Kevät tulee!

Kyllä, se on vihdoinkin totta: lumi alkaa sulaa. Metsässä ei voi kävellä kuin polveen asti ulottuvissa kumisaappaissa ja lenkkipoluilla on järviä, mutta kävelyteillä ja kaupungissa on jo pitkälti kuivia katuja. Varjoa saa pestä joka lenkin jälkeen jollei halua että koko asunto on hiekassa alta aikayksikön, mutta äh, en valita, tämä on väliaikaista. Lämpö tulee, aurinko paistaa, ihanaa!

Kevään tulvinnan oikein tunsi, kun minä, Varjo ja seurakseni ja kuvaajakseni lupautunut Inkku suuntasimme tänä aamuna Malminkartanon sirkuskentälle SBCAK:n järjestämään match show:hun. Alkuviikon karmeasta sateesta poiketen aurinko paistoi, ja tuulesta huolimatta myös lämmitti niin mukavasti, että päälle saattoi ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen laittaa jotakin muuta kuin toppa- tai tuulitakin. Myös kenttä oli hyvässä kunnossa, kuivaa hiekkaa, vain muutama lumikinos siellä täällä. Näytelmäkehässä juoksemisesta ei tulisikaan ravanlennätyskisaa.

Varjo oli innoissaan ja vähän hämillään kaikesta ympärillä tapahtuvasta, mutta yllättävän vähällä pörinällä tällä kertaa selvittiin. Likka tottui nopeasti ympärillä pyörivään koiramäärään (ilmoittautuneita oli varmaan pari sataa), ja yritti lopulta jopa nuuskia lähimpiä koiria kehän laidalla odotellessamme. Ei mitään ylimääräistä sinkoilua tai säntäilyä, ja vieressä pari seisojaa sai rauhassa painia Varjon vain katsellessa vieressä.

Meidän kehävuoro oli kolmantena, parina vuoden ikäinen polski owczarek nizinny. Odotin tuomarilta jo etukäteen ymmärrystä Varjon epäluuloisuutta kohtaan, tervukasvattajan luulisin tietävän miten nuorta pölkkäriä käsitellään. Tuomari olikin aivan mahtava, antoi aikaa, tuli silittelemään ihan rauhassa eikä yhtään paineistanut Varjoa. Mun koira ei päästänyt ääntäkään, ja istuessaan mun sivulla antoi katsoa hampaansakin ilman mitään pakittamisia tai päänpuisteluja. Varjo ravasi hienosti yrittämättäkään peitsata,  ja ryhdikkäässä seisomisessa auttoi meidän salainen ase, pieni naruankka. Oikeastaan mulla ei ole mitään valittamista koirani kehäkäytöksen suhteen, kun ottaa huomioon millainen pöhinäkone se on pikkupentuna ollut. Vaikka me sinne mätsäriin mentiinkin vain näkemään muita koiria ja hakemaan positiivista käsittelykokemusta, olin aika riemuissani, kun kehäsihteeri ojensi meille punaisen nauhan. Jee mun superkoira, me voitettiin se poni!

Hienon kehäesiintymisen jälkeen me ihmiset haettiin välipalaa ja koira sai uuden pitkän tennispallopäisen köysilelun. En voinut vastustaa kiusausta ja mentiin kenttien laidalle vähän treenaamaan. Varjo teki hienosti töitä, ei välittänyt ohikulkijoista eikä kentältä kaikuvasta metelistä, leikki täysillä ja seurasi virheettömällä kontaktilla. Olin pieneläimestäni entistä ylpeämpi.

Onneksi me osataan ottaa
tää homma rennosti. 

Koska meidän vuoro oli ollut niin alussa, oli edessä pitkä odottelu ennen punaisten saaneiden kehää, isoja koiria kun oli yli seitsemänkymmentä. Lopulta viimeinenkin herasilmäinen husky oli saatu arvosteltua ja päästiin vielä pyörähtämään kierros hiekkakentälle. Varjosta huomasi että se oli jo pitkästä päivästä väsynyt, ja kun ihan perään kiinni tuli vielä julmetun iso, levoton ja pörröinen bouvierin näköinen musta karvakasa, ei Varjo suostunut esiintymään enää ollenkaan. "Se ravaa mun päälle!" Kehää kiertäessä Varjo haukahti taakseen muutaman kerran, ja seisomaan sen sain vasta, kun älysin kääntää sen niin päin että näki takanaan olevan ison pelottavan otuksen. Jatkoon ei siis päästy, mutta minä sen sijaan opin taas muutaman asian lisää koirani sielunelämästä. Yleensä ei onneksi tarvitse ihan niin kiinni vierustoverissa olla.

Päivä oli kaikenkaikkiaan ollut sen verran hieno, että minä koin ansainneeni jäätelön ja Varjo leikkihetken aurinkoisessa keskustassa. Kyllä se uusi vetolelu vaan on niin siisti, että siinä kaikki lähistöllä pyörivät skeittarit unohtuu.

Varjon pönttöpäämietintöjä

Kurakelien alettua ja Varjon jouduttua lenkin jälkeen ammekäsittelyyn havaitsin sen kyynärpäissä jotain outoa. Kummassakin oli punertavat läntit, joista oli turkki ohentunut ja paikoittain lähtenyt. Mitä ihmettä, makuukovettumien alut, ja mun koira on alle kymmenkuinen... Pari päivää länttejä katseltuani huomasin niissä ihon liuskoittuneen ja irtoilevan, lisäksi Varjo rapsutti ja nuoli kyynärpäitään. Ei kiva, ja näyttivät sen verran ikäviltä, että käytiin tänäaamuna näyttämässä niitä eläinlääkäritädille.

Varjon käytöksestä tutkimuspöydällä mulla on vain positiivista sanottavaa, antoi mun kellistää itsensä ja makasi kyljellään täysin vastaanpanematta tutkimuksen ajan niin että käänsin välissä sen selän kautta ympäri. Ei mitään pörinöitä vieraalle tädille, niin kuin kotonakin tutkittaessa, Varjo selvästi tajusi että sitä hoidetaan. Diagnoosina tulehtunut iho ja ihottuma, saatiin kahden viikon antibioottikuuri ja mehiläisvahahoitosalvaa levitettäväksi laikkuihin.

Koska mehiläissalva on niin oivallisen hajuista ja varmaan mahtavan makuistakin, yritti Varjo nauttia sitä nuolemalla suoraan kätevästi kyynärpäistään. Ja koska sen salvan teho sisäisesti nautittuna on vähän heikonlainen, sai likka illan rasvauksen jälkeen pöntön päähänsä. Ensimmäiset viisi minuuttia se vain makasi paikallaan, katseli mua alta kulmien ja oli sitä mieltä ettei tän tötterön kanssa voi liikkua yhtään mihinkään. Lopulta liikkuessa pää roikkui, korvat lysyssä, viereinen kuva on otettu keittiön ovelta jossa Varjo sentään näki jonkin valonpilkahduksen, iltaruoan laiton. Ovista ei voinut kulkea koska karmit olivat yllättäen tiellä, mutta kun pieni höntti kolmen yrityksen jälkeen pääsi vihdoin mun huoneen oviaukosta sisään, onnistui se samantien juomaankin kupistaan. Nyt se nukkuu mun jalkaa vasten, tötterö sojottaen. Ehkä armahdan ja otan pöntön yöksi pois, eiköhän salva ole siihen mennessä imeytynyt.

Me tässä hei

Hyst, tämä on salaisuus

En tiedä kehtaanko kertoa. Meille on muuttanut flexi. Siis kyllä, sellainen väline, jollaisen omistajat olen usein ollut valmis kiroamaan sinne jonnekin hyvin alas. Mutta ei se ole tarkoitettu yleiseen käyttöön. Meillähän on jokapäiväisessä käytössä tuskin metrin mittainen paksu nahkaremmi, jossa Varjo lenkkeilee teiden vierukset ja kaupunkikävelyt. Suurimmaksi osaksihan se on metsissä irti. Se flexi on vain Nuuksiota ja Lapin poronhoitoalueita varten. Ettei toi otus vaan vahingossakaan voi singota minkään luonnonsuojelualueen jäniksen tai poron perään. Ja kaulapannan kanssa sitä ei tulla ikinä käyttämään. Joten en ole mennyt sekaisin, ja voin edelleen rauhassa kirota ne pikkukoirien omistajat, jotka päästävät kelataluttimessa huitovat tiibetinpölyhuiskunsa puolen metrin päähän pällistelemään isoa mustaa sutta.

Epävarmuuden ylistys

Älä hanki epävarmaa koiraa. Sen kanssa saa tehdä julmetusti töitä. Se pörisee kasvattajan jalkojen takana ensimmäisen kerran kun näkee sinut. Se vaatii paljon sosiaalistamista, paikkojen esittelyä, ihmis- ja koirakontakteja. Ja ennen kaikkea aikaa ja hermoja. Se on mun Varjoni.

Kaikki muu onnistuu, mutta voiko joku myydä mulle paremmat hermot? 20 kiloista pystyynkampeavaa koiraa ei ole ihan helppo pitää tyynen rauhallisena sylissä. En kestä sitä että se pelkää tiettyjä Itiksen liukuportaita. Pohdin pääni puhki mistä on kyse kun se ihan vapaaehtoisesti hyppää syliin kaikki metroasemat ja muut, mutta näitä, etenkin alaspäinmeneviä jännää niin että menee korvat luimuun, stressiläähätykselle ja painautuu kasaan kun mennään lähellekään. Kiertelin lähistöllä, vein viereen, menin kauemmaksi ja lopulta tulin siihen tulokseen, että se pelkää korkeita paikkoja joissa on reunan jälkeen äkkinäinen tiputus. Niistä molemmista portaista kun näkee sivulta suoraan kerroksen alaspäin ja portaiden alkupään vieressäkin on vain lasiseinää. Ja Varjo ei osaa hypätä syliin kuin toiselta puolelta, joten sillä on aina pää sinne päin mistä näkee alas. Huooh. Pitääkö mun mennä Itikseen istuksimaan niiden portaiden lähistölle, tekemään vaikka koulutehtäviä ja ottaa Varjo mukaan, että se tottuisi vähitellen.

Muuten ton epävarmuutta on saatu karsittua aika kivasti. Harvoin se enää alkaa toisille koirille mölistä, eikä niskakarvatkaan ole pystyssä kuin silloin jos mennään ihan liian lähelle. Kontaktia se ei varsinaisesti ota muuta kuin jos ollaan paikallaan, mutta ehkä mä nyt tässä vaiheessa tyydyn siihen että se on edes hiljaa ja suht rauhallinen. Kaupan tervehtimään tulleita myyjiä ollaan nuuskittu ilman pöhinöitä, ja olenpa voinut jopa antaa Varjon remmin hetkeksi vieraalle että olen saanut pyörätuolin kammettua bussiin. Ohikulkijathan on aina menneet hienosti, mutta ne kontaktia ottavat on olleet kauhistus. Nyt Varjo tarjoaa mulle kontaktia jos joku yrittää vaikkapa kieltä naksuttelemalla sitä houkutella.

Tottistelu on ollut suureksi avuksi. Varjolle on paljon helpompaa kun se tietää mitä tehdä sen sijaan että pitäisi vain olla. Likalla alkaa kärsivällisyys olla siinä pisteessä että voisi harkita treenejä ihan koirahäiriössäkin. Tämä tuli todistettua viikko sitten torstaina, kun mentiin naapurin lapinkoirien kanssa koirametsäilemään. Leikkiähän Varjo ei osannut, mikä ei kyllä yllättänyt yhtään, joten sen osalta reissu oli vähän liikuntaköyhä. Se nimittäin kulki reitin mun vierellä, ilman remmiä, mutta niin, ettei ollut lupaa mennä lapparinarttuja saalistamaan. Väliin Varjo yritti edistää, mutta pysähdyksestä tai viimeistään huomautuksesta palasi takaisin vierelle. Ja ne lapinkoirathan juoksenteli todella ärsyttävästi vain muutaman metrin päässä. Siellä pienessä päässä alkaa siis ilmiselvästi raksuttaa mitä se "mennään"-käsky tarkoittaa.

Remonttireiska iskee jälleen

ja tällä kertaa niin että tuntuu.

Se oli kaksi ja puoli tuntia yksin, siis ilman Latea, mun työnantajani kämpässä, josta oli siis jo syönyt seinää. Jätin sille pari kongia ajanvietteeksi. Takaisintullessa huomasin, että jotain muutakin oli kuitenkin kongien lisäksi puuhasteltu. Ei, se ei ollut silpunnut papereita, syönyt sähköjohtoja tai tuhonnut nenän korkeudella hyllyssä olevia tossuja, ei edes laajentanut seinään aloittamiaan reikiä. Se oli syönyt itsensä läpi muovimaton niin että kynsitty betoni näkyi. Ja tietenkin Varjomaiseen tapaansa ihan keskeltä lattiaa.

Mä tiesin että koiraan menee kaikki aika ja raha. Mutta että näin kirjaimellisesti.

Ees ja taas

Sitä elämä on Vantturan kanssa tällä hetkellä.

Se osaa olla ihan mahtava. Tajusin muutama päivä sitten että voin kääntää sen peräpäätä katseella. Se on oppinut pyynnöstä nostamaan mun maahan tiputtamani esineet vaikka en ole sitä sille missään vaiheessa opettanut. Se osaa väistää pelkällä kädenliikkeellä. Se voi kävellä kadulla reagoimatta lainkaan ohikulkijoihin, vetämättä, pyytää lupaa päästä penkkaan tekemään tarpeensa. Se osaa ottaa kontaktia, palata takaisin kun näkee mitä tahansa outoa, pysähtyä ennen teidenylityksiä ja odottaa että ehdin sen luo jotta voidaan ylittää tie yhdessä. Se tajuaa että kiertämisellä voidaan tarkoittaa myös lavaa jossa joutuu menemään osan kierroksesta niin ettei näe mua. Se osaa täysin äänettä odottaa lupaa mennä hissiin vaikka viereisen oven takana naapurin koira huutaa siihen malliin etten ihmettelisi vaikka se joku päivä tulisi ovesta läpi.

Se osaa myös olla ihan kamala. Rääkyä vastaantulevat pulkat, koirat ja kummallisesti liikkuvat ihmiset. Lähteä korvat kadonneena jäniksen tai oravan perään.  Reagoida kaikkiin rapusta kuuluviin ääniin. Unohtaa alkeellisetkin käytössäännöt, loikkia remmissä kuin ei muistaisi miten kävellään, jumiutua kadunkulmiin nokka maassa vaikka minkään asteen nuuskimislupaa ei ollut annettu. Yrittää pölliä lattialle tippunutta ruokaa, varastaa ovissa, mennä tervehtimään ilman lupaa järkyttävillä keilankaatoloikilla. Ja se voi merkata kymmenen metrin välein! Luojan kiitos juoksuaika on ohimenevä olotila.

Välillä tuntuu, että Varjolle saa opettaa jotkut samat perusasiat joka päivä uudestaan. Mutta osaa se tuottaa iloakin. Tänään on lopulta viikkojen muoviputkiharjoitusten jälkeen uskallettu ottaa neljä toistoa ihan oikean puisen noutokapulan pitoa. Eikä yhtään pureskeluyritystä, JES!

PS. Varjon Liettuassa asuva sisko on käynyt viikko sitten hakemassa tokon alokasluokasta ykköstuloksen. Että tota joo.