Qisakoira on selvästi Qiiturin sisko

koska torstai-iltana se painoi edelläni siihen malliin, että oksat pois.

Tuttu linkkasi vetojuttuja käsittelevään ryhmään pari viikkoa sitten mainoksen HSKH:n epävirallisista canicross- ja kickbike-kilpailuista. Matka 2 km, epäviralliset, leikkimieliset kilpailut ja vielä suht lähellä. Tutkin nettisivut, osallistumismaksukaan ei ollut kuin kympin... Ja siitä se ajatus sitten lähti. Kyllähän Varjo juoksee. Ja osaa vetää. Ja kai mä nyt kaksi kilometriä sen perässä onnistun roikkumaan. Varusteetkin on crossaamiseen valmiina. Ennen kuin ehdin sen enempää pohtia, huomasin ilmoittautuneeni mukaan.

Treenejä ei vedetty alle mitenkään ihmeemmin, mentiin sillä samalla kaavalla kuin aiemminkin syksyllä eli juoksemaan silloin kun hyvältä tuntuu ja kun ei omat jalat jaksa, niin pyörä alle, jotta Varjo saa painaltaa menemään. Kerran tai kaksi viikkoon ollaan juostu tai menty pyörällä, juosten tuota meidän arviolta muutaman kilsan pururataa yleensä 2 kierrosta per lenkki, pyörällä sitten välillä pidempää eli esim. ravia pyörän vierellä Kivikkoon josta puikataan Tattarisuolle ja Malmin lentokenttä (n. 5 km) vetäen ympäri. Pyörällä mennen on veto Varjolle kevyempää, mutta tahti on kovempi. Se myös liikuttaa selkäänsä siinä paremmin, ja nämä vauhtivedot ovatkin oman fiilikseni mukaan tehneet sille hyvää. Askel on ainakin seuraavana päivänä kevyt ja ravaaminen helppoa matalammassakin vauhdissa.

Kisailtana valmistautuminen jäi kiireisen iltapäivän vuoksi vähän puolitiehen. Metromatkalla Mellunmäkeen tajusin, että Varjon energiajuoma (pienellä nokareella naudan grossia maustettu ja B-vitamiinilla terästetty Flying Dog) oli edelleen keittiön pöydällä, ja oma lounas/päivällinen oli bussimatkalla Hakunilaan nautittu maitorahka. Noh, tärkein oli kuitenkin mukana, vetovarusteet, rokotustodistus ja mukaan kannustusjoukoiksi ja apukädeksi lähtenyt Silja. Bussista onnistuttiin pimeydestä huolimatta jäämään oikealla pysäkillä, ja kenttä löytyi vanhasta muistista (olen siellä itse puolitoista vuotta sitten käynyt juoksemassa ExtremeRunin).

Ilmoittautuminen ei ollut vielä alkanut, joten suuntasimme ensimmäiseksi läheiselle jalkapallokentälle, jossa muutama muukin näytti juoksuttavan koiriaan. Minä kaivoin treenirepusta sen ainoan mukaan tulleen patukan ja tein intoa puhkuvan Varjon kanssa sellaisen pikatokosetin, että oksat pois. Se oli ihan liekeissä! Silti se ei vuotanut, takapää oli hereillä, jäävät napakat ja kaukoja tehtiin hypähdellen pidemmältäkin matkalta. Päälle muutamat hupitemput. Totesin, että tämän jälkeen mikään ei voi mennä pieleen. Ihana koira, joka niin tietää, että tänne ollaan tultu tekemään!

Yksi vähemmän kiva puoli tässä treenissä tosin oli, nimittäin kierrokset heittivät kaakkoon ja Varjo reagoi sen jälkeen KAIKKEEN. Eikä mitään pöhähdyksiä, se välillä ihan huusi... Mulla kuitenkin oli hyvä fiilis ja pienen painajaisen kestävää seuraa, joten selviteltiin ilmoittautuminen sekä sirujen tarkistus erinäisistä kriiseilyistä huolimatta. Ja kyllä Varjo välillä jopa pystyi vähän rentoutumaan, katselemaan muiden haukkua ilman että tarvitsi itse reagoida. Käsikosketusta häiriössä tuli ainakin harjoitettua.

Kilpailujen järjestelyt olivat hiukan sekavat, kisaajille pakollisesti ratainfosta minulta meni ohi puolet, kun en ollut tajunnut sen jo alkaneen. Lähtöpaikat ja radat sekä ohitussäännöt kuitenkin selvisivät, ja sen jälkeen ei muuta kuin lämmittelemään itseä ja koiraa, ilma oli suht kolea eikä alkanut tuuli ainakaan helpottanut lämpimänä pysymistä. Aluksi ympärän ravaamista meille molemmille, sitten itselle muutama suora spurtti ja askelhyppyjä ilman koiraa. Lopuksi Varjo sai valjaat päällensä ja tehtiin muutama voimaveto minun pidellessä ihan kunnolla vastaan. Spurteille koiran kanssa ei ollut tilaa, ja kauemmas ei uskaltanut mennä, sillä lähdöt olivat jo alkaneet ja aikataulusta oltiin etuajassa. Meidän kiirehtiessä lähtöalueelle siellä oli enää muutama koira vuorossa ennen meitä.

Lähdöt suoritettiin minuutin välein ja sekä koiran että ohjaajan tuli ajanoton alkaessa olla lähtölinjan takana. Avustajaa koiran pitelemiseksi olisi saanut käyttää, mutta koska Varjolla ei olla sellaista treenattu, ajattelin siitä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Lähtöalue oli melko pieni ja koirakoita monta, joten en älynnyt ottaa tarpeeksi matkaa lähtölinjalle. Niinpä luvan tullessa Varjo oli vielä epävarma, saiko jo mennä ja sen fokus oli missä sattuu, se yritti vetäkäskyn kuullessaan ensin suunnata ajanottokellon väärältä puolelta ja siitä selvittyään suoraan nurmikolle juoksuradan viereen. Kannustuksellani se kuitenkin selvisi alkusählingistä ilman paiseita ja tajusi ihmisten jäätyä taakseen hetkessä, mitä oltiin tultu tekemään. Ja sitten sitä ei pidätellytkään enää mikään. "Menemene!" hiekkatietä, nurmikkoa, pururataa ja vähän mutapolkuakin, yritin parhaan kykyni mukaan tähytä opasteita ja antaa koiralle oikeat suuntakäskyt pinkoen samalla niin lujaa kuin mitenkään koin mielekkääksi. Reitti oli mukavan vaihteleva maastoltaan, ja kaikissa käännöksissä joku ratahenkilö näyttämässä matkan jatkumissuunnan, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Pari minuuttia meitä ennen lähtenyt cavalier tuli puolimatkassa eteen, huusin jo kaukaa meidän olevan tulossa, ja ohitus sujui varsin mallikkaasti ihan kuin kotilenkeilläkin. Varjolle jo ajoissa varoitus "reuna vasen", sitten kehotus ohittaa ja kannustusta vauhdin pitämiseksi. Ohituksen jälkeen taas juoksulinjan vaihto oikeaan reunaan. Varjo vilkaisi ohitettavaa sivusilmällä kerran painellen koko ajan tahtiaan muuttamatta.

Kentän valojen alkaessa jälleen häämöttää tiesin radan olevan pian päättymässä. Viimeinen lasku, iso vesiliirtoinen hiekkamäki (me mitään vauhtia alamäessä hidasteta...), tiukka käännös oikeaan urheilukenttää ympäröivälle juoksuradalle (Varjo olisi mieluiten mennyt keskellä olleelle nurmialueelle, mutta tajusi onneksi pian että nyt pitääkin juosta rataa pitkin) ja kaarteen jälkeen loppusuora. Siinä loppukiri, karjuin "MENEMENE---MENE!!!" varmaan yhtä paljon itselleni kuin koiralle ja pingoin niin lujaa kuin jo väsyneistä jaloista lähti. Maaliviivan takana ilmaa oli sen verran vähän, että pysäytyskäskyä ei ihan lähtenyt, mutta oman vauhtini hidastuksesta Varjokin taisi tajuta, että nyt oltiin päästy sinne minne pitikin. Palkaksi hyppy vasten, paljon taputtelua, hetken hengähdys - ja sitten liikkeelle ja juomaan. Varjo sai BOTin niskaansa ja minäkin vedin lisäkerroksen vaatetta päälle, kunhan olin ensin hiukan jäähtynyt.

Jäimme katselemaan vielä loppuja maaliintulijoita ja tuloksia odotellessa tutustuimme myös paikalla tuotteitaan esittelemässä olleen Kai Immosen vetovarustevalikoimiin. Olin jo etukäteen päättänyt, että ensi talveksi kicksparkiin hankitaan koiravetoadapteri ja kunnon vetoköysi, joten tässähän oli mitä parhain tilaisuus ostoksille. Reppuun päätyivät siis adapteri, sekä lisäksi yhden ja kahden koiran haarautuvat kelkkanarut kuin myös niihin tarvittavat kiinnikkeet. Sitten tapahtui se suunnittelemattomampi osuus... Esillä oli myös jokunen kickbike-malli, ja tulin ääneen Siljalle maininneeksi, että olin sellaisen ostoa jo pidempään pähkäillyt. Suun avaaminen aiheutti sen, että pian minulle oli esitelty paitsi perinteinen koiravetoon tarkoitettu Cross Max, myös nyt erikoistarjouksessa olevat, virkistyskäytössä olleet Cruiserit, joihin oli vaihdettu etuhaarukka koirakäyttöä ajatellen. Jospa vain kokeilen... Muutaman potkun jälkeen tiesin, että pidän allani olevasta vekottimesta hyvin paljon, enkä pari kierrosta sillä ajettuani voinut enää kieltäytyä, vaan menopeli lähti matkaan. Nyt meillä sitten on jälleen yksi uusi varuste vauhtiurheiluun!

Samassa kuulimme palkintojenjaon alkaneen. Kuulutukset olivat epäselvät, ja vain vaivoin ymmärsin, mikä luokka oli milloinkin kyseessä. Ilokseni kuuluttaja kertoi muidenkin kuin kolmen parhaan tulokset, ja tajutessani naisten canicross-sarjan tulostenluvun alkaneen, terästin kuuloani. Monenneksikohan kuudestatoista pinkojasta oltiin sijoituttu? Lujaa oltiin menty, mutta meidän lujaa ei välttämättä ole sitä muille. Voittaja oli hienon sporttisen, tumman mahonginvärisen käyttökultaisen kanssa juossut, ja seuraavaksi kuuluttajan sanoma nimi kuulosti kumman tutulta. "Sanni Vanonen".

Tota noin. Jätin tuoreen kickbikeni siihen, keräsin koirani levosta ja puikkelehdin ihmis- ja koiralauman läpi kisakeskuksen eteen nelikiloisen ruokasäkin taakse. "Sivu!" ja Varjo unohti ulkomaailman, minä hymyilin pöllämystyneenä ja olisin halunnut rutistaa koiraani. Hävittiin voittajalle 5,4 sekuntia, meistä seuraava oli tullut 3,7 sekuntia perässä. Annoin Varjolle luvan hypätä vasten ja estradilta poistuessa se sai Fit Dogin palautusjuomapullon kannettavakseen.

On se vaan aika elukka!

Frozen October

"Pääsenkö jo juoksemaan?"

The stick moment

Näitä lämpö ei ole vielä ehtinyt sulattaa

Auringonvalon maalaamia tauluja rakastavan aamu ei olisi voinut alkaa paremmin. 

Terveisiä Kennelliitosta

Tuossa vajaat pari viikkoa sitten Kennelliitto muisti minua ensin 35 euron laskulla ja sen jälkeen vihdoin lähemmäs kolme kuukautta odotetulla paperilappusella.

Siis anteeksi mitä?

Jos mun koiralla ei ole vähintään keskivaikeaa spondyloosia, niin joku tässä on sokea. Viestiä liitolle lähti aika nopeaan. Laitoin mukaan ne selkäkuvat jotka olen tännekin aiemmin postannut ja kysymyksen, mitä ihmettä on tapahtunut.

Sain onneksi vastauksenkin aika nopeaan. Kyseessä on ilmeisesti ollut joko näppäilyvirhe tai sekaannus kuvien kanssa, SP3 eli keskivaikea pitäisi selän tilan arvioksi tulla. Virhe luvattiin korjata mahdollisimman pian, ja tällä hetkellä Varjon tiedoissa KoiraNetissä ei taas lue mitään. Katsotaan, koska tulos sinne ilmestyy.

Itsehän olen koko ajan ollut tietoinen, että sairaasta koirasta on kyse, ja tieto on myös kasvattajan sivuilla lukenut heti kuvanneen eläinlääkärin diagnoosin jälkeen. KoiraNet nyt kuitenkin sattuu hyvin monelle olemaan se ensimmäinen paikka, josta koirien tietoja tutkitaan, ja siksi halusin, että tieto selkäsairaudesta myös sinne saadaan. Mutta kannattaa näköjään olla tarkkana, että sinne ilmestyvä tulos on edes suunnilleen sitä luokkaa, mitä on odotettu!

Pieniä iloja

Kuvien laatu ei päätä huimaa, mutta ne kertovat kaiken oleellisen. Alan ymmärtää, mikä taitaa olla monelle se perimmäisin syy, miksi haluaa omistaa enemmän kuin yhden koiran.

Ne alkaa vähitellen tajuta toisiaan. Hyvänen aika että se saa minut iloiseksi.

Kuukausi kahden koiran omistajana

Tänään tuli kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun kannoin pienen Viipottimen kotiini. Kuukauteen kahden koiran taloudessa on mahtunut paljon murinaa, sekohepuleita, kontaktinottoa ja maailmanihmettelyä yhdessä ja erikseen. En mitenkään osaa kuvata kaikkea sitä, mitä tuo pieni musta koiranalku on ja mitä sen kanssa olemme tehneet, joten kerron vain muutaman mieleeni tulevan seikan.

- Virkan mielestä Elämä on siistiiii!!!! yhä edelleen. En voi olla nauramatta, kun se huitelee ympäriinsä häntä pystyssä, sekoaa päästessään syliin tai vetää rallia ympäri olohuonetta törmäten vuoroin eteisen hyllyköihin, vuoroin Varjon pedin liu'un seurauksena olkkarin matalaan kaappiin.

- Virka ottaa kontaktia. Paljon. Koko ajan. Se on paras juttu. Sillä saa kaiken. Ja minähän olen sitä asiaa vahvistanut, kymmeniä ellen satoja kertoja päivittäin. Vieressä kulkeminen on myös hienoa, ja vielä hienompaa kontaktin kanssa. Sitä voi tehdä ihan missä vain, esimerkiksi metroasemalla tai kauppakeskuksessa tai vaikka joku menisi ohi, äkkiä vilkaistaan että aha, okei toi oli tollanen, ja sitten voi taas jatkaa kontaktissa tepsuttamista. Jos seuruun opetuksessa tulee olemaan kontaktiongelmia, sössin jotain tosi radikaalisti.

- Virka on hölmö kusiruutta, joka voi lirauttaa esim. kun säikähtää, kun joku koppaa liian äkkiä syliin, kun pääsee häkistä, kun innostuu ihan hirveästi tai kun on tarkoitus esittää että on vaan ihan pieni ja kiltti koiranpentu. Ei ihme että se haisee pissalta ja viettää ammeessa aikaa monta kertaa päivässä, kun siivoilen sen jälkiä. Etikkaa kuluu, mutta onneksi huoneeni lattia on jo muutenkin pilalla.

- Haukkuvat koirat tai kovat äänet on vähän jänniä. Niitä pitää katsella ja tuumiskella. Metroaseman äänet on kuitenkin ihan nähty, ja tunnelbaanaan kävellään reippaasti omin jaloin.

- Virkalla on _suuri_ ruokahalu. Lihaisasta luusta muristiin ensimmäisen kerran yhdeksänviikkoisena, joten saman tien tuli opeteltua, että ihmiset ei muuten vie sun ruokia, mutta minulla on oikeus niihin koskea. Turvotettua nappulaa on ulkona aina mukana ja kaikesta bongatusta saa palkkaa. Ruokaa on syöty mm. kaikuvassa alikulkutunnelissa, metsässä, kauppakeskuksessa, erilaisten ihmisten kädestä ja kottikärryjen sekä rollaattorin alta.

- Ruokaa on käytetty myös vastaehdollistamiseen. Jos jotain haluan tämän pennun oppivan, se on se, että ihmiset ja koirat on kivoja. Niitä voi rauhassa tuijotella, ne ei tule liian lähelle, ja niistä saa palkkaa. Tien poskessa on istuttu paljon ja jo nyt tuntuu, että säännönmukainen toiminta alkaa tuottaa tulosta. Jos ruoka loppuu kädestä, on Virka jo ennen uuden satsin esiinkaivamista ehtinyt kääntyä katsomaan, missä palkka viipyy. Yksin vapaana viipotellessaan ja jotain nähdessään se on myös nyt muutaman kerran vilkaissut minuun, että hei tuolla on tollanen, ja silloinhan riemu repeää.

- Leikkimisen opettamisesta minulla ei ole hajuakaan, koska Varjo oppi aikanaan leikkimään ihan opettamatta. En Virkankaan kanssa ole stressannut siitä sen enempää, joskus revitään pieni hetki narulelua jos siltä tuntuu. Irrottamista on opeteltu vähän, mutta mielestäni täydellistä irrotusta tärkeämpää näin aluksi on, että Virka oppii leikkimisen olevan ihan parasta. Lelu nimittäin saattaa menettää tyystin merkityksensä, jos vaihtoehtona on syliin sekoaminen, ja jälkimmäistä on monessa tilanteessa hiukan hankalaa käyttää palkkana varsinkaan koiran kasvaessa.

- Varjo ei vieläkään ihan tiedä, miten pentuun pitäisi suhtautua, ja sisällä Varpanen tuntuu lähinnä olevan sitä mieltä, että pentu on tiellä. Haivenkoirani on murissut tämän kuukauden aikana varmasti enemmän kuin koko aiemmassa elämässään yhteensä, mutta en ole siitä lainkaan huolissani. Siinähän murisee. Se saattaa lelu suussa tulla murisemaan pennun lähelle, kävellen pennun perässä jos se lähtee pois, kuvitellen ilmeisesti haastavansa kakaraa leikkiin. Ääni on kuitenkin ihan samanlainen kuin silloin, jos pentu hyppii ärsyttävästi Varjon päällä ja Varjo yrittää ajaa sitä pois. Virka ei usko Varjon murinoita enää ollenkaan, joten toisinaan keskeytän sählingin ja laitan pennun jäähylle, jotta Varjo saa hetken rauhaa. Taitaa sielunpeilille olla vaikeaa, kun joku tuli häiritsemään meidän symbioosia.

- Virkalla ei ole pahemmin leikkikavereita ollut, koska juuri kukaan tähän mennessä tavatuista aikuisista koirista ei ole liiemmin halunnut tehdä siihen tuttavuutta. Tai kolme aikuista belgiä on vaan halunnut keilata sen... Viime viikon sunnuntaina Virka pääsi kuitenkin tutustumaan Novan Titoon sekä Jonnan
kahteen aitoon ja yhteen valeporokoiraan, ja puolentoista tunnin ihmettelyn jälkeen se jopa heitti muutaman juoksukierroksen odottaen jonkun lähtevän perään. Tänään näin myös ensimmäistä kertaa Varjon ja pennun yhteisjuoksussa jotain leikin tapaista. Vaikka Varjo ei ihan osaakaan olla tarpeeksi varovainen pennun kanssa, pysyi Virkan häntä pystyssä ja silläkin oli selvästi hauskaa. Eiköhän ne tuosta opi vielä yhteisen kielen.

- Virkalla on vahva ja halutessaan äänekäs oma tahto, mutta samalla se on hyvin nöyrä sille, mitä minä sanon. Tämä yhdistelmä tarkoittaa sitä, että kaikki asiat vaativat monta monituista hyvin päättäväistä, mutta samalla lempeää toistoa. Virka esimerkiksi tulee halutessaan tuosta noin vain kylpyammeen laidasta yli, saa nähdä, koska huoneeni portti ei enää riitä pitelemään sitä.

- Naksutellessa Virka on aivan superhilpeä. Se voi tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa eikä meinaa pysyä nahoissaan, koska yrittäminen on niin hauskaa. Ei me mitään vakavaa olla tehty, pentu menee laatikkoon ja koskee käteen. Maltti tulee ehkä joskus, mutta en halua pilata pennun intoa nipottamalla turhasta tai vaatimalla mitään pitkäkestoista.

Pennun kanssa touhuilu on saanut minut myös katsomaan Varjoa uusin silmin. Hyvänen aika, että se onkin tärkeä, osaava ja fiksu. Me tunnetaan toisemme, se osaa arjen perusasiat ja sen kanssa voi tehdä ja kokeilla kaikenlaista. Pimeää ja märkää Kivikon hiekkatietä juostessani ja huutaessani edelläni korvat lintassa pinkovalle mustalle "hieno tyttö, mene mene!" tiedän, että hieno tyttö se nimenomaan on.

Kahden koiran omistaminen ja pitkälti erikseen lenkittäminen vaatii toisinaan melkoista järjestelyä ja vie kieltämättä aika hurjasti aikaa, mutta kyllä se on sen arvoista.

Eteistokoa

En muista, koska viimeksi ollaan edes treenattu eteisessä. Nyt kuitenkin pennun harjoitellessa kokosuun otetta mun kyynärvarteen tarjosin sille käden sijaan patukkaa ja lopulta pikkutyynyä, mutta eihän se sitä osannut tieteenkään käsitellä, testaili vaan, miten tätä oikein suussa pidetään. Kutsuin sitten Varjon näyttämään oikeaa puruotetta ja vähän innostuttiin.

Saatan ihan pikkuisen rakastaa tän koiran asennetta.

Tehtiin myös tunnaria. Kaiken muun jälkeen, niin sehän läähätti jo reilusti... Palikat heiluu, kun Varjo haistellessaan potkii niitä, mutta oikea sieltä lopulta tuli, ja ilman epäröintiä!

Lauantai-ilta Kivikossa

Eilinen iltapäivä ja puolet illasta vietettiin Kivikon metsissä. Molemmat V-tiimin jäsenet pääsivät mukaan, kun Silja ja Ketku lähtivät ulkoiluseuraksi ihanaan ruskaa hehkuvaan auringonpaisteeseen.

Tällainen herra meillä oli lenkkiseurana.

Varjo ja Ketku ovat lenkkeilleet jokusen kerran yhdessä ennenkin, joten ne ovat toisilleen ennestään tuttuja. Otin Varjon ensin pihalle pöhisemään omat alkujännityksensä ja tunnistamaan tulijat, ja sitten hain Virkan sisältä. Uusi tuttavuus oli samaan aikaan mielenkiintoinen ja vähän jännä, etenkin kun se olisi hirvittävästi halunnut tulla haistelemaan (lue: keilaamaan) pennun. Ketkulainen totesi nopeasti kunnon hajut saatuaan, että no joo, tää pentu on nähty, ja Virkaa lähinnä ärsytti, kun se joutui sylissä kestämään perusteellisen haistelun voimatta itse tehdä mitään. Kun tutustumiset oli hoidettu, hain Varjon tolpasta ja suunnattiin kohti metsikköä. 

Kahden hihnan hallintaongelmien ja kohtuullisen hyvin sujuneen koirapuisto-ohituksen jälkeen aikuiset päästettiin hillumaan keskenään. Sinne painelivat. Liikkuivat sen verran livakasti, että edes kohtuullisen laadukasta kuvamateriaalia ei ole kuin pysähtyneistä koirista. 

Tiimin "aikuis"jäsenet, Ketku 1v 3kk ja Varjo 3v 4kk.
Toisen saattaa tunnistaa groenendaeliksi. Toista ehkä ei niinkään. 

Pian sai myös Viipottaja luvan juosta vanhempien perään. Eihän siitä leikkikaveriksi ollut eikä se toisten vauhdissa pysynyt, mutta hengaili omiaan metsän hajuja tutkien, viipotti ihmisten jaloissa ja tuli kauemmaksi eksyttyään hirmuista vauhtia luokse häntä vispaten. 

Virka on ISO. Ja pystykorvainen.

Yritettiin ottaa järkeävää seisotuskuvaa yhdeksänviikkoisesta.
Ei onnistunut. Tässäkin sillä on selkä köyryssä ja korvat
harottavat minne sattuu, mutta ainakin se seisoi sekunnin
paikallaan. Siitä on tullut koipieläin. 

Pentu on puolessatoista viikossa kasvanut aivan järkyttävästi. Vai mitä sanotte tästä:

Väitän, että Varjo tuskin oli edes tuon kokoinen tullessaan minulle kymmenviikkoisena. Ja sen toinen korva lurpatti vielä silloin. Millainenkohan mutanttininja tuosta tulee...

Ilta hämärtyi ja suunnattiin takaisin kohti sivistystä.

Sitä ennen tosin nautittiin vielä hetki iltataivaasta. Minun tuskin tarvitsee kertoa, kumpi koira on kumpi. Pentu oli sammunut männyntaimen viereen.

Nelituntisen ulkoilun jälkeen kotona oli varsin raukeaa porukkaa. Ei inahdustakaan, kun kannoin pennun portin taakse ja lähdin kauppaan.