Syysaamu

Havainto nro 1: Ulkona on ennen kuutta ihan pirun kylmä. Ja hyvin pimeää.

Havainto nro 2: Valopannasta on oikeasti apua, kun yrittää nähdä nurmiaukean keskellä juoksevan mustan koiran.

Varjo syöksee tulenlieskoja.
Tai sitten se on toi punainen Leuhtie-valopanta. 

Ja ulkona ei siis ollut noinkaan valoisaa kuin pitkällä valotusajalla otettu (ja siksi epätarkka) kuva antaa ymmärtää.

Back home

Tämä teksti olisi pitänyt kirjoittaa jo reilut kaksi viikkoa sitten, mutta koska tässä on ollut noin puolimiljoonaa muutakin tehtävää asiaa ja vielä enemmän ajateltavaa, on blogiin kirjoittelu jäänyt. Tärkein ensin. Palauduin kotiin. Äiti on kunnossa. Varjo on kunnossa. Ja olen tosi iloinen siitä, että uskalsin lähteä, ennen kaikkea itseni, mutta myös koirani takia.

Äiti oli ottanut Varjon hoidon ihan asiakseen. Koska äidin ja Varjon lenkkeily ei tunnetusti ole aivan ongelmatonta, lähti äiti koiruuden kanssa useimpina aamuina ulos ennen kuutta. Joka päivä äiti pyrki liikuttamaan Varjoa vähintään tunnin putkeen. Vapaaksi äiti ei voi Varjoa päästää, mutta kävelyvauhtia reippaamman liikunnan järjestäminen onnistui pyörän selästä käsin. Ei aina ongelmitta, mutta onnistui kuitenkin, eteenpäin päästiin ja vähitellen ohituksetkin alkoivat jos ei aina sujua, niin ainakin helpottua. Huippusuoritus oli mielestäni Malmin lentokentän ympäripyöräily, lenkin kesto päälle 2,5 tuntia. Sen jälkeen äiti oli katkipoikki. Varjo oli kuulemma seissyt keskellä olohuoneen lattiaa ja kysynyt, että no, mitä seuraavaksi?

Jokaisesta päivästä äiti oli raapustanut lyhyen raportin, miten ulkona lenkillä oli sujunut tai jos päivän aikana oli tapahtunut jotain muuta mainitsemisen arvoista. Yhdet langattomat kuulokkeet Varjo oli kymmenen tunnin yksinolopäivänä järsinyt toimintakunnottomiksi, mutta muuten koti oli saanut säilyä jokseenkin ehjänä. Viikonlopun viettoon oli kuulunut myös käynti tutun luona, jossa Varjo oli lopulta viettänyt puolentoista tunnin ravintolakäynnin ajan yksikseen, tullen sen jälkeen venytellen ovelle vastaan.

Ensimmäisinä iltoina koirani oli äidin kertoman mukaan tuijotellut ulko-ovea, mitä se ei ikikuuna tee. Oliko se odottanut minua kotiin? Tiedä sitä, mutta kolmen-neljän päivän jälkeen äidin ja Varjon kommunikaatiossa oli tapahtunut jotain. Koirani tuli nukkumaan äidin patjansyrjään parvekkeelle. Se lopetti oven tuijottamisen. Se alkoi olla enemmän läsnä tälle ihmiselle, jonka kanssa se nyt oli.

Kaksi viikkoa on pitkä aika, ja se oli suurin pelon aiheeni. Nyt totean, että parasta tässä oli juuri se, että aika oli niin pitkä. Varjon oli pakko alkaa olla äitini kanssa, eikä vain ajatella, että vie nyt kerran tai kaksi lenkille, jos on pakko.

Tajusin asian vähän kotiintuloni jälkeen. Olin jo etukäteen suunnitellut sisääntuloni, ei mitään huomiota, olen kuin kaupasta kotiutuisin. Sainkin kolistella oven rauhassa auki, tavarat eteiseen, takin pois. Vasta istuessani sohvalle Varjo nousi huoneessani olevasta pedistään, käveli luokse, haistoi housunlahjetta, kävi hakemassa suuhunsa lelun ja asettui jalkoihini. En edes katsonut koiraani, etten vain alkaisi sitä silittää. Äiti tuli kotiin vartin minun jälkeeni ja pyysin häntä viemään Varjon ulos, koska en ollut ottanut koiraan vielä juurikaan kontaktia, silittänyt vain muutaman hitaan vedon korvan takaa. Äiti otti hihnan käteen ja kutsui Varjoa. Se tuli jaloistani, pujotti päänsä pantaan, otti äitiin kontaktin. Ovella katsoi silmiin ja käveli luvan saatuaan ulos vilkuilematta taakseen. Sisääntullessa sama toistui. Äiti katsoi minuun ja totesi, että voisin olla tästä mustasukkainen. Naurahtaen sanoin, että ehei, tämä on oikeasti aivan ihanaa. Se ei kysele minulta, onko pakko, vaan luottaa sen verran, että lähtee mielellään myös äidin matkaan.

Samana iltana lähtiessani ensimmäisen kerran Varjon kanssa ulos tajusin, että koirani on rento. Toki se innostui päästessään vapaaksi, toki se oli seota sukissaan kun pääsi tekemään vain ihan tuiki tavallista seuraamista tiukkoine käännöksineen. Mutta sen yleisilme oli rauhallinen. Se ei jännittänyt kaikkea. Se katseli maailmaa, että kas, täällä pystyy hyvin olemaan, siitäkin huolimatta, että heti lenkin alkupuolella puiston aidalle pyyhälsi pimeästä puskasta kaksi jäätävän kokoista podencoa. Ja vaikka Varjosta huokui sellainen rauhallisuus, jota en ollut nähnyt siinä pitkään aikaan, se oli samalla myös minun. Niin minun, etten voinut käsittää, että olimme juuri olleet lähemmäs kaksi viikkoa erossa. En edes miettinyt, luotanko siihen, totta kai päästin sen vapaaksi. Ja totta kai se tuli siitä pienestä eleestä luokse, niin kuin aina ennenkin.

Minulla on ollut koirani kanssa niin mukavaa, etten voi edes käsittää. Pohtiessani, mikä on muuttunut, tiedän kuitenkin vastauksen: minä. Minulla on takanani maailmoja avaava matka, joka on saanut aikaan sen, että en ole stressannut. Olen ollut Varjolle se henkinen tuki, minkä se tarvitsee käsitelläkseen tätä maailmaa. Tänä iltana työkiireiden keskellä tuli kuitenkin hetki, jolloin muistin, millaista meillä on, jos kiirehdin, unohdan olla sille läsnä, tuiskahtelen ja keskityn johonkin muuhun. Viis pöhinöistä, mutta se paiseutuminen on kamalaa katsottavaa. En halua yleismielialaksi sellaista, enää ikinä, ja ainoa ratkaisu siihen olen minä. Paljon liikuntaa, tarpeeksi aikaa, ymmärrystä ja hyvä mieli. Se on resepti, jolla me molemmat voimme nauttia elämästä. Kävellessäni töiden jälkeen Itäkeskuksesta kotiin hymyilin taas, ja Varjo ohitti sivukadulta kohti tulleet koirat vapaana edelläni, aristelematta.

Tuot auringon mun elämään
kun päivä on harmaa väreiltään
nään sateenkaaren pään
ja tiedän et sä tuut mun luokse

Puskii!

Hei hei Suomi

Nimittäin minun osaltani. Lähden opiskelujeni puolesta kahdeksi viikoksi Islantiin kurssille, jonka tarkkaa sisältöä en tiedä vielä itsekään, mutta joka sisältää jotakin musiikkia soveltavaa. Mukaan lähtee huilu. Ei koiraa.

Niin. Ei koiraa. Varjo jää Suomeen. Ja minua pelottaa. Olen viimeksi ollut siitä erossa yli vuorokauden putkeen sen ollessa vuoden ikäinen. Silloin ulkoilu äidin kanssa jopa sujui. Nyt kuuntelen, miten rappu kaikuu koirani haukusta, kun en ole uloslähtijöiden mukana. Katson parvekkeelta, miten koirani huutelee pakettiautosta ulostulevalle miehelle, täysin randomisti. Ei mies ollut uhkaava. Se vain oli meidän pihalla.

Jos kyse olisi muutamasta päivästä, en ehkä jännittäisi niin paljon. Mutta kaksi viikkoa on jo sen verran, ettei nelosenkierto kaksi kertaa päivässä riitä, tai kämppä on pian uudelleensisustettu. Olen ohjeistanut, yrittänyt neuvoa, millä Varjoa saa edes hiukan väsyksiin. Liinailemaan Kivikkoon, temppuja, nenähommia, pyöräilemään yöllä. Pyöräily ja vastaantulijoiden ohitus sujuu, jos minä ajan takana, tämä testattiin eilen. Mutta asiasta ei ole mitään takeita, kun Varjon henkinen tuki ei olekaan mukana.

En niinkään mieti sitä, kuinka paljon Varjo huutaa. Mietin, miten äiti koiraani kestää, selviääkö ympäristö. Jos Varjo on koko poissaoloaikani korkeilla kierroksilla, ei kenelläkään tule olemaan helppoa. Tiedän, etten voi koko matkaani pohtia, kuinka kotona sujuu, tai ei siitä ole mitään hyötyä, koska en voi asiaan vaikuttaa. Voin vain toivoa, että täällä selvitään, ja toivottaa äidille pitkää pinnaa.

Syyskuun kolmantena palaan katsomaan, mitä tänne kuuluu.

Kipeänä paras kaveri on oma Varjo

Silloin kun olisi eniten tekemistä, kannattaa saada se flunssa, joka pakottaa makaamaan puolitoista vuorokautta sängynpohjalla kuolleen lailla. Tiesin jo sunnuntaina, että en ole kunnossa, mutta koska tapoihini ei kuulu jättää töitä tekemättä, troppasin itseni ja tein sovitut maanantai- ja tiistaiaamut. Jostain typerästä syystä lähdin vielä maanantaina töihin pyörällä - töistä lähtiessä mietin kahdesti, ajanko kotiin. Tiistaina en edes yrittänyt.

Koska Varjo aloitti viime sunnuntaina odotetusti juoksun, ei sitä voinut ottaa töihin mukaan. Äiti lenkitti sitä aamut ja maanantai-illan, tiistaina olin yksin kotona. Töistä tultuani nukahdin sohvalle ja heräsin viideltä aamulla. Varjo ei näyttänyt hätäiseltä, joten ajattelin, että nukun vielä hetken - heräsin kymmeneltä. Apua. Se oli ollut melkein vuorokauden sisällä, mutta siitä huolimatta sillä ei ollut ihan kamala kiire ulos. Ihana otus.

Muutenkin se on ollut mitä parasta sairastusseuraa. Paitsi että se on kestänyt tavallistakin pidemmät pissatusvälit, se on jaksanut nukkua ihan niin paljon kuin minäkin ja kävellä siihen hitaaseen tahtiin, mitä toimimaton ja raskaalta tuntuva kroppa vaatii. Kyllä siitä näkee, että energiaa on, mutta se ei ole pakkautunut räjähdyspisteeseen asti. Ja kun eilenillalla (yöllä) se viimein pääsi puolen tunnin lenkin yhteydessä tekemään vähän tottista, oli sen into jotain hulvatonta katseltavaa. Onneksi se osaa kanavoida toimintatarmonsa hetken supertekemiseen. Kymmenen minuutin täysillä tehdyn seuruun ja muutaman puunkierron jälkeen näki, että olo oli parempi, paineet purettu.

Omassa puolikunto-olotilassani on sekin hyvä puoli, etten itse reagoi asioihin kovinkaan säpäkästi. Niinpä Varvikas ei ole voinut peilata minun säikähdyksiäni, ja onkin sätkynyt viime päivinä varsin maltillisesti, vaikka kohdalle on sattunut useampi naapuri rapussa sekä varsin erilaisia koiraohituksia. Pitäisi varmaankin olla aina kipeä, että osaisi olla näin zen...

Hei mä oon tässä vaikka sun maailma joskus vähän heittääkin

Kuusi sanaa

Älä_jätä_sitä_koiraa_selkäsi_taakse.

Holskun pyörällä liikkunut omistaja oli kyllä mukava ja koirat tulivat puistossa ihan hyvin toimeen keskenään.

Kerrottakoon vielä, että tilanteesta tekee erityisen ironisen se, että
a) juuri hetkeä aikaisemmin ohikuljettu mies oli kehunut, miten hyvin koulutettu koira mulla on, kun se vapaana vierellä kulkiessaan peruutti takaisin sivulle edistettyään vähän
b) mietin, että nyt on syytä olla rauhallinen suora eikä edessä olevassa puistossa rääkyviä omaani pelottavia koiria, jottei mies joudu perumaan sanojaan
c) noin kahta sekuntia ennen tapahtunutta olin miettinyt, pitäisikö se selän taakse haistelemaan jäänyt koira huutaa tulemaan.

Lisäksi voin mainita, että koirani aivotoiminta alkaa noin viisi sekuntia vaistomaisen reaktion jälkeen. Jos jollakulla on keinoja tämän ajan lyhentämiseksi, niitä otetaan vastaan.

Kesä jonka kerran elää saan

Tämän kesän ainoa kokonainen yhtenäinen lomaviikko. Mökillä lepää niin ihmisen kuin pienen pelkin mieli, kun vieraita ei ole, hihnaa ei tunneta ja ulkona ollaan puolet vuorokaudesta.

Snuus. Tuoksuu ihan lomalta. 

Tehtävää oli vaikka minkälaista. Ihan alkuun Varpanen pääsi avuksi puidenpilkkomiseen. Olihan saunan pesään saatava poltettavaa. Tontin toisessa laidassa oli jo mäntyä kaadettuna. Siispä sitä hakemaan. 

Niin siis piti mennä hakemaan puita. Mutta kottikärryt todettiin toimiviksi. Koska pieneläintä voi käyttää hyödyksi missä vain, valjastettiin se kottikärryjen eteen. Pois alta risut ja männynkävyt, täältä tulee puukuljetus! Eija ei meinannut pysyä ohjaksissa perässä, kun Varjo lähti kaahaamaan. 

Pilkonnan lopputulos: 

Kokonainen kasa polttopuita, ihan vain minulle!

Varjo sai myöhemmin kuulla ikävän uutisen - kasa ei ollutkaan sille. Mutta onni on yksikin oma keppi...

... josta on kiva myös taistella isän kanssa. 

Ruokaelämyksiä oli tarjolla montaa sorttia. Lihat olivat taas turhan suurissa paloissa, joten isä kätevänä veti ne sirkkelillä osiin.

Maistaa sai myös vähän ihmisten ruokia, grillimakkaraa sekä maissia. Turvallisuussyistä maissista pidettiin toisesta päästä kiinni, jotta vain jyvät päätyivät koiran kitaan.

Possun kylkirustosta sai hienon kaulakorun, ja vattupuskassa käytiin nauttimassa välipalaa ihan omatoimisesti.

          

Aamulla saattoi saada tällaisen herätyksen:

Ja mitä olisi kesä ilman vesileikkejä!

Kantaakohan tämä...

DÄMIT! Ei kantanut!

Painepesuri sopii myös koiran leikittämiseen.

                 

Kahdesti käytiin pidemmällä uimareissulla järvellä, silloin liivien kanssa. 

Tuletko sä jo?

Iltaruoan eteen piti toisinaan kiivetä tikapuita. 

Isän autotallipajassa valmistui kotitekoinen Scrabble-peli. Prosessin virallinen valvoja syö lattialla puukalikkaa. 

                

      

Ympäröivässä metsässä käytiin tekemässä yksi aivan mahtava viiden kepin jälki, joka meni läpi marjamättäiden, saappaanupottavan suon ja sellaisen risukon, että jäljentekijä itse luuli jäävänsä sinne. Mutta niin vain pieneläin selvitti tämänkin pähkinän loppuun asti tuoden kaikki kepit. Huikeaa! Metsässä käytiin myös vain kävelemässä ja nauttimassa sammalten kosteudesta.

Ihaninkin loma loppuu joskus, ja tänään oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata kohti kotia. 

Kiitos tästä viikosta!