 |
| Vaaputin. |
Keskiviikkoaamuna heräsin (parin tunnin unenjatkojen jälkeen) siihen, että ulkona oli mitä kaunein auringonpaiste. Minulle rakkaimpia asioita on aito luonnonvalo ja se on myös lähes välttämättömyys kuvattaessa mustia koiria, joten uhmasin kohtaloa (eli Varjon mahdollisuutta pöhistä kaikelle näkemälleen ja opettaa Virkalle tapoja joita en halua sen todellakaan oppivan) ja otin molemmat koirat Jättärille mukaan.
 |
| Viipotin. |
 |
| Toistaiseksi niillä on jonkin verran kokoeroa. |
Yhteiskävely remmissä sujui kohtuullisen kivuttomasti, vaikka belgilöisillä on hiukkapikkuisen eroa niin korkeudessa kuin jalkojen pituudessakin. Itse en tosin tiennyt, mihin oikein keskittyä, kun Varjo yritti olla minun kanssani pennusta välittämättä ja pentu oli väliin Varjon ulkosyrjällä kärkkyen nameja toisen selkää vasten pomppien ja ja väliin se tunki minun ja Varjon väliin niin että hyvä ettei Varjo liiskannut sitä. Ei Varjo tajua, että tuollainen on koira, että sitä pitäisi ehkä väistää tai varoa. Minun onnekseni säästyimme muutamaa yksittäistä "normaalia" ihmistä (ei kauppakasseja, lastenrattaita tai muita kummallisuuksia) lukuun ottamatta vastaantulijoilta.
Jättärillä päästin ensin Varjon irti, jonka jälkeen odottelin, että Virka malttoi kävellä hetken nätisti. Kontaktista heltisi hihnan lukko ja lupa juosta isonsiskon perään tutkimaan ihmeellisiä nurmikenttiä. Kiivettiin vielä aamukasteinen mäki ylös Jättärin korkeimmalle huipulle, jossa on myös tämä Rakkauden temppelin nimeä kantava kivinen rakennelma. Varjonhan voi käskeä tekemään mitä vain, mutta meni ihan jokunen hetki, ennen kuin sain Virka-vipeltäjän uskomaan, että siinä paikallaan olisi pysyttävä yhden kuvan verran...
 |
| Satumetsä, ja siellä yksi kaksisarvinen. |
Lehdet. Nyt on ilmeisesti oikeasti syksy. Punaista keltaista oranssia ruskeaa, vaikka suurin osa vielä vihreää onkin. Varjo kysyi minulta jälleen, onko se pentu _pakko_ tunkea ihan kiinni, mutta minä sanoin, että on. Tää on teidän virallinen yhteiskuva, näyttäkää nyt fiineiltä. Ja Varjohan sen osaa. Virkakin pysyi viiden minuutin taistelun jälkeen paikoillaan, vaikka peruutin kyykyssä pari metriä!
Koska aikaa oli rajallisesti ja kouluunkin piti ehtiä, jouduttiin jo reilun tunnin jälkeen palautumaan takaisin kotiin. Pieneksi pätkäksi hihnaan, jälleen onnekas säästyminen ihmeellisemmiltä vastaantulijoilta ja luvalla rappuun. Meillä on ensimmäisestä hetkestä lähtien ollut käytäntö, että hississä istutaan paikallaan ja ulko- ja kotiovesta ei kuljeta ilman kontaktia ja lupaa. Alku oli Hankala, mutta vähitellen Viiriäinen alkaa oppia rauhoittumisen ja paikoillaanpysymisen alkeita.
 |
"Voitko nyt sanoa tolle, että lopettaa
ton pelleilyn ja kattoo silmiin, niin
päästään joskus sisäänkin?" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti