perjantai 18. tammikuuta 2013

Itku pitkästä ilosta

Tai pitkästä ja pitkästä, olimmehan jo neljä kertaa yhdessä tällä valjakolla ajaneet.

Päätimme toissapäivänä ottaa videolle koirien lähtökiihkoa. Minä kameran takana, toinen meistä pitämässä koiria. Lupa vetää, koirilla täysi eteenpäinmenon raivo, ja nauhalle tallentuu maata kauhovien eläinten jumalatonta huutoa. Muutama sekunti videota, sitten laitan nauraen kameran pois ja sanon, että voitte lopettaa. Vetoköydestä kiinni pitävä ihminen pysähtyy ja yrittää kääntää koirat. Toinen koirista tyytyy kohtaloonsa, kääntyy ja lopettaa vedon, mutta sillä sekunnilla, kun Varjon valjaisiin tartutaan ja se yritetään kääntää, Varjo käy kääntäjän reiteen kiinni. Luojan kiitos purjehdushousuissa on paksuutta enemmän kuin koiran purussa voimaa, joten jäljet jäävät mustelmiksi.

Mutta mitä hemmettiä tässä tapahtui?

Varjo saa kopan päähänsä, tilanne uusitaan. Kaikki toistuu prikulleen samanlaisena, jälkiä vain ei tule, koska koppa estää sen. Varjo lentää maahan kyljelleen, noin et ikinä tee. Koira ulahtaa, näyttää alistuneelta, mutta hetken päästä sillä on pää pystyssä, kuin se vain makoilisi ja odottaisi, milloin saa luvan nousta. Lopulta istun koiran pään päällä, ennen kuin se lakkaa nostamasta sitä, ennen kuin se luovuttaa, ennen kuin se vain on. Se siitä herkkyydestä.

Mitä, miksi? Ainahan sitä kaipaa selityksiä. Voin toki sanoa, että raivoisan kiihkeänä huutava koira purki turhautumisensa siitä, ettei päässyt eteenpäin, että joku esti sitä, mutta se ei tee puremisesta yhtään oikeutetumpaa. Ikinä ei voi eikä saa mennä touhu niin reikäpäiseksi, että ihmiseen käydään kiinni. Minulla on aina ollut ja on edelleen 120-prosenttinen luotto siihen, että Varjo ei pure minua. Mutta voiko se purra tarpeeksi ärsyyntyessään ketä tahansa muuta? Voiko kukaan muu kohta tehdä sen kanssa ylipäätään mitään?

Halusin koiran, joka on minun. Joka elää ja hengittää minulle. Mutta en halunnut koiraa, joka vie minulta pois kaiken muun, jonka takia meitä ei kohta ole kuin me kaksi. Varjo on minulle aivan järjettömän tärkeä, minä pärjään sen kanssa, mutta riittääkö se?

6 kommenttia:

  1. Kyllähän belgeillä (ja muillakin terävillä roduilla) on tiedossa noita tapauksia, että kun kiihkoa on tarpeeksi niin koira ei pysty enää itseään hillitsemään vaan käy kiinni ensimmäiseen mahdolliseen kohteeseen (erittäin usein omistajaan). Teillä kun on ollut muutenkin haasteita tämän asian (terävyys/epävarmuus) suhteen, niin jokseenkin voisin olettaa että tuollainen käyttäytyminen on jopa todennäköistä (onneksi ei sentään kaverikoiraan käynyt käsiksi). Ikäväähän se on, mutta toisaalta myös tavallaan ihan luonnollista.

    Ihan ensin kuitenkin tarkistaisin, ettei sillä vain olisi mitään kipuja. Olette treenanneet aika paljon ilmeisesti, hierojalla olisi varmaan hyvä käydä tsekkaamassa sen kunto ennen seuraavia treenejä? Sillä voi olla niin älyttömästi sitä kiihkoa lähtötilanteessa päällä, että vasta kun se pysähtyy ja "rauhoittuu" niin kipu saavuttaa sen kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anonyymi, kuka sitten oletkin,

      ihan sama kävi mielessä itselläkin. Jos se onkin jostain kipeä? Mitäänhän se ei näytä ulospäin. Tuo hillitön kiihtyminen tapahtuu vain kun toinen koira on vieressä yllyttämässä, yksin lähetettäessä Varjosta ei ole toistaiseksi lähtenyt mitään ääntä. Vetää mielellään eikä todellakaan raivostu, jos pysäytän sen kesken matkan. Mutta ihan joka tapauksessa se hierojalla käynti voisi olla varsin hyvä idea.

      Poista
  2. Yhden ääriterävän belgin omistajana tiedän tunteen. Oman koiran kohdalla luonnetestituomari totesi osuvasti, että elämä on tällaisen koiran kanssa veitsenterällä kävelemistä, ja sitä se on ollut.

    Kun terävälle koiralle haetaan kiihkeä tila, sen reakointikynnys käyttäytyä aggren kautta kasvaa. Omani kohdalla on se ja sama, heitänkö sen pöpelikköön tai annanko sille "elämänsä selkäsaunan". Kun tilanne tulee uudestaan, ei edellistä rankaisua muisteta (henk.koht. en usko minkäänmoisiin alistusjuttuihin, nekin on läpikäyty). Tämähän on selvää: Kiihkeä tila ei ole otollinen oppimiselle. Lisäksi pidän terävyyttä sen verran sisäsyntyisenä ominaisuutena, että se vain tulee. Koiran viretila (kiihkeys) on ainoa, mitä voi säädellä, ja näin laskea mahdollisuutta käyttäytyä aggren kautta. Palautteen puremisesta tulisi olla niin terävä/lyhyt/erittäin voimakas, jotta se mahdollisesti saavuttaa kiihtyneen koiran.

    Omalleni annan terävyyttä "anteeksi" siten, että huomioin asian mahdollisimman pitkälle. Tilanteissa, joissa koira kiihtyy (meillä koirien ohitukset siinä määrin, että minuun käydään käsiksi herkästi), pyrin toimimaan rauhallisen määrätietoisesti. En tiedä, saatko tästä jotain punaista lankaa teidän vetotilanteeseen, mutta meillä esimerkiksi lenkeillä on otettu käyttöön tehtävä "istu". Kun ohitustilanteet tulee, vaadin koiran istumaan. Usein se punnaa itseään ylös ja siten joudun puuttumaan siihen. Aikoinaan puutuin aina kaikkeen puremiseen: Sitä seurasi kovempi rankaisu. Mutta koskaan pureminen ei vähentynyt, päin vastoin ajoin koiran tilanteessa käyttäytymään aggressiivisesti omalla toiminnalla. Ehdottomasti toimivin ratkaisu on ollut se, että istumista vaatiessa en puremistilanteissa välitä varsinaisesti itse puremisesta (en tiukenna rankaisua tai höllennä -> pureminen ei johda mihinkään), vain siitä, että koira istuu. Piste. Tällä tehtävällä lasken koiran kiihtyneisyystasoa, ja siten myös pureminen on vähentynyt huomattavasti.

    Toki meidän ongelmat ovat aivan eri luokkaa kuin Varjon yksittäinen tilanne, mutta toivottavasti tästä olisi jotain pähkinää pohdittavaksi :) Tuttujahan nämä asiat varmasti ovat.

    Terävyys ominaisuutena on omasta mielestä yksi parhaimpia asioita koirassa, mutta se tuo mukanaan tiettyjä arkielämän kannalta huomioitavia seikkoja. Kiihkeässä tilassa ajatus kulkee toimintaa hitaammin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Heta,

      kiitos kommentistasi ja omien kokemustesi jakamisesta, sain paljon ajattelemisen aihetta.

      "Kiihkeässä tilassa ajatus kulkee toimintaa hitaammin", sinäpä sen sanoit. Meillä on lukuisia kertoja tapahtunut juuri näin, Varjo reagoi paljon ennen kuin edes ehtii ajatella, mitä teki. Kaikki toisille koirille rähisemään lähtemiset, pakoreaktiot, hampailla nappaisu. On se joskus aiemmin mun kättä sohaissut, että "ai, toi ei ole kivaa" tai mun pikkusiskoa näykkäissyt varoitukseksi kun makasi keinun alla ja sisko tuli tunkemaan kätensä sinne, mutta ei se ikinä ole sillä tavalla raivoissaan kiinni käynyt kuin nyt. Ja niistä koirille pelkorähisemään lähtemisistä tiedän itsekin, että on aivan sama, kuinka kovan palautteen antaa. Kiihtynyt koira ei ajattele, vaan vain tekee, koska jotain on pakko tehdä, joten se ei siinä tilantessa todellakaan muista, mitkä olivat edellisen kerran seuraukset.

      Kommentti veitsenterällä elämisestä on sellainen, jota olen itsekin Varjon ja minun yhteiselosta käyttänyt. On valtavan vaikeaa tasapainoilla sen välillä, mikä määrä viettiä on tarpeeksi, jotta toiminta on innokasta ja kaikki tehdään sata lasissa, ja mikä taas on liikaa, jolloin ylimääräinen kiihko menee turhautumisen puolelle purkautuen päättömänä säheltämisenä, turhanhaukkumisena ja pahimmillaan hampaiden käyttämisenä. Arjessa olen huomannut, että kaikki ylimääräinen on liikaa, vain "nollatilassa" mm. toisten koirien ohitukset voivat olla rentoja, mutta treenitilanteissa vireenhallinnassa on vielä opettelemista.

      Kerroit kiihtymistä hillitsevästä käskystä ohitustilanteiden apuna. Tämä sai minut miettimään, että tulevaisuudessa vetotilanteisiin voisi ottaa varoituksen. Se on käytössä meillä esim. jos otan koiralta luun pois, kerron tulevani lähelle jo ennen kuin käsi on koiran kuonon edessä, jotta se ehtii varautua ja tietää sen olevan minä, eikä vaikkapa toinen koira, joille ei tarvitse luita suusta antaa. En ole ajatellut tätä sen tarkemmin, mutta siksihän sen teen, ettei Varjo vahingossakaan kokisi tarvetta puolustautua. Vetotilanteissa pysäytettäessä siis ensin jokin pysäyttävä käsky, joka varoittaa, ettei matka enää jatku, ja sen jälkeen vasta fyysinen kääntö, jolloin se ei tulisi yllätyksenä. Tämähän on loppujen lopuksi varsin loogista.

      Poista
  3. Viimeinen kappaleesi osui juuri siihen, mitä itse juurikin tekisin vastaavassa tilanteessa :) Mustavalkoisuus ja (ennakoitu) selkeys on extrasuuressa roolissa terävän ja kiihkeän koiran kanssa. Itse opin tämän vasta kun sain käsiini näitä kymmenen kertaa helpompia tapauksia, joille asiat eivät todella ole niin tarkantarkkaa arjessa :)

    VastaaPoista
  4. Osallistunpa keskusteluun, koska satuin olemaan olennainen osa tuota puremista. Meillä on tosiaan yleensä aina koirille ollut pysäytyskäsky. Nyt tilanne olikin toinen eli koirilla ei ollut kelkkaa edes perässä, minä vain. Ja jostain syystä en tajunnut sanoa sitä koirille tuttua pysäytyskäskyä. Jotain epämääräistä niille sanoin, kuten "nyt mennään takaisin" tms. Tämähän ei kertonut koirille mitään ja sitten niitä oltiinkin jo kääntämässä. Sinänsä siis oma virheeni, kun en kertonut koirille, etteivät pääsekään siltä "istumalta" vetämään. Kääntäminen tulikin siis koirille yllätyksenä. Lähinnä Varjolle, koska Tito tajusi omana koiranani, mitä tarkoitan. Se lähti kääntymään, koska sanat olivat sille tuttuja. Varjolle tilanteessa ei ollut mitään tuttua ja reagoi sitten niin kuin reagoi.

    VastaaPoista