Kuukausi kahden koiran omistajana

Tänään tuli kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun kannoin pienen Viipottimen kotiini. Kuukauteen kahden koiran taloudessa on mahtunut paljon murinaa, sekohepuleita, kontaktinottoa ja maailmanihmettelyä yhdessä ja erikseen. En mitenkään osaa kuvata kaikkea sitä, mitä tuo pieni musta koiranalku on ja mitä sen kanssa olemme tehneet, joten kerron vain muutaman mieleeni tulevan seikan.

- Virkan mielestä Elämä on siistiiii!!!! yhä edelleen. En voi olla nauramatta, kun se huitelee ympäriinsä häntä pystyssä, sekoaa päästessään syliin tai vetää rallia ympäri olohuonetta törmäten vuoroin eteisen hyllyköihin, vuoroin Varjon pedin liu'un seurauksena olkkarin matalaan kaappiin.

- Virka ottaa kontaktia. Paljon. Koko ajan. Se on paras juttu. Sillä saa kaiken. Ja minähän olen sitä asiaa vahvistanut, kymmeniä ellen satoja kertoja päivittäin. Vieressä kulkeminen on myös hienoa, ja vielä hienompaa kontaktin kanssa. Sitä voi tehdä ihan missä vain, esimerkiksi metroasemalla tai kauppakeskuksessa tai vaikka joku menisi ohi, äkkiä vilkaistaan että aha, okei toi oli tollanen, ja sitten voi taas jatkaa kontaktissa tepsuttamista. Jos seuruun opetuksessa tulee olemaan kontaktiongelmia, sössin jotain tosi radikaalisti.

- Virka on hölmö kusiruutta, joka voi lirauttaa esim. kun säikähtää, kun joku koppaa liian äkkiä syliin, kun pääsee häkistä, kun innostuu ihan hirveästi tai kun on tarkoitus esittää että on vaan ihan pieni ja kiltti koiranpentu. Ei ihme että se haisee pissalta ja viettää ammeessa aikaa monta kertaa päivässä, kun siivoilen sen jälkiä. Etikkaa kuluu, mutta onneksi huoneeni lattia on jo muutenkin pilalla.

- Haukkuvat koirat tai kovat äänet on vähän jänniä. Niitä pitää katsella ja tuumiskella. Metroaseman äänet on kuitenkin ihan nähty, ja tunnelbaanaan kävellään reippaasti omin jaloin.

- Virkalla on _suuri_ ruokahalu. Lihaisasta luusta muristiin ensimmäisen kerran yhdeksänviikkoisena, joten saman tien tuli opeteltua, että ihmiset ei muuten vie sun ruokia, mutta minulla on oikeus niihin koskea. Turvotettua nappulaa on ulkona aina mukana ja kaikesta bongatusta saa palkkaa. Ruokaa on syöty mm. kaikuvassa alikulkutunnelissa, metsässä, kauppakeskuksessa, erilaisten ihmisten kädestä ja kottikärryjen sekä rollaattorin alta.

- Ruokaa on käytetty myös vastaehdollistamiseen. Jos jotain haluan tämän pennun oppivan, se on se, että ihmiset ja koirat on kivoja. Niitä voi rauhassa tuijotella, ne ei tule liian lähelle, ja niistä saa palkkaa. Tien poskessa on istuttu paljon ja jo nyt tuntuu, että säännönmukainen toiminta alkaa tuottaa tulosta. Jos ruoka loppuu kädestä, on Virka jo ennen uuden satsin esiinkaivamista ehtinyt kääntyä katsomaan, missä palkka viipyy. Yksin vapaana viipotellessaan ja jotain nähdessään se on myös nyt muutaman kerran vilkaissut minuun, että hei tuolla on tollanen, ja silloinhan riemu repeää.

- Leikkimisen opettamisesta minulla ei ole hajuakaan, koska Varjo oppi aikanaan leikkimään ihan opettamatta. En Virkankaan kanssa ole stressannut siitä sen enempää, joskus revitään pieni hetki narulelua jos siltä tuntuu. Irrottamista on opeteltu vähän, mutta mielestäni täydellistä irrotusta tärkeämpää näin aluksi on, että Virka oppii leikkimisen olevan ihan parasta. Lelu nimittäin saattaa menettää tyystin merkityksensä, jos vaihtoehtona on syliin sekoaminen, ja jälkimmäistä on monessa tilanteessa hiukan hankalaa käyttää palkkana varsinkaan koiran kasvaessa.

- Varjo ei vieläkään ihan tiedä, miten pentuun pitäisi suhtautua, ja sisällä Varpanen tuntuu lähinnä olevan sitä mieltä, että pentu on tiellä. Haivenkoirani on murissut tämän kuukauden aikana varmasti enemmän kuin koko aiemmassa elämässään yhteensä, mutta en ole siitä lainkaan huolissani. Siinähän murisee. Se saattaa lelu suussa tulla murisemaan pennun lähelle, kävellen pennun perässä jos se lähtee pois, kuvitellen ilmeisesti haastavansa kakaraa leikkiin. Ääni on kuitenkin ihan samanlainen kuin silloin, jos pentu hyppii ärsyttävästi Varjon päällä ja Varjo yrittää ajaa sitä pois. Virka ei usko Varjon murinoita enää ollenkaan, joten toisinaan keskeytän sählingin ja laitan pennun jäähylle, jotta Varjo saa hetken rauhaa. Taitaa sielunpeilille olla vaikeaa, kun joku tuli häiritsemään meidän symbioosia.

- Virkalla ei ole pahemmin leikkikavereita ollut, koska juuri kukaan tähän mennessä tavatuista aikuisista koirista ei ole liiemmin halunnut tehdä siihen tuttavuutta. Tai kolme aikuista belgiä on vaan halunnut keilata sen... Viime viikon sunnuntaina Virka pääsi kuitenkin tutustumaan Novan Titoon sekä Jonnan
kahteen aitoon ja yhteen valeporokoiraan, ja puolentoista tunnin ihmettelyn jälkeen se jopa heitti muutaman juoksukierroksen odottaen jonkun lähtevän perään. Tänään näin myös ensimmäistä kertaa Varjon ja pennun yhteisjuoksussa jotain leikin tapaista. Vaikka Varjo ei ihan osaakaan olla tarpeeksi varovainen pennun kanssa, pysyi Virkan häntä pystyssä ja silläkin oli selvästi hauskaa. Eiköhän ne tuosta opi vielä yhteisen kielen.

- Virkalla on vahva ja halutessaan äänekäs oma tahto, mutta samalla se on hyvin nöyrä sille, mitä minä sanon. Tämä yhdistelmä tarkoittaa sitä, että kaikki asiat vaativat monta monituista hyvin päättäväistä, mutta samalla lempeää toistoa. Virka esimerkiksi tulee halutessaan tuosta noin vain kylpyammeen laidasta yli, saa nähdä, koska huoneeni portti ei enää riitä pitelemään sitä.

- Naksutellessa Virka on aivan superhilpeä. Se voi tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa eikä meinaa pysyä nahoissaan, koska yrittäminen on niin hauskaa. Ei me mitään vakavaa olla tehty, pentu menee laatikkoon ja koskee käteen. Maltti tulee ehkä joskus, mutta en halua pilata pennun intoa nipottamalla turhasta tai vaatimalla mitään pitkäkestoista.

Pennun kanssa touhuilu on saanut minut myös katsomaan Varjoa uusin silmin. Hyvänen aika, että se onkin tärkeä, osaava ja fiksu. Me tunnetaan toisemme, se osaa arjen perusasiat ja sen kanssa voi tehdä ja kokeilla kaikenlaista. Pimeää ja märkää Kivikon hiekkatietä juostessani ja huutaessani edelläni korvat lintassa pinkovalle mustalle "hieno tyttö, mene mene!" tiedän, että hieno tyttö se nimenomaan on.

Kahden koiran omistaminen ja pitkälti erikseen lenkittäminen vaatii toisinaan melkoista järjestelyä ja vie kieltämättä aika hurjasti aikaa, mutta kyllä se on sen arvoista.