tiistai 23. heinäkuuta 2013

Pysäyttävä perjantai

Koska edellisen postauksen diagnoosi tuli ainakin minulle itselleni ihan puun takaa, olen vielä usean päivän asian vatvomisen ja eri kanteilta katsomisen jälkeenkin aika lailla pihalla, miten tähän pitäisi suhtautua. Olen kirjoittanut erinäisille ihmisille kertomuksia siitä, miksi lähdimme lääkäriin ja mitä nyt, mutta tuntuu silti, etten tiedä, mitä tästä varsinaisesti haluaisin sanoa. Mieluiten vain sulkisin silmäni ja kuvittelisin, että olen nähnyt pahaa unta. Koska niin ei kuitenkaan voi tehdä, yritän saada tähän faktat ylös ja jonkinlaisen kertomuksen aikaan. 

Menneen kevään ja alkukesän aikana olin satunnaisesti kiinnittänyt huomiota siihen, että Varjo kiljahteli oudoista asioista. Olin saattanut nostaa sen syliini toisin päin kuin normaalisti, tukikäteni koiran oikealla lonkalla, ja saanut sen huutamaan ääneen. Yleensä Varjo saa itse hypätä syliini, kun tarve on, joten näitä syliinnostotilanteita ei ole tullut usein, ja olen hetken ihmettelyn jälkeen unohtanut koko asian. Toinen, nyt alkukesän aikana enemmän esiin tullut asia oli leikkikaverille suuttuminen, jos toinen osui suuremmalla voimalla Varjon peräpäähän. Törmäyksestä Varjo saattoi kiljahtaa ja ajaa näpsien kaverin kauemmaksi, ennen kuin jatkoi juoksemista ja härnäämistä entiseen malliin. Koska tilanteet olivat ohi sekunneissa ja Varjon leikkiminen on muutenkin kauniisti sanottuna rajua ja äänekästä, en ollut kovinkaan varma, oliko kyse vain pikkukoiran kriiseilystä ja narttumaisesta peräpään suojelusta, vai oliko taustalla jotain muutakin. 

Muuten Varjo oli hassu pöhisevä toiminnantarmoinen itsensä. Vaikka kilpailuja tai kauaskantoisempia treenisuunnitelmia ei ollut, oli koko kevät ja kesä ollut meidän osaltamme aktiivinen. Agilityä sekä yksin että porukalla, paljon pyöräilyä, uimista, satunnaista tokoilua ja jokapäiväistä pientä temppuilua sekä lenkkeilyä, kuljeskelua ja istuksimista milloin missäkin. Mustiainen oli innolla mukana kaikessa mitä tehtiin, hyppi ja loikki, innostui valtavasti tilaisuudesta kiskoa remmiään jonkun kanssa ja toisaalta rauhoittui, kun tarvis oli. 





Tämän viikon torstaina olimme taas ulkoiluttamassa kahta tutun labradoria, joista toisen kanssa Varjo aina lenkin aluksi rallittaa puistossa oikein kunnolliset törmäys- ja painileikit. Taas ulahdus, kun leikkikaveri osui peräpäähän. Välikohtaus kuitenkin unohtui pian, kun nuoret alkoivat juosta nätisti peräkkäin,Varjo kiskoi ja veti toista kaulanahasta, pyöritti maassa ja sinkoili yhteiseksi haettavaksi tarkoitetun pallon perään. 

Alkuillasta palatessani labradoriherrojen luota törmäsin bussissa Eloisan Sankarin eli Ketkun omistavaan Siljaan. Bussista päätepysäkillä poistuttuamme jäimme juttelemaan vielä kuulumisia, ja Ketkun luustokuvauksista puhumisen yhteydessä tulin maininneeksi, että Varjo on alkanut ulahdella oudoista asioista, enkä tiedä, pitäisikö siitä huolestua. Siinä Silja silmien edessä sitten nostin Varjon ilmaan, ja voi sitä huutoa. Säikähdimme molemmat. Tunnustellessa takapäätä Varjo ei kuitenkaan näennäisesti aristanut mitään. Nostin sen nivusista tuettuna ilmaan ja kopeloin takaosaa siinä, ja jossain kohtaa taas sama karmiva huuto ja yritys näpsiä minua sekä sen jälkeinen anteeksipyytelevä katse, "tiedän ettei näin saa tehdä mutta kun". Tajusin saman tien, että nyt on jotain vialla, jos kerran tiedän, millä saan koirani huutamaan. Ja kun eihän se valita mistään. Se voi kriiseillä ja huutaa siksi, mutta ei se kipua huvikseen huuda. 

Kotiin palattua kuivasin Varjon peräpäätä pyyhkeellä, ja reisiä kuivatessa se kiljahti taas. Totesin, ettei tällaista kestä katsella, ja soitin saman tien Mevetiin kysyäkseni, olisiko huomiselle vielä aikoja. Ei ollut, mutta kehottivat tulemaan aamulla poliklinikalle jonottamaan, ottaisivat siellä vastaan ilman ajanvarausta. Kiitin tiedosta ja laitoin herätyksen puoli kuudeksi. Halusin Varjon tutkittavaksi mahdollisimman pian nyt kun tiesin, että jotain kummaa siinä oli, ja halusin sen nimenomaan Mevetiin, koska siellä on eläinlääkärinä useampi aktiivinen palveluskoiraharrastaja, joka varmasti paitsi ymmärtäisi Varjon luonteenlaatua, myös sitä, mitä harrastaminen ja aktiivinen elämä merkitsee. 

Perjantaiaamuna istuimme ennen seitsemää bussissa matkalla Pitäjänmäkeen. Vaikkei klinikka ollut vielä edes auennut, oli oven eteen jo kerääntynyt ihmisiä koirineen ja muine lemmikkeineen jonottamaan. Tiskille pääsin 7.34, ja tietojen ylöskirjauksen jälkeen asetuimme odottelemaan. Tilaa oli rajallisesti, joten istuin lattialla hyllykön päädyssä Varjo vieressäni maaten. Joko Varjolla oli hyvä päivä, minulla itselläni paljon hermoja tai me molemmat väsyneitä, mutta yhtä kaikki kovin montaa ohikulkijaa ei tarvinnut jännitellä tai kommentoida. 

Tunti. Kaksi tuntia. Eilen tullut Koiramme-lehti kassissa, mutta jotenkin en osannut lukea sitä, odotin vain. Kymmentä vaille kymmenen meidät kutsuttiin sisään, ja tutkiva eläinlääkäri pyysi ensimmäiseksi ravuuttamaan Varjon muutamaan kertaan käytävän päästä päähän. Varjo ihmetteli ja jännäili, mitä tässä nyt oikein oli tapahtumassa, kun yli kahden tunnin paikallaolon jälkeen aloimme juosta sisätiloissa, mutta sain sen ravaamaan ja toisella kierroksella se meinasi jo tarrata hihnaansa, että jee, leikitään. Mitään hälyttävää ei liikkeistä löytynyt, mutta lääkäri mainitsi, että takajalkojen liikket olivat hieman laiskat, koira ei ojentanut takakoipiaan niin pitkälle kuin voisi. Saman olen huomannut minäkin, ja esim. pyörän vierellä vapaana laukatessa laittanut Varjon juoksemaan heinikkoon, jotta se käyttäisi koko takapään liikelaajuuttaan. 

Sisällä vastaanottohuoneessa näytin ensimmäiseksi sen syliinnosto-otteen, jolla sain Varjon huutamaan. Ensimmäiseen kosketukseen se ei reagoinut mitenkään, ja mietin jo, olinko kuvitellut koko jutun, mutta otteen syventyessä lähti koirasta kiljahdus. Juu, selväksi tuli. Sitten koira pöydälle ja perusteellinen tutkimus. Varjo oli aikamoisen jännittynyt, mutta seisoi omilla jaloillaan kaikki venytykset sekä vatsan ja selkärangan tunnustelut sanomatta mitään vastaan. Selkälihakset olivat kuulemma kireät ja Varjo käänsi päätään jatkuvasti rinta-lannerangan liitoskohtaa paineltaessa, joten lääkäri kävi sen läpi useampaan kertaan. Pään kääntelyä suurempaa reaktiota Varjosta ei kuitenkaan saanut irti. 

Mutta stetoskooppi sitten, voi hyvänen aika. Voisi luulla, että koirallani on siitä pahemman luokan traumat, niin tiukasti rintaani kiinni se nojautui laitteen nähtyään. Tuin pikkukoiraa käsilläni ja seisoin vain rauhassa paikallani, ja niin sydämen ja keuhkojen kuuntelustakin selvittiin. Kaikki kuulosti täysin normaalilta. 

Kyljellä ollessa läpikäytiin tassut ja raajojen liikelaajuudet. Välillä Varjo katseli tarkkaavaisena, mitä tapahtui, välillä se oli melkein nukahtamaisillaan, kas tämä on tätä tuttua hierontaa. Vasemmasta puolesta ei saatu naksahtavaa lannetta ja kireitä takareisilihaksia suurempaa informaatiota, mutta oikeaa lonkkaa ulospäin taivutettaessa Varjo alkoi murista. Olin hyvin ihmeissäni siitä, mitä koirani tekee, ja automaattisesti sihahdin sen hiljaiseksi ennen kuin ehdin edes ajatella, mitä tein. Tarvittava informaatio oli jo kuitenkin saatu, joku siellä päin kipuili. 

Koska yleisestä tutkimuksesta (joka oli harvinaisen huolellinen, mistä olin erittäin tyytyväinen) ei voinut suoraan sanoa syytä kipukiljahteluille, lääkäri ehdotti lonkkien ja selän röntgenkuvaamista. Tähän olin varautunutkin ja jättänyt aamuruoan väliin, joten ei muuta kuin rauhoitusaine reiteen ja koira unten maille. Lääkäri sanoi koiran nukahtamiseen menevän 10-15 minuttia, mutta lähes välittömästi muuttuneesta katseesta ja pään nuokahtelusta sekä edellisen rauhoituskerran perusteella arvelin, ettei Varjolla menisi niinkään kauaa. Alle kymmenen minuutin se olikin jo aivan kanttuvei. 


Vedin kielen ulos, koska pelkäsin Varjon tukehtuvan siihen, ja silittelin tiedotonta koiraani, kunnes lääkäri ja röntgenhoitaja tulivat noutamaan sen kuvaukseen. Kahden vieraan ihmisen nostaessa täysin unessa olevaksi luulemani koira sai sellaisen sätkykohtauksen, että säikähdin itsekin. Meinasin jo sanoa, että voin kantaa sen itse, mutta muutaman sätkähdyksen jälkeen Varjo rauhoittui. Teki pahaa, kun vieraat ihmiset veivät sen, vaikka tiesin, ettei sille mitään pahaa tehtäisikään, ja että se tuskin edes itse tajusi, mitä sätkyi. "Voit odottaa täällä tai mennä aulaan juomaan kahvia", kuului minulle annettava ohjeistus. Hetken rauhoituttuani hipsin sitten hakemaan itselleni kupin mustaa teetä. 

En ollut ehtinyt lukea palveluskoiralehden ensimmäisestä jutusta kuin kuvatekstejä, kun minut kutsuttiin röntgenhuoneeseen sisään. Lähdin sellaisella vauhdilla, että läikytin kuumasta teestäni puolet kädelle, ja röntgenhoitaja ryntäsi hakemaan paperia. Ensimmäiseksi bongasin lattialla makaavan mustan nyytin, sitten lääkärin, joka tutki vakavana ruudulla näkyviä röntgenkuvia. Ja siitä se sitten alkoi: "Täällä on aika pahoja spondyloosimuutoksia koko lannerangan alueella..."

Tuijotin kuvia ymmärtäen varsin selvästi kaiken, mitä lääkäri sanoi, vaikka juuri mitään siitä ei mieleen jäänytkään. Luusillat olivat niin selkeitä, että tyhmempikin näkisi siellä olevan jotain liikaa. Hengittelin syvään ja kyselin lääkärin mielipidettä jatkosta. Mitä saa tehdä. Onko jotain, mitä ehdottomasti ei saa. Mikä voisi auttaa, kun pysäyttää ei voi? Saman tien kysyin, saanko kuvat mukaan CD:lle, kasvattaja haluaa ne varmasti nähdä. Ja laitetaan ne myös Kennelliittoon. 

Virallisissa selkäkuvissa on jokaisessa oltava koiran rekisterinumero ja päivämäärä, joten kuvat piti tätä varten ottaa uusiksi. Varjo oli jo saanut herätyspiikin, joten jäin avustamaan puolitokkuraisen koiran vääntelyssä ja kuvienotossa. Rauhoitusainehuuruissa oleva koirani ei meinannut tunnistaa ensin minuakaan, mutta alkusätkyn jälkeen rauhoittui ja makasi vastaanpanematta selällään ja kyljellään siinä asennossa, jossa sitä kulloinkin pidimme. Pöydältä alasotettaessa tajusin sanoa, että saan mustani nostettua itsekin, näin vältyimme uudelta säikähdykseltä. En ollut tajunnut ottaa edes pantaa mukaan röntgenhuoneeseen, joten käskin Varjoa pysymään paikallaan ja lähdin hakemaan tavaroitani tutkimushuoneesta. 

Röntgenkuvien lähetteen allekirjoitus. CD kassiin. Pian minut kutsuttiin kassalle, jossa sain maksettavakseni yli kolmensadan euron laskun, käteeni neljä paperilappusta ja mukaan purkillisen Rimadyliä. Hetkinen. Siis kipulääkettä. Sitä samaa mitä Rolle-labbis aikoinaan söi, kun sen nivelrikko juili oikein kovasti. "Ei se ole vielä noin sairas!" teki mieli huutaa, mutta hillitsin itseni, maksoin laskun, otin paperit ja purkin kiltisti vastaan ja poistuin paikalta. Kello näytti puolta kahtatoista. Aamusta tuntui kuluneen ikuisuus. 

Minun on helpointa kertoa asiat, kun ne ovat juuri tapahtuneet, kun en ole vielä ehtinyt niitä suodattaa ja koteloida. Ennen ensimmäistäkään kadunkulmausta puhuin jo puhelimessa. Ensin Novan kanssa, koska Nova tiesi, missä olimme olleet. Sitten Erjan, Varjon kasvattajan, koska kasvattajan kuuluu saada tietää niin hyvät kuin huonommatkin uutiset. Äiti ei vastannut, Inkku totesi, että seuraava koirani saa luvan olla A-lonkkainen, 2-vuotiaana muotovalio ja muutenkin niin helppo ja mutkaton tapaus, että oksat pois, kun tuo yksi vastaa viittä. Melkein nauroin. Yritin kirjoittaa Siljalle viestiä, mutta puhelin sammui. Olkoon, kohta sitten. 

Koko kotimatkan olin ollut puhelimessa. Varjo oli edelleen aivan muissa maailmoissa, kadunreunamilla muistaessaan että pitäisi katsoa silmiin se horjahti sivusuuntaan kun yritti kääntää päätään yläviistoon. Okei, tällä matkalla sun ei tarvitse. Mennään vaan kotiin lepäämään. 

Vastattuani vielä muutamaan viestiin ja syötyäni vihdoin ruokaa nukahdin itsekin sohvalle. Parin tunnin päästä heräsin kohtaamaan tosiasiat. Mitä nyt?

Ainoa totuus on, että spondyloosi on etenevä selän rappeumasairaus, jossa nikamien väleihin muodostuu luusiltoja niin, että rangan liikkuvuus vähenee ja se jäykistyy lopulta kokonaan. Kukaan ei tiedä, kuinka nopeasti sairaus etenee ja miten se vaikuttaa koiraan. Jos hyvin käy, koira ei oireile koskaan mitenkään ja voi elää hyvää ja vauhdikasta elämää jäykemmästä selästään huolimatta. Huonommalla tuurilla luupiikit ja -silloittumat voivat painaa selän hermojuurikanavia ja aiheuttaa voimakkaita kiputiloja tai pahimmillaan halvausoireita. Koiran tila ei riipu niinkään silloittumien määrästä, vaan siitä, miten ne ovat asettuneet ja häiritsevätkö ne hermoja. Lannerangan silloittumat eivät usein ole vaikutuksiltaan aivan yhtä vakavia kuin rintarankaan sijoittuvat, mutta tämäkin on koirakohtaista. 

Osa on sitä mieltä, että tällaisen diagnoosin saatuaan agility tulee lopettaa välittömästi. Että hyppyjä on vältettävä. Rasitusta on vältettävä. Kaikkea ylimääräistä on vältettävä. Kuitenkin koira tulee pitää hyvässä kunnossa ja hyvä lihaksisto tukee rankaa. Palveluskoiran pää hajoaa, jos sen kanssa ei tee mitään. En itse halua rajoittaa Varjolta pois jotakin sellaista, josta se suunnattomasti nauttii, jollei se ole aivan välttämätöntä. 

En todellakaan tiedä, mitä teen. Itken verta, jos pieneläin ei saa seota agilityradalla juuri kun se on oppimassa, miten tätä leikkiä leikitään. Jos emme pääse hulluille kelkkalenkeille juuri kun olen keksinyt, miten koiran saa talvellakin jäämään tyytyväisenä ja energiansa kuluttaneena päivän ajaksi yksin kotiin. Jos en voi päästää sitä leikkimään juuri löydettyjen koirakavereiden kanssa, jotka kestävät Varjon ominaisinta leikkitapaa. Lääkäri ei suorilta käsin kieltänyt meiltä mitään, vaan käski seuraamaan koiraa ja harrastamaan sen mukaan, mitä se tuntuu kestävän. 

Toistaiseksi se ei ole ollut erityisen jäykkä tai vaikuttanut kipuiselta minkään tietyn jutun jälkeen. Mieleen nousee kuitenkin heti tuhat asiaa, jotka jättävät epävarmaksi. Miten ne talviset kelkanvedon outoudet, joista kirjoitin ennen osteopaatilla käyntiä? Oliko kyse vain rangan jumittamisesta, vai oliko se jo silloin kipeä? Eikö se agilityn pujottelussa löydä oikeaa tekniikkaa, koska on niin jäykkä? Leikkiikö se siksi niin rajusti, koska sitä koko ajan sattuu vähän?

Spondyloosi voi olla kiinni perimästä, mutta se voi olla myös aiheutettua. Syyttely on turhaa, mutta siitä huolimatta kysyn itseltäni, olenko rasittanut sitä liikaa, onko se saanut ruoassaan liikaa kalsiumia, voiko tämä olla minun omaa syytäni. Voi, mutta eipä sitä kukaan voi todistaa. Nivelvalmisteiden syöttöä suositeltiin. Niitä se on jo koko kevään saanutkin.

Nyt Varjo on viikon kipulääkekuurilla, koska haluan nähdä, muuttuuko sen käytös tai olemus siitä mitenkään. Ensi perjantaina lähdemme viikoksi mökille uimaan, Varjo saa liivit päällensä ja pääsee keskittymään olennaiseen eli veden pehmeään vastukseen pinnallapysymisestä huolehtimisen sijaan. Minun täytyy etsiä fysioterapeutti, haluan Varjon selän auki ja muutenkin arvion koirani kunnosta ja ohjeet jatkoa ajatellen. Kyllä tämä tästä. Katsellaan päivä kerrallaan. Ei tämä kuolemantuomio ole. 

Lopuksi melkein ironinen seikka: Olen superelastisen Titon rinnalla sanonut monesti Varjoa leikilläni heinäseipääksi. Noh, nyt siitä sitten tulee oikeasti sellainen. 



6 kommenttia:

  1. Varjo EI OLE heinäseiväs. Ehkä seuraamisessa Titoon verrattuna, mutta se ei vaan tiedä toista tapaa vielä. Se tekee niin kuin on aina tehnyt. Ja agilityssa Varjo on hurjan notkea. Nih!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se vielä ole kirjaimellisesti heinäseiväs, mutta jos sen koko selkäranka luutuu yhdeksi pötköksi, siitä väkisinkin tulee sellainen. Toki tätä tulevaisuudennäkymää vastaan taistellaan kaikin keinoin ja yritetään pitää koira ja ranka liikkuvana niin pitkään kuin suinkin mahdollista.

      Poista
  2. Olen niin pahoillani. Niin kuin kirjoitit, ei tämä kuolemantuomio ole, mutta tiedän, miten pahalta silti tuntuu. Ei tällaista tietenkään toivoisi yhdellekään koiralle. Epävarmuuden koin itse aina Mörkön kanssa pahimmaksi – onko tuo kipuoire vai normaalia käytöstä, mitä sen kanssa voi tehdä, entä jos sillä on kroonista särkyä aamusta iltaan, onko jatkuva lääkitseminen epäeettistä, olenko itse syypää ja niin edelleen ja niin edelleen. Noita kysymyksiä kuitenkin vain riittää ja riittää, joten jos vain jotenkin pystyy, niin ei edes kannata analysoida liiaksi. Vastauksia tuskin koskaan löytää eikä ole olemassa oikeita ja vääriä ratkaisuja. Varjo on se sama koira kuin aina ennenkin ja kenties tärkeintä on vain luottaa siihen, mitä itse koirassa näkee ja havaitsee. Kukaan muu ei kuitenkaan voi tietää paremmin kuin sinä, miten se voi :) Sinä tunnet sen parhaiten.

    Minä päätin aikoinaan, että Mörkö saisi aina tehdä ja mennä niin lujaa kuin ikinä haluaisi. Se kävi pitkillä lenkeillä, sai leikkiä vetoleikkejä, olla mukana isojen koirien jutuissa ja harrastaa jaksamisensa mukaan. En tiedä, olisiko se elänyt pidempään, jos sitä olisi enemmän pidetty pumpulissa. Todennäköisesti. Sen ajan, jonka se eli, se oli kuitenkin tosi onnellinen. Se oli niin vahvasti kaikki tai ei mitään -tyylinen otus, että iisimpi elämä olisi rajoittanut sitä suuresti. Mitenkään tieten tahtoen en sitä rasittanut ja esimerkiksi agi jätettiin, koska se ei itse siitä kauheasti pitänyt, mutta muuten se sai mennä oman jaksamisensa mukaan. Esimerkiksi Susun kanssa olisin ehkä saattanut sitten taas tehdä erilaisia ratkaisuja, koska se on niin erityyppinen koira.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi, Sirkku. Oudolta tämä tuntuu, ei voi muuta sanoa - koirassa ei näy mitään kummallista, mutta itse tietää, että sisällä jyllää koko ajan. Onneksi Varjo ei tiedä diagnoosista mitään, murehtiminen on ihmisten homma.

      Tällä hetkellä kallistun sen vaihtoehdon puolelle, että annan tuon elää ja tehdä täysillä, riekkua ja leikkiä, juosta ja hyppiä. Jos kiellän siltä kaiken vauhdikkaamman ja mahdollisesti kipua aiheuttavan, se tulee jossain vaiheessa seinästä läpi. Tiistaina treenatessa se oli seota Ojangon kentällä vain siitä, että pääsi seuraamaan, hölmö pieni koira.

      Poista
  3. Kirjoitin äsken jo kilometrin pituisen tekstin, mutta mökkiyhteys pätkäisi sopivasti lähetysvaiheessa ja kaikki katosi taivaan tuuliin. Lyhyesti pähkinänkuoressa: vaikka minulla olikin edesmenneen bordercollieni kanssa erilainen tilanne, koko tekstisi oli kuin kopio omista ajatuksistani silloin, kun me saatiin diagnoosi synnynnäisestä selän ahtaumasta. Sillottumat ovat ja olivat siis tuttuja meillekin. Itseasiassa luustokuvat Varjosta ja sinun nuoliselityksesi auttoivat minua tajuamaan niitä Rillankin kuvia, joista en silloin ymmärtänyt mitään vaikka kädestä pitäen selitettiin. Siltä varalta, että meidän edesmenneet tuntemuksemme olisivat mahdollisesti kaipaamaasi vertaistukea, tässä linkit:

    Kaikki kirjoitukset Rillasta nousevassa järjestyksessä:
    http://apinaparkki.blogspot.fi/search/label/rilla

    Diagnoosikirjoitus:
    http://apinaparkki.blogspot.fi/2010/11/rakas-anna-autan-sua.html


    Kovasti tsemppiä ja terveenomaisia riehupäiviä jatkossakin teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkeistä ja tsempeistä Bea, vertaistuki on aina tervetullutta. Sulla on kyllä muutama vuosi sitten ollut ihan järkyttävä tilanne, itkin silmät päästäni kun luin noita blogikirjoituksia. Ei tuollaista toivoisi ikinä kenellekään.

      Hyvä että nuolet selvensivät, harvapa sellainen, joka ei ole pahemmin selkäkuvia katsonut ymmärtää suoraan, mistä on kyse ja mitä pitäisi osata havainnoida.

      Poista