vapaanapito on melko huoletonta. Päädyimme takaisin poluille, koira edelleen vapaana, ja olimme tulossa risteykseen, kun Varjo alkoi huutaa. Mutta se juoksi suoraan minua kohti. Koska se pelästyshaukusta huolimatta tuli takaisin, sanoin muutaman kehuiksi luokiteltavan sanan ja käskin kesken matkan maahan. Silitin pitkin vedoin ja samalla tähysin ympärilleni. Olihan siellä risteyksen yhdessä taitteessa koira, kaksikin. Laitoin Varjon kiinni ja kävelimme risteykseen. Ei ne ole pelottavia, katso nyt.

Seuraavasta nähtävästä koirasta reaktio oli vaimea puf. Mutta Varjo tuli flexin päästä viereeni, käveli ohituksen, pystyi syömään. Loppulenkin yllättävästikään kulman takaa tulleista ihmisistä ei sanonut mitään, vaan havainnosta naksautettuani tuli luokseni syömään namit. Selvästikään se ei päässyt ihan kamalan pahasti paiseutumaan, ja myös omat hermoni pitivät välikohtauksista huolimatta. Mutta eiväthän ne mitään kamalan hyvää meille kummallekaan tee.

Lenkin kokemukset saivat kuitenkin pohtimaan arkielämän tämän vuoden tavoitteita. Vaikka eilen toisinaan iskevästä epätoivostani kirjoitin, eivät ne nimittäin ole kadonneet mihinkään. Aina on mahdollista tehdä arjesta miellyttävämpää, jollei muuten, niin edes hyväksymällä tosiasiat ja olemalla stressaamatta niistä, joihin ei voi vaikuttaa.

Tässä siis niitä ajatelmia, joiden on tarkoitus toimia tekemisten punaisena lankana vuonna 2013. 


1. Arkielämä.

Äskeisen lenkin kohtuullisen nopeasti rauhoittuneet huutokohtaukset saivat minut tajuamaan, että aika moni asia on paljon paremmin, jos omat hermoni pysyvät kasassa. Tavoitteenani on siis pystyä pitämään ääneni normaalina, olla joutumatta kauhun valtaan ja toimia tilanteeseen nähden järkevästi, vaikka Varjo tai vastaantulija tekisi asioita, joita en todellakaan halua tapahtuvan. Näin sekä minä että koirani pystymme jatkamaan lenkkiämme ilman, että koko loppupäivä menee sumussa miettien, miksi näin piti tapahtua ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Varjon arjesta on tarkoitus tehdä stressittömämpää. Mietin kahdesti, missä pidän koiraani vapaana, jotta rähinähyökkäysten mahdollisuus minimoidaan. Mietin, mitä, milloin ja kuinka kauan kerrallaan kannattaa treenata, jotta koira oppii jotakin ja meille jää treenaamisesta molemmille hyvä mieli. Mietin, mitä teen, jos päivä sisältää paljon ennalta suunniteltua ohjelmaa, mutta koira vaikuttaa siltä, että nyt ei pysty. Muistan pitää naksuttimen ja namit mukana, istun teidenvarsilla ja puistoissa katselemassa maailman ihmeitä yhdessä koirani kanssa. Järjestän hallittuja tilanteita, joissa voin päästää Varjon tutustumaan ihmisiin ja tiedän, että he toimivat tavalla, joka vahvistaa koirani itseluottamusta. Suunnittelen, miten toimin tilanteissa, joissa minun on pakko puhua vieraan ihmisen kanssa ja Varjo reagoi tähän.

Tavoitteena on myös nauttia elämästä mahdollisimman paljon. Tehdä retkiä, olla ulkona, innostua, onnistua ja nauraa. Jos kaikkea ei voikaan nähdä vaaleanpunaisten lasien läpi, voi kokemastaan löytää edes jotain hyvää ja oppimisen arvoista.


2. Harrastukset.

a) Toko.
Ruutu kasaan, paikka selväksi ja erottelu merkistä. Noutoa kaikella mahdollisella, ohjatun suuntien opetus. Vauhtiliikkeisiin säännönmukainen rauhoittuminen, jotta koira pysyy hiljaa. Tunnarista epävarmuus pois ja mukaan tekemisen meininkiä sekä välimatkaa. Kakeille välimatkaa sekä tekniikan varmistelua, minun on selvitettävä itselleni, millaisen istumaannousun ja maahanmenon hyväksyn. Paikkamakuuseen häiriöitä ja kestoa, paikalla istuminen mukaan treeniohjelmaan. Kuonokosketus niin vahvaksi, että tuomari voi vaikka tarttua koiraa niskasta tai nostaa takapään ilmaan ilman että se häiriintyy. Liikkeiden välit ja valmistelusanat (haluanko niitä?) on myös mietittävä. Treeniseurana erilaisia koiria ja ihmisiä, jotta Varjo ei opi tekemään esim. paikkamakuuta vain tiettyjen koirien kanssa.

b) Agility.
Kontaktiesteet mukaan. Miten opetan ylösmenokontaktit? Lisää keppitreeniä erilaisilla häiriöillä ja pujottelun yhdistäminen osaksi rataa. Kaikki esteet sellaiseen kuosiin, etten joudu valmiiksi tehtyä rataa katsoessani miettimään, mitkä osat on jätettävä pois koska koira ei osaa jotakin. Irtoaminen vahvemmaksi. Haluan myös oppia lisää toimivia ohjauskuvioita ja -tapoja sekä lukemaan koiraani paremmin, niin että näen, millainen ohjaus tai liikkumistapa sopii juuri sille.

c) Jälki.
Kulmat on tämän vuoden suurin juttu. Kuinka tarkasti ne pitäisi ajaa, miten ne opetan? Janalta lähtöön selvyyttä ja janalle pituutta. Jälkiä reilusti pidemmiksi ja erilaisiin maastoihin, nurmikolle, pellolle, metsään ja risukkoon. Useampia keppejä tai muita nostettavia esineitä mukaan.

d) Esineruutu.
Työskentelyä varmemmaksi, itsenäisemmäksi ja kauemmas ulottuvaksi. Hankalia maastoja ja vaikeampia esineitä, jotka voivat olla jopa osittain piilossa. Tarkkuutta, mutta myös nopeutta, jotta yhden esineen löytymiseen ei mene kymmentä minuuttia. Alueita laajemmiksi ja maastoja vaikeammiksi. Erillisen pikkuesineiden tarkkuusetsinnän opettaminen myös vähän houkuttaisi.

e) Tottis.
Selvitän itselleni, mitä 1. BH-kokeen 2. PK-kokeiden alokasluokan tottisosuudessa tapahtuu. Opetan Varjolle ainakin eteenmenon ja estenoudot + otan seuraamiseen häiriöksi henkilöryhmää.

f) Vetolajit.
Koska jostain syystä olen nyt innostunut näistä aivan valtavasti, voi ne ehkä laittaa harrastustavoitteisiin. Kyseessä ovat siis vetohiihto, kelkkailu, canicross ja koirapyöräily. Varjo aivan selvästi nauttii kovaa painamisesta ja vetämisestä, joten onhan sille silloin tarjottava niihin mahdollisuus. Tavoitteena on vetomoraalin kasvattaminen niin suureksi, että ohitettavista ei tarvitse lainkaan välittää, ja että annettu askellaji pysyy, vaikka väsymys alkaisi painaa. Matkaa pidennetään ja kuntoa kasvatetaan, suuntakäskyt vahvoiksi ja epävarmuus pois, vaikka joskus sattuisi valitsemaankin suunnan väärin. Kelkkailua on tarkoitus harrastaa myös kahden koiran minivaljakolla.

g) Hupitemput.
Häpeäminen, vihdoin ja viimein. Takatassujen nimeäminen. Käsky peruutukselle (nyt vain käsimerkki). Ryömiminen/vaaniminen sekä kohti että vieressä. Muuten mahdollisimman paljon sheippausta ja sellaisten hyödyllisten tai hyödyttömien taitojen opettelua, joissa Varjo saa vaivata päätään ja keksiä itse jutun juonen.


3. Kokeet.

Tokosta TK2. Tämä tosin tarkoittaa, ettemme parhaassa tapauksessa pääse kuin kahteen kisaan, mutta mutta...  En halua mennä voittajaan, ellei tunnu siltä, että se on oikeasti järkevää ja koiran ja oma osaaminen on minulle riittävällä tasolla. Todennäköisesti siis ei mennä, mutta mahdollisimman hyvät pohjat siihen tehdään. BH-kokeesta otan selvää ja se on tarkoitus suorittaa. Jäljenajon vuositavoitteeksi ajattelin asettaa alokasluokan kisavalmiuden, mutta kokeeseen tuskin päädytään. Ja kun siinä on se tottis ja esineruutukin... AD-koe kiinnostaisi, sellaiseen osallistumista voisi harkita, jos järjestetään sopivan välimatkan päässä. Agilityssä katsellaan, miltä näyttää, ja harkitaan kisaamista sen mukaan. Näytelmissä osallistutaan ainakin yhteen match show:hun, jotta saadaan Varjolle sitä paljon kaivattua käsittelykokemusta.


Näillä mennään ja kaikkea muutakin vuoden aikana toivottavasti koetaan.