Lisää harjoituskokeesta

Saatiin Henkalta lisää kuvia, joten ehkä mun täytyy koetusta päivästä hiukan tarkemminkin kirjoittaa. Edes treenimuistioksi itselleni, jotta tiedän, mihin keskittyä seuraavan kuukauden aikana.

Kolmosluokassa kisaava Liukon Anna halusi lähteä katselemaan alempien luokkien koirakoita paikan päälle, joten saatiin Varjon kanssa kyyti Veikkolaan Navalantien nurmikentälle. Oltiin paikalla jotakuinkin just silloin yhdeltätoista kun harjoituskokeen oli määrä alkaa, mikä oli Varjolle vähintäänkin hurjaa. Mun kuunnellessa tuomaria kuuntelin samalla, miten rakas elukkani rääkyi parkkipaikalla auton peräpaksissa täyttä kurkkua… Mutta jotenkin kummasti se sitten päätti hiljetä just ennen kuin kävin hakemassa sen autosta.

Autosta ulostultua ensijärkytys ulkomaailmasta oli taas kova, eikä pahemmin ehditty lenkkejä tai lämmittelyjä tehdä ennen kuin oli aika mennä kehääntulotarkastukseen ja paikkamakuuseen. Tuomarille odotetusti pöh ja yksi hau, mutta kuonokosketuksella pystyi olemaan tarkastettavana. Vieruskaveri varmisteli jännäilevästä eläimestäni, että pysyyhän se paikallaan, ja tähän saatoin onneksi sanoa, että kyllä, ihan varmasti. Niin kuin pysyikin. Kuunteli myös vain omat käskyt (kansainvälisissä säännöissä koirat ykkösluokassakin käsketään maahan ja ylös yksitellen) eikä jojoillut päätä yhtään. Ties koska viimeksi treenattu paikkamakuuta liikkeenä, mutta tän kanssa ei normaaliolosuhteissa mitään autenttista pelkoa totaalisesta epäonnistumisesta ole.

Yksilöliikkeet tehtiin liikkeenohjaajien treenauksen vuoksi niin, että kaikki tekivät saman liikkeen vuorotellen. Koira sai siis hetken hengähdystauon aina joka liikkeen jälkeen, mikä näin ensimmäisenä todella kuumana kevätpäivänä passasi meille varsin hyvin.

Ensimmäisenä ollut seuraaminen oli taas pienen liikkeenohjaajakriisin paikka. Kolme vierasta ihmistä pörräämässä ympärillä, niin pääsihän sieltä nokasta taas muutama kimeä haukahdus ja kauhistunut peruutus "älä Sanni suutu mut kun noi hirvittää HUH" perään. Voi Vantturaaaa… Noh, selvittiin seuruun aloituspaikkaan, totesin että "SIVU" ja Varjo totesi että ah. Sithän maailma oli kunnossa. Ja sitten me seurattiin, käveltiin, juostiin, käännyttiin, otettiin askeleita eteen ja taa. Näin että vähän oli kuuma, kommentti "ihan siinä hilkulla onko se liian tiivis" nauratti, koska se oli nyt Varjoksi varsin väljä, ei edes osunut reiteen. En ehkä ihan ymmärrä käsitettä tokovire… Ei siis kuitenkaan mitään ihmeempiä valittamista, peruskivaa tekemistä. Eka täyskäännös oli löysä ja peruutuksessa se heitti perusasennon vähän mun taa, mutta nää on juttuja jotka tiedän entuudestaan.

Liikkeestä seisominen oli toisena. Liikkuridraama oli siinä vaiheessa käsitelty, kehääntulokin oli hallittu. Hyvin jäi Varjo ja oikeaan asentoon, kuulemma heilautan itse kättäni jotenkin oudosti koiraa jättäessäni, ehkä väistän etten lätkäise sitä naamaan? Siihen pitää kuitenkin kiinnittää huomiota, ettei sitä pahimmassa tapauksessa tulkita kaksoiskäskyksi tai vartaloavuksi, joista lähtee rutosti pisteitä.

© Henriikka Havukunnas

Luoksetulossa mulla oli laama laukkaamassa kohti. Siis niin hidasta laukkaa, kuin nyt koira pystyy järjellisesti pitämään yllä. Kuuma tai jotain? Piti kuitenkin tasaisena vauhdin ja istui siististi eteen, myös sivulletulo ihan korrekti.

© Henriikka Havukunnas

Toinen jäävä, liikkeestä istuminen. Varjo sotkee seisomista ja istumista tosi helpolla, joten mietin vähän, mihin asentoon se lopulta jää. Teki kuitenkin ihan oikein ja istui, käännyin puolittain katsomaan ihan vain siksi että nyt se oli mahdollista. Teen kuulemma tässäkin koiranväistökäsiliikkeen, peilitreeniä siis tiedossa.

Vuorossa ruutu. Jei! Vaaleanpunaiset törpöt punaisella nauhalla, näin Varjon spotanneen ne kentältä jo hyvissä ajoin. 15 metriä ruudun keskustasta on yllättävän vähän, matka tuntui tosi lyhyeltä. Koiralle esivalmistelusupina ("kato ruutu") ja uusiokontakti, sitten lähetys. Sinne paineli, ilman ääntäkään, kääntyi ihan keskellä ja jäi siihen napottamaan sen näköisenä, että vähänkö olin hyvä. Teki mieli kiljua. JEEEEE!!! Sitten oottelinkin liikkeenohjaajalta lupaa seuraavaan siirtoon, kunnes hetken päästä tajusin, että ai vitsi, se koira pitää vissiin käskeä ihan itse siellä ruudussa maahan. No, käskin, ja sitten sain luvan siirtyä koiran luo. Perusasento ja isot kehut, pätevä olit, teit ihan just tasan niin kuin on opetettu! 

Ohjaaja sitten saikin noottia sen edestä. Ensinnäkin, koiran pitäisi pysähtyä ruudussa vasta käskystä. Varjohan on opetettu itse hakemaan oikea paikka, joten käytännössä tämä tarkoittaa, että mun pitää osata huikata jotain tasan oikealla hetkellä, jotta se näyttäisi siltä kuin Varjo pysähtyisi käskystä. Joo-o… Ja se maahanmeno tosiaan käsketään itsenäisesti, samoin myös mahdollinen uudelleenohjaus jos koira jostain syystä ei ekalla käskyllä sinne ruudun sisälle päädy. Seuraavien treenien aihe onkin ilmeisesti ohjaajan oikea toiminta.

Vuorossa nouto. Valitsin isoimman kapulan, joka yllättäen oli hiukan painavampi kuin odotin. Heitto jäi useamman metrin siitä mitä olin aikonut, mutta eipähän ainakaan kiihdyttänyt koiraa. Siististi lähti hakemaan, nosti, yritti jopa palauttaa laukalla vaikka noin puolentoista askeleen jälkeen totesi sen mahdottomaksi. Nätisti se kuitenkin pulikan eteen toi. Kuvaa katsoessa mietin, onko se inasen vino? Itse en kuitenkaan muista, että olisi ollut. Tuli myös varsin nätisti takaisin perusasentoon irrotuksen jälkeen. 

© Henriikka Havukunnas

Kaket. Kuuma ilma ja ties kuinka monta juttua alla, tiesin että tekniikka kärsii. Nillittäjä ei tykkää kun koira kuroo tai tekee tassut eri aikaan, vaikka tuomari ei löytänytkään moitittavaa. Mietin, ennakoiko se ihan vähän yhtä maahanmenoa. Ehkä. Tykkään lyhyistä väleistä, pitää muistaa treenata myös pidempiä. Kehän ulkopuolella otettiin sitten korjaussarja siitä metristä. Kyllä se pomppia osaa. Kun vaan keksisin keinon, millä viedä sen kehään ja toteutettavaksi sivulta maahanmenon jälkeen. 

© Henriikka Havukunnas

Viimeisenä estehyppy. Täysin erilainen kuin suomalaisissa säännöissä, oikeastaan kyseessä on luoksetulo esteen yli. Ei me olla tällaista harjoiteltu, mutta oli tiellä mitä vaan, Varvikas tulee. DOING. Pieni kosketus eteentulossa, jota kukaan muu kuin minä ja Liukon Anna ei noteerannut. En todellakaan ala nillittää, kun olen itse opettanut koiralleni luoksetulon olevan leukakosketus vatsaan. 

© Henriikka Havukunnas

Päivän tärkein opetus tuli asenteesta. Varjo tarvitsee aikaa ympäristön käsittelyyn, se sidotaan puuhun reippaasti ennen omaa vuoroa ja juuri ennen liikutetaan, vähän vapaata remmiravausta ympäriinsä. Kroppa saadaan hereille, mieli mukaan. "Mennään" on paras juttu, silloin ei tarvitse huolehtia mistään. Me yhdessä. 

© Henriikka Havukunnas

Asenne edellä

FMBB-harjoituskokeessa päästäismaanantaina.

© Nina Palmu

© Nina Palmu

© Nina Palmu

Omistaja ymmärsi englantia vaikka sääntöohjekirjassa on vielä opettelemista. Ruutu olisi mennyt ohjaajan käskytyksen (tai käskytyksettömyyden) takia nollille mutta Varjo teki sen täydellisesti. Se teki kaiken muunkin ihan niin kuin sille on opetettu. Vaikka liikkeenohjaajat oli ensiksi kriisi niin selkeillä tehtävillä maailma unohtui. Rakastan ton koiran työskentelyasennetta. Ylläolevat kuvat kertoo kaiken oleellisen.

Tekemistä riittää toukokuuksi, niin kuin aina, mutta tämä oli varsin hyvä välikatsaus tulevaa varten.

Haiventen välisestä suhteesta

Varjon ja Virkan välinen suhde ei koskaan ole ollut aivan yksiselitteinen. Sellainen, että voisi sanoa niiden vain nähneen toisensa ja pitäneen toisistaan heti. Tai että ne olisivat heti inhonneet toisiaan. Ei, kyseessä on paljon monisyisempi juttu. 

Varjo on lähtökohtaisesti minun koirani. Niin vahvasti minun, että sille oli jokseenkin jäätävä järkytys, kun kannoin seitsenviikkoisen mustan karvakäärön kotiin. Se haisteltiin läpi varovasti, ja sen jälkeen Varjo päätti kuvitella, ettei sitä ole olemassakaan. Musta käärö kuitenkin kipitti jo samana yönä tietokoneella istuessani jalkoihini Varjon viereen ja olisi halunnut käyttää Varjon häntää tyynynään. "Yääääk", sanoi Varjo, taisi vähän muristakin. Pentu ei kuunnellut ja kääriytyi häntään, eikä Varjo voinut lopulta muuta kuin tyytyä kohtaloonsa. Ensimmäinen askel oli otettu. Koska halusin Varjon kuitenkin saavan edes jotain omaa rauhaa, nukkui pentu yönsä ensimmäisen kuukauden ajan valtavassa metallihäkissä. Tulipahan siihenkin samalla totuttua.

Pennun yrittäessä leikkiä Varjo murisi. Se saattoi pitää lelun päästä kiinni, pentu tarrasi toiseen, mikä taas aiheutti Varjon jäykistymisen suolapatsaaksi. Siinä sitten seistiin, pentu hirmuisesti lelua riepottaen ja Varjo paikallaan jäykkänä muristen. Tilanne näytti täysin käsittämättömältä, mutta kumpikaan ei lähtenyt pois.

Puruluista Varjo murisi. Kumeasti. Pentua ei kiinnostanut pätkän vertaa, ja se marssi suoraan Varjon etutassujen välissä olevan luun luo. Odotin, koska kuuluu rähähdys, ja pentu saa opetuksen toisten omaisuudesta. Mutta mitä teki Varjo? Viime hetkellä se käänsi päänsä pois, ja pentu nappasi tyytyväisenä luun itselleen.

Koska Varjon käyttäytyminen kohtaamistilanteissa on mitä sattuu enkä suin surminkaan halunnut pennun kopioivan sitä itselleen, ulkoilutin koirat ensimmäisen kuukauden ajan käytännössä kokonaan erikseen. Varjon oli täysin mahdotonta tajuta, että otin naulakosta pannan ja hihnan ja lähdin ulos ilman sitä. Se tunki alkuun mukaan rappuun antaessani pennulle luvan tulla ovesta ja jäi lopulta järkyttyneen pettyneenä eteiseen tuijottamaan silmillä, joihin en pystynyt katsomaan sanoessani "sä et tuu". Omat lenkit olivat sille kuitenkin laatuaikaa, joille se lähti silmät kirkkaina. Myös itselleni oli ihanaa tajuta, miten helppoa Varjon kanssa lenkkeily loppujen lopuksi oli, kun se osasi jo "kaiken".

Niillä harvoilla yhteisulkoilutuksilla huomasin, että ulkona Varjon oli alusta asti helpompi hyväksyä Virka. Miksi, en tiedä, ehkä se koki ulkotilan vähemmän omaksi reviirikseen, ehkä se oli kaikkien ulkoilutuskoirieni myötä sitä mieltä, että täällähän muutenkin leikitään. Se olisi lähtenyt leikkimään jopa pennun kanssa, pentu vain ei tajunnut Varjo innostunutta leikkiinkutsua ja jahtauselkeitä leikiksi, vaan lähti kiljuen karkuun. Keskeytin sitten leikin ja käskin Varjon mennä omiaan. Ehkä ne oppisivat paremmin toisensa pennun kasvaessa.

Missään vaiheessa en ollut koirien väleistä huolissani. Minulle riitti, että toimeen tullaan, ja koska minun talossani asutaan, minähän päätän että niin tapahtuu. Uskoin Varjolla olevan sen verran pääkoppa kasassa, ettei se pentua täysin aiheetta kurmuttaisi, ja Virka oli myös valittu sitä silmällä pitäen, ettei se ollut pentueen pahin päällepäsmäri, koska yksi koulukiusaajaksi luokiteltava luonne tässä taloudessa riittää. Varjo murisi pennun kotiintulon jälkeisen kuukauden aikana varmaan enemmän kuin koko siihen astisessa elämässään yhteensä, ja myöhemmin kuulin, että äiti oli jokusen kerran miettinyt Varjon muristessa, miten tässä mahtaa käydä. Toistaiseksi tilanne on ollut se, ettei mitenkään. Jollen ole mennyt väliin, Varjo on luovuttanut, kerta toisensa jälkeen. Antanut puruluunsa pois tai hyväksynyt pennun tulon viereen. Ruoan kanssa en toki lähtenyt leikkimään, joku rauha pitää koiralle sentään taata.

Vähitellen huomasin pieniä asioita. Ensimmäinen oikea leikkihetki ulkona. Pientä painia ja yhteistä juoksua, jossa pentu ei enää pelännyt. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin silloin, kun Varjo ensimmäistä kertaa alentui painimaan pennun kanssa sisällä. Hetki kesti tuskin viittä minuuttia, istuin eteisen lattialla katselemassa koiria ja itkin, onnesta. Koska vaikka toimeen tuleminen riittää, oli tämä vihdoin sitä, mitä olin niin kauan toivonut. Sinä päivänä Varjo päätti, että tämä pentu on sittenkin okei. Että se haluaa opetella kommunikoimaan tämän toisen olennon kanssa. Että se haluaa oppia olemaan koira.

Tässä asunnossa muristaan edelleen. Varjo leikkii muristen, kaipaa omaa tilaa örähtämällä. Mutta täällä tehdään myös muuta. Täällä painitaan, tervehditään toisia, tungetaan saman ihmisen luo rapsutettaviksi. Heilutetaan häntää yhdessä. Ulkona Virka ei kopioi Varjon käytöstä, mutta Virkan läsnäolo rauhoittaa toisinaan Varjoa.

Näiden koirien suhde varmasti vielä muuttuu ja kehittyy Virkan aikuistuessa. Mutta kun tällä hetkellä näyttää tältä, en voi muuta kuin olla onnellinen.

                

       

Mukana töissä

Mulla on muutama kiistaton työpaikkaetu. Kuten se, että kahdeksan tunnin päivästä voi toisinaan reilun tunnin viettää näin.

Tällainen porukka lähti eilen mun mukaan ulos nauttimaan auringonpaisteesta. 

Leikkimään! 

Meidän perhe

The Chosen One

Sain tänään sähköpostia belgiyhdistyksen tokotoimikunnalta.

 -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 

FMBB 2014 kv luokkien 1 & 2 valinnat

     Hei!

     SBPKY ry:n johtokunta on vahvistanut tänään kokouksessaan tokotoimikunnan

     esityksen kv luokkiin 1 ja 2 valituista koirakoista ja varakoirakoista.

     - - -

     Luokka 1

     Gn Eloisa Qisa & Sanni Vanonen

     …

 -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 

Välissä oli valintakriteerejä ja jatkui se sähköposti myös vielä jotenkin, siinä oli muita valittuja ja infoa harjoituskokeesta ja muuta sellaista. Mutta ennen niiden lukemista aloin kiljua. 

!!!

Ruutu ja liikkeestä istuminen menee tehotreeniin än-yy-tee NYT. Ja kehääntulotarkastus eli ihmisten sietäminen. Seuruuta voi aina hioa paremmaksi, käännöksiä varsinkin. Estehyppykin on ihan erilainen kuin suomalaisissa säännöissä. Ja sit meillä on se unelma täydellisen hyppytekniikan kaukoista. 

Hihii! Meillä on tavoite. Ihan konkreettinen, pitkästä aikaa. Olen lievästi ilmaistuna innoissani. 

© Jenna Romppanen

Oho, se ystävänpäivä näköjään meni jo.

Me ollaan taas myöhässä. Mutta tässä olisi silti tällainen toivotus.

Tällä näppäimistön takana olevalla ihmisotuksella on tänään (eli eilen) ollut molempien koirien kanssa ihan huisin kivaa. Se ei tarkoita, että yleensä olisi kamalaa, vaan sitä, että tänään oli jotenkin spesiaalipäivä, molemmat eliöt saivat useamman tunnin ihan omaa aikaa ja hihnan toisella päällä oli extrapaljon hermoja niiden sekoiluille.

Virka on aivan uskomattoman utelias pentu. Sen mielestä maailma on sitä varten, kaikki on vähän niin kuin tutkimisen arvoista ja uusia juttuja tulee joko pällistellä pitkään tai sitten niiden luokse mennään mielellään sata lasissa ja hirveästi häntää vispaten. Pennulle tulee hyvin usein puuskahdettua "voisitsä olla vähän vähemmän utelias/innokas/energinen/sekopää", mutta melkein yhtä usein kommentin sanottuani nauran perään. Tietenkään en halua että se olisi yhtään toisenlainen. Minä otin pennun, joka tutkii maailmaa uteliaana, vatkaa häntää ja sekoaa onnesta mitä pienimmästäkin syystä, halusin innokkaan hassun höpönassun ja sellaisen sain. Sitä ei mitenkään pysty ottamaan vakavasti eikä se ota mitään vakavasti. Monesti riittää vain että sitä katsoo, ja alkaa naurattaa. Se hilluu ja on niin huoleton. Silti se napottaa tärkeänä hississä odottaen lupaa poistua sieltä ja tulee kutsuttaessa luo niin lujaa kuin honteloilla kintuillaan pääsee.

Varjon kanssa on tullut totuttua siihen, ettei minun tarvitse kilpailla ulkomaailmaa vastaan mielenkiintoisuudesta. Varjo tekee ja elää niin täysillä minulle, koska 'yhdessä' on turvallisin olotila. Se kuuntelee ihan pienet viittaukset, kädenheilautukset ja vaihtaa vapaana päätä kääntämättä peitsistä raviin, kun totean, että hei haloo, mikä askellaji toi on. Sille on ollut suunnattoman vaikeaa ymmärtää, että toisinaan puhunkin pennulle enkä sille. Siitä näkee, miten paljon se nauttii, kun menemme lenkille vain kahden. Ja kummallista kyllä, se kahdestaan lenkkeily tuntuu huolettomalta. Ei tarvitse vahtia, mihin koira sinkoaa seuraavaksi, koska se tietää varsin hyvin, ettei talojen pihoille tai katukivetyksen reunan yli mennä yksin. Se tietää ihan hirveän paljon muitakin asioita, joita noudattaa aina kun vain pystyy.

Mutta siis tähän päivään.

Virka harjoitti tänään yhteislenkkeilyä walesiherran kanssa. Odottelua ulkona kiinnisidottuna pihassa. Se otti hirmuisesti kontaktia, rynni edelle ja palasi taas vierelle, treenasi sivullaolon käännöksia metroasemalla, ihmetteli variksia, vieraili Itäkeskuksessa, matkusti sylissä liukukäytävää, kävi eläinkaupassa ja toimi huvituksen aiheena useammalle ohikulkujalle. Ja malttoi metrossa käydä ihan oma-aloitteisesti jalkoihini makaamaan.

Varjo saalisti lumipaakkuja. Se kaivoi, kantoi, mursi suullaan palasia ja haastoi sitten remmi suussaan leikkiin niin tosissaan etten voinut kuin nauraa. Kaivoimme kolme keppiparia autotallista. Laskin ne yhteenkasattuna maahan ja Varjo alkoi kiljua ja yritti singota läpi. Mietin, muistaakohan se enää. Varjo katsoi kuin tyhmää ja kiljui että kyllä muistan, tehdään jo. Ja sehän teki. Ihan suoraa riviä. Lyhtypylvään ympäri ja umpikulmasta sisään. Tennispallo lensi ja hukkui lumeen ja sitten etsittiin se yhdessä sieltä. Tehtiin kaksi sarjaa ja vietiin kepit takaisin ja sen jälkeen käveltiin vielä tunti Mellunmäkeen vastaantulijat niin maar hienosti ohittaen.

Tykkään mun koirista ihan kamalasti.