Terveisiä osteopaatilta

Varjo kävi tänään Käpälämäessä osteopaatilla. Olin jo pidempään halunnut tietää, mitä mustiaiseni lihaksistolle, nivelille ja rangalle kuuluu, ja viimeviikkoiset tapahtumat saivat minut vihdoin tekemään asialle jotakin. Paitsi purematapaus, myös oudot penkkaanjuoksemiset kesken vedon, pari kertaa tapahtunut patukasta irtipäästäminen jos koskin alaselkään ja vasemman takajalan eteentaivutuksen vastaanharaaminen vaativat selvitystä. Voisiko se olla jostakin kipeä, koira, joka ei koskaan kerro mitään?

Jo muutaman liikkeiden katsomista varten tehdyn ravikierroksen jälkeen Hanna Kivinen totesi, että vasen puoli jumittaa. SI-nivelestä olen kuullut jo huilunsoiton ergonomian kautta, ja taas tämä sama tuli esiin. Sama vaiva koiralla kuin omistajalla... Suoliluun ja ristiluun liitoskohdan liikkuvuus oli siis olematon, lanneranka oli aavistuksen jumissa, ja Varjo varasi painoaan enemmän vasemmalle puolelle, jonka takajalan lihakset olivat myös kireämmät kuin oikean. Tämä oli arvattavissa, Varpaselle on huomattavasti helpompaa nostaa oikeaa kuin vasenta takakinttuaan, mikä on huomattu mm. käsilläseisontatreenissä. Toinen kylki oli myös hiukan toista edempänä, mikä vinoutti koiraa. Sekä lannetta että rintakehää käsiteltiin mobilisaatiolla, jossa edestakaisilla liikkeillä rentoutettiin rankaa ja avattiin nivelille tilaa liikkua. Lanteelle tehtiin myös vähän voimallisempaa liikuttelua ja hierontaa Varjo ollessa makuuasennossa, Hanna arveli sen olleen kireä jo pidempään ja tarvitsevan mahdollisesti uusintakäsittelyn auetakseen kunnolla.

Isompaa vikaa Varjossa ei kuitenkaan onneksi ollut. Ei pahempia jännityksiä tai täysin lukkiutuneita niveliä, eturinta oli ok, samoin koiran selkä, vaikka tavallista vinttikoiramallisempi onkin. Pieniä jännityksiä siellä täällä, mistä päästiinkin sujuvasti stressaamiseen ja mielentilaan. Sitä kun ei tämän elukan kanssa voi ikinä ohittaa. Hoitokerta alkoi nimittäin sillä, että Varjo pöhähteli, haukahteli ja murisi ensimmäiset 20 minuuttia lähes putkeen, ei suinkaan siksi, että olisi jännittänyt sinänsä vierasta ihmistä ja sille tehtyä hoitoa, vaan hoitohuoneen ulkopuolelta kuuluvia ääniä. Vaikka kuvittelin olleeni itse rauhallisuus, ja vaikka koira makasi kyljellään, oli rentoutuminen sille todella vaikeaa. Huoneen vierestä kävelevät ja puhuvat ihmiset, ovien käymiset, toisten koirien haukahtelut... Vartin jälkeen teki jo mieli luovuttaa, eihän tästä tule mitään kun sitä hirvittää niin kamalasti, mutta onneksi se pystyi lopulta rauhoittumaan. Mutta ei ole helppoa ei. Tämä otus tarvitsee rauhallista keskittymistä ja rentoutumista eri paikoissa, se puistoissa istuskelu ja yhdessä maailman ihmettely lukeekin jo meidän vuositavoitteissa. Puhuttiin myös jälleen kerran siitä, miten minun on pakko pitää tämän koiran maailma pystyssä, kun se ei siihen aina syystä tai toisesta itse pysty. Minä en saa hermostua ja kopioida koiran mielentilaa. Voi kuinka se vain onkaan välillä vaikeaa.

Nyt katsellaan, miltä liike ja koiran olemus näyttää. Jo tämän illan aikana huomasin, että makuullekäynti oli sulavampaa, Varjo ei vain kolauttanut takapäätään lattiaan, kuten se toisinaan tekee, vaan kiertyi ja ikään kuin valui makuuasentoon. Lähiviikkojen ohjelmassa on ravilenkkejä, joilla saadaan rentoutta pidettyä yllä, sekä paljon vapaata liikuntaa. Onneksi jäät kantavat ja niillä näkee pitkälle, jolloin ei ihan joka hetki tarvitse olla varuillaan, minkä kulman takaa kohta pölähtää joku.

Osteopatian ajatus on, että keho parantaa itse itsensä, osteopaatti vain auttaa sitä löytämään taas oikeat asennot ja liikeradat. Muutaman viikon päästä mennään uusintakäynnille tutkimaan, onko Varjon kroppa asiasta samaa mieltä.