Asioita, joita en kestä

Saalisvietti. Maailman paras ja maailman raivostuttavin asia.

Meidän lähes kaikki palkkaushan perustuu saalisviettiin tai sen johdannaisiin, kiinnikäymiseen ja taistelemiseen. Se on tolle elikolle aivan mahtava moottori, saa sen silmät loistamaan ja mustiaisen yrittämään tosissaan. Mutta ne jänikset. Saan harvoin niin täydellistä raivaria kuin silloin kun Varjo lähtee jäniksen perään kun mä en ole tajunnut pupua sitä ennen. Niin kuin just äsken. Mutta kenelle voin raivota? Tekisi mieli hakata oma pää palasiksi lähimpään puuhun ja nylkeä iloisesti takaisinjuossut jahdin päätökseen saanut koira siihen paikkaan, mutta en voi tehdä kumpaakaan. ARRRGGH, miten voi raivostuttaa näin paljon! Varjo on paennut toiseen huoneeseen kun musta näkee kilometrin päähän että olen suuttunut. Pää keittää niin kierroksilla että on mahdotonta mennä nukkumaan kun haluaisin tähän just nyt yhden kauko-ohjattavan sähköjäniksen jonka kanssa tekisin kaksisataaviisikymmentämiljoonaa toistoa että sen jäniksen perään EI lähdetä vaan juostaan näköhavainnosta takaisin, ja se saalispalkka tulee ihmiseltä, ihan niin kuin kaiken muunkin kanssa.

Seuraava koira on joku totaalivietitön puuterihuisku joka ei lähde minkään perään millään ilveellä. Tai sitten taon sen päähän pikkupennusta asti että mitään ei ikinä jahdata ilman lupaa, ei edes omia leluja. Tai sitten en hanki enää koiraa ollenkaan.

Kesäkuveja

Muutama järkevä ja vähemmän järkevä otos Puumalan reissulta, sain viimein isänkin kameralla otetut kuvat.

Varjo opettelee uimaan. Tai tässä vaiheessa sillä on vain paniikki että Sanni katoaa veteen ja pieni koiruus ei ole tehnyt asialle mitään. On yritettävä tulla tarkistamaan, onko kaikki kunnossa. Se ei kuitenkaan tiedä, ollako pystyasennossa vai kauhoa, jonkun jalan on yletettävä pohjaan.

Vieläkään mustiainen ei ole ihan tajunnut, miten tää homma toimii. Tai sitten se on tajunnut harvinaisen hyvin: kun esittää ettei jaksa uida noin kauas, niin omistaja hakee heitetyn renkaan. Kätevää!

Hyvä on, kun kerran käsketään. Kai mä sen voin tuoda. Ilme näyttää ihan tuolta, mutta tosiasiassa Varjolla oli tässä vaiheessa jo ihan hauskaa rengasta hakiessaan. 

Vesileikkien päälle voi mennä laiturille kuivattelemaan ja ottamaan aurinkoa. "Ota lepo" -käskyä on ainakin noudatettu kirjaimellisesti. 

Oltiin tällaisissa maastoissa retkeilemässä. Oli aika kivaa. 

Pienella matkalaisella on tietenkin myös oma reppu kannettavanaan. Varjon ilme on niin totaalisen yök kun sille pukee päälle mitään, oli talvitakki, reppu tai pelastusliivit, mutta kun liikutaan, niin ällötys unohtuu saman tien. 

Vanttura moottoriveneen kyydissä. Fiksun likan mielestä turvallisinta olisi ollut veneen pohjalla, mutta Viljan kanssa ajateltiin että pitää senkin nähdä edes vähän aikaa maisemia. 

Lähdössä soutuveneretkelle auringonlaskuun. 

Ei vissiin ollutkaan pelkkä kuumuus

Nimittäin sen ripulin aiheuttajana. Luulin jo viikon jälkeen että parempaan ollaan menossa, kun ainakin kerran päivässä tuli kiinteää, mutta sitten likka heitti uudestaan ihan löysälle ja viime viikonlopun juoksutti yöt parin tunnin välein ulkona niin että multa meinasi pinna katketa kun en saanut lähes lainkaan nukuttua. Mitään riisidieettiä en edes viitsinyt sille kokeilla kun se kerran puhtaasta keitetystä riisistä on vetänyt vatsan sekaisin, joten mentiin sitten lääkäritädin kopeloitavaksi. Mitään vikaahan se ei Varpasta löytänyt, sanoi vaan että suolisto on ärtynyt, nyt hetkeksi ruoka niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista ja tylosiinia rauhoittumisavuksi.

Ruokinnastahan voi tehdä taiteenlajin. Saman tien sanoin että mieluummin kokkaan kotona kuin alan hypoallergista kuivanappulaa syöttää, mutta vaihtoehdot valkoinen vehnämakaroni tai keitetty kana kuulosti melkein yhtä kummallisilta. Nyt on Vanttura sitten syönyt vajaan viikon sikanautajauhelihalla terästettyä yrjölänpuuroa, hyvin maistuu, ja ennen kaikkea se ulos tuleva tavara on taas kerättävissä, huh. Ensi viikolla lisäilen vähitellen mukaan taas omaa ruokaa, seuraillaan ja katsellaan josko voitaisiin pikku hiljaa palata takaisin aiempaan ruokaan. Sanoin Varjolle että sen vatsalla on kaksi viikkoa aikaa parantua, silloin lähdetään viikonlopuksi avustamaan kodittomien koirien leirille enkä viitsisi sinne mitään puuroja kanniskella. Mutta näkee sitten mikä on vatsan mieliala silloin.

Kuumuus tappaa pieneläimet

Tää on ihan kamalaa tällainen trooppinen helle. Varjo oksensi viime yönä kaiken illalla syöneensä omalle pedilleen, parvekkeelle ja olohuoneen matolle, niin että sen lisäksi että siivosin oksennusta ympäri kämppää puoli viideltä, lohen haju tuntuu pinttyneen niin vahvasti että täällä haisee vieläkin. Likka on ollut myös vesiripulilla koko päivän, ja musta tuntuu ettei se juo tarpeeksi, olen yrittänyt juottaa sille vettä kaatamalla pienissä erissä suoraan suuhun, mutta puolet ainakin tulee takaisin mun päälleni. En keksi tälle oirehdinnalle mitään muuta syytä kuin kuumuuden, koska lohta Varjo on saanut ennenkin eikä mitään stressaavaakaan ole viimepäivinä tapahtunut. Mitään ei jaksa tehdä, kotia yritän tuulettaa, mutta kun aurinko paistaa joka suunnasta koko päivän. Turkin kastelukaan ei kauaa auta. Hei säidenhaltiat, antakaa armoa, pieni musta koira ja sen omistaja ei kauaa kestä!

Varjon kesäloma

Heinäkuun alkupuoliskolla Varjon kanssa useimmiten liikkuvalla ihmisolennolla oli vihdoin kahden viikon jakso, jolle ei ollut merkitty ainoatakaan työpäivää. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että missiona oli: pois kaupungista ja niin äkkiä kuin suinkin.

Koska omaa mökkiä ei sukumme omista, oli lomapaikka ruinattava jostakin muualta. Perhetuttumme olivat onneksi myötämielisiä koiran mukaanottamiselle, ja niinpä matkasimme viikoksi Saimaan rannalle Puumalaan, isäni, pikkusiskoni Vilja, Varjo ja minä.

Ennen matkaanlähtöä oli kuitenkin tehtävä joitakin valmisteluja. Vaikka Varjo periaatteessa mahtuukin matkustamaan vaikka jalkatilassa, ei se kuitenkaan ole paras eikä etenkään kovin mukava paikka viiden tunnin automatkalle. Isä intoutui järjestelemään takakonttia enemmänkin, ja lopputuloksena oli vanerilla jaettu tila, josta reilu puolet oli tarkoitettu matkatavaroille, ja toiselle puolelle oli aseteltu Varjolle oikein mukavat oltavat: matkatavaroiden päällekaatumisen estävä palkitettu seinä, oma tuttu matto, ja kaiken huippu, isän keksintö, tuuletin. Kuumina päivinä se tulikin tarpeeseen, kun auton sisälämpötila nousi yleisestä ilmastoinnista huolimatta ihmisillekin tuskallisen korkeaksi.

Kotipihalla lähtövalmiina

Perillä Varjo hyväksyi mökin omistajat nopeasti porukkaan kuuluviksi, ja pian tajusi likka myös säännön, ettei sisään päämökkiin ollut mitään asiaa. Isä on koirille allerginen, joten olimme etukäteen päättäneet, että Varjolla on lupa tulla vain saunamökkiin, jossa minä ja Vilja nukuimme. Mutta eipä mökille oltu tultu sisälle istuksimaan - totta kai sitä ollaan ulkona, kun pikkukoira pääsee kerrankin elämään viikon käytännössä ilman hihnaa! 

Uimaan Varjo oppi oikeastaan kahdessa päivässä, mikä on yllättävän nopeasti siihen nähden, ettei se tätä ennen ole suostunut edes kahlaamaan rantaveteen ja on aina lenkeilläkin hyppinyt ballerinan lailla jokaisen tielle osuneen lammikon yli. Keino Vantturan uimaansaamiseksi oli helppo: mene itse uimaan, ja pieneläimelle tulee valtava hätä, että nyt se Sanni hukkuu. Vähän aikaa se kyhjötti rannalla surkeasti uikuttaen, mutta sitten sisuuntui: Nyt mä menen! Ensimmäiset uintikierrokset olivat ihan järkyttävää pärskimistä, Varjo yritti väkisinkin osua pohjaan edes takajaloillaan, jolloin etutassut nousivat rikkomaan pintaa ja koira hätääntyi uimisesta itsekin. Pelastusliiveillä harjoittelemalla ja lelun noutojen seurauksena Varjon uintitekniikka kuitenkin parantui nopeasti. Viikon jälkeen se hakeutui innolla rantaveteen kun joku vain suuntasikin vettä kohti, mutta uimaan se lähti sittenkin vain lelun perässä tai silloin kun joku muukin tuli. Seuraeläin. 

Seuraeläin oli myös sitä mieltä, että senhän kuuluu olla vedessä tasan niin kauan kuin ihmisetkin. Muka säänkestävä belgianhaivenkoirani alkoi etenkin viileämpinä päivinä hyvin nopeasti täristä, jos me ihmiset uimme vähänkään kauemmin. Yhtenäkin iltana uituaan muutaman kierroksen se vain kökötti rantavedessä, selvästi tuskastuneena "ettekö te voi jo tulla niin mä voin lopettaa tän teidän vahtimisen?", takajalat täristen. Hetki vielä ja pikkukoiran hampaatkin kalisivat. Varjo haloo, nyt on kesä ja tää vesi on ainakin 20 asteista! Mutta niin vain oli Varpasella kylmä. 

Mikä siis avuksi? No sauna tietenkin! 

Varjo innostui saunassamakoilusta jopa siinä määrin, ettei se olisi malttanut enää uimassa olla ollenkaan. Tassujen kastaminen rantaveteen, muutaman roiskeen saalistus, ja jo pikkukoiran silmät kysyvät: joko taas mentäisiin saunaan? Muiden jo päätettyä saunomisensa se piti kutsua pois, ettei olisi jäänyt sinne käristymään. Hullua miten Varjo kärsii muuten kuumuudesta, mutta saunassa se ei edes läähätä. Ehkä kostea lämpö on mukavaa. 

Viljalla ja Varjolla oli mökkeillessä ohjelmassa ihan omaa kivaa. Koska en halua tokokäskyjäni väärinkäytettäviksi, annoin kahdeksanvuotiaalle pikkusiskolleni luvan opettaa Varjolle, mitä sanat maahan ja istu tarkoittavat (meillä siis on kyseisiin toimintoihin aivan omat nimityksensä, jolloin asia on suoritettava aivan tietyllä tavalla ja siinä asennossa on pysyttävä tasan niin kauan, kunnes kuuluu vapautussana tai muuta käsken). Näiden kahden toiminnon lisäksi mökkiviikon aikana on harjoiteltu runsaasti eri tavaroiden nostamista ja hakemista. En tajua, miten pikkusisko ja koira saattoivat viettää kymmenen minuuttia laiturilla putkeen toistaen samaa kaavaa:

Vilja ja Varjo seisovat laiturin kauimmaisessa päässä vierekkäin.

"Varjo, maahan. Paikka." 

Koira tekee. Vilja kävelee keppi/saunakuuppa/sandaali/vesilelu kädessään laiturin toiseen päähän, tiputtaa tavaran sinne ja palaa edelleen makaavan koiran luo. 

"Ojenna!"

Varjo lähtee silmät palaen tavaran luo, kaappaa sen suuhunsa ja jolkottaa takaisin Viljan eteen seisomaan.

"Hyvä tyttö! Kiitos." 

Varjo avaa leukansa, Vilja ottaa tavaran koiran suusta. 

"Varjo, maahan. Paikka."

...

Ja niin edelleen. Minunhan käskyni tuokin on, mutta koska se on vain hupitemppu, en jaksanut niuhottaa. Ja kummallakin näytti olevan hauskaa. Sitä paitsi Varjo oppi, että Viljaa kannattaa kuunnella. Varjo tottelee Viljaa huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi isääni, jolla ei ole taustallaan minkäänlaista koirakokemusta ja joka ei aina tiedä, miten päin temppuilevan mustiaisen kanssa olisi. Välillä tosin Varjo loi minuun katseen "onko pakko?" tai joskus vieressäni maatessaan "saanko mennä?" kun Vilja sitä kutsui. Ainakin vielä ollaan siis onneksi kuitenkin siinä tilanteessa, että minun sanani on koirani ylin auktoriteetti. 

Koiralikka pääsi myös veneilemään, sekä soutuveneellä että hevosvoimin. Hienosti sekin sujui, tottunut matkalainen kun on. Jos käpertyy tiukalle kerälle veneen pohjalle ja tunkee kuononsa omistajan tutunhajuiseen kenkään, niin mitään pahaahan ei voi tapahtua, eikö niin? (Paitsi etten oikeasti käytä crocseja! Ne ovat äidin, olivat vaan viikon lainassa helppoutensa takia.)

Pieni väsynyt hemulini. 

Ei mennyt juhannus ihan putkeen.

Tämä ei nyt suoranaisesti liity Varjoon, mutta kirjoitan kuitenkin, koska tapahtuma vaikutti oleellisesti meidänkin juhannukseemme.

Otin Laten, avustettavani koiran, meille juhannukseksi hoitoon omistajan lähtiessä festareille. Suunnitelmissa oli pitkiä metsälenkkejä ja paljon vapaanajuoksemista, aktivointia ja vähän tottelevaisuudenkin opettamista ja vahvistamista Latelle. Juhannusaatto alkoikin hienosti, päivä oli hieman pilvinen muttei kuitenkaan satanut, ja lähdimme Kivikkoon, minä ja kaksi energiaa pursuavaa koiraa. Pian nuoret pääsivät vapaaksi hillumaan, Varjokin muutaman kiinnioton ja huomautuksen jälkeen antoi Laten juosta rauhassa ilman niskaanhyökkimisyrityksiä.

Mukavaa metsätaivallusta oli jatkunut reilu tunnin verran, kun havaitsin kummeksuen, että edelläni juoksi vain yksi koira. Missä Late? Vilkaisin taakseni ja sieltähän Late tulikin, kolmella jalalla loikkien. Tutkin vasemman takatassun, en löytänyt kertakaikkiaan mitään, edes pientä roskaa, joka olisi miekkosta voinut häiritä. Jatkoimme kulkua, kotiin olisi kuitenkin päästävä, vaikkei pidemmälle selvästikään kannattanut enää mennä.

Jatkoimme kulkuamme, Laten linkutus häiritsi, yritin löytää jonkin syyn, onko jalka poikki, ehkä revähdys, aristaako jokin kohta? Yrittäessäni taivuttaa nilkkaa huomasin sen olevan hieman turvoksissa, nivel ei myöskään taipunut kunnolla. Keksin tasan yhden selityksen. Vähän nilkan yläpuolelta se löytyikin, ensin yksi pistoshaava, ja hetken etsinnän jälkeen toinen. Kyy.

Kannoin 17,5 kiloisen koiran Kivikon metsästä kotiin enkä ole ikinä elämässäni ollut niin hiestä märkä. Late ei rimpuillut yhtään, tajusiko se että yritin auttaa. Varjo luuli että kysymyksessä on joku leikki ja yritti vierellä pomppien haastaa mun olkapäällä roikkuvaa Latea leikkiin, jouduin karjaisemaan aika ilkeästi ennen kuin uskoi että tää ei ole mikään vitsi. Soitto Sopulitielle paljasti että meidän olisi lähdettävä Viikkiin, Laten tassu oli turvonnut jo kaksinkertaiseksi ja vaikutti todella kipeältä. Haava oli myös alkanut vuotaa.

Viikissä Late otettiin suoraan sisään ja laitettiin vasta-aineen annon jälkeen nesteytykseen. Tunnin odottelu ei tehnyt paljoa viisaammaksi, lääkäri käski odottaa iltaan ja soittaa silloin mikä on koiran vointi. Kotona en osannut tehdä mitään, Varjo pyöri jaloissa, tuijottelin kelloa ja odotin että aika kuluisi. Omistajaan sain sentään yhteyden jotta pääsin kertomaan mitä oli tapahtunut.

Kahdeksalta illalla sain puhelun, että Late voitaisiin tunnin päästä kotiuttaa, turvotus oli vähän laskenut ja veren hyytymisarvot palautuneet normaaleiksi. Ei Late vieläkään painoa kunnolla jalalle varannut, mutta ilahtui selvästi, kun tuttuja ihmisiä tuli sitä noutamaan. Lasku 400 €, miten nää tällaiset asiat sattuukin aina pyhien aikaan. Kotona Late painui suoraan pedille nukkumaan, Varjokin tajusi että toinen on kipeä eikä edes yrittänyt mennä häiritsemään.

Viikko vuodelepoa ja Tramalia naamaan kaksi kertaa päivässä niin ettei kipu yllätä ja että koira on tarpeeksi pökerryksissä tajutakseen levätä. Nyt Late voi jo paremmin, turvotusta on enää kintereen kohdalla, tassu on jo palautunut normaalin näköiseksi ja Late astuu sille ihan kunnolla. Ollaan kaksi päivää vain nukuttu, Varjo hyppii kohta seinille kun en voi senkään kanssa lähteä kunnon lenkille kun en uskalla jättää Latea tänne yksin. Tottista likkaraukka tekee ihan liian rajusti ja tosikkomaisesti tällä energiamäärällä, meillä lentää vesikipot ja sivulle peruuttaessaan koira runnoo mun varpaani. Onneksi vien Laten kotiinsa lepäämään tänä iltana, ensi viikolla Varjo on totisesti ansainnut ne kunnon metsälenkit.

Että sellainen juhannus tällä kertaa.

Vuotias Varvikas

Totta se vaan on: Varjolle tuli tänään täyteen kokonainen vuosi elämää. Vuosi sitten mulla ei ollut mitään tietoa että vain parin kuukauden päästä musta tulisi koiranomistaja, mutta kohtalolla on joskus kivoja juttuja ihmisten varalle.



Varjo, Vanttu, Vanttura. Varppa, Varpanen, Varvas, Varvikas. Usein lenkillä vain Var. Pikkukissa, sylihauva, piilotervu, harmaapöksy. Tikkurilan värikartta, niin kuin kasvattaja osuvasti ilmaisi. Mustanaamio, tappajahai. Ihan tajutonta, miten paljon se on kasvanut.

Elukka sai tänään paljon ulkonaoloa, ruoaksi heppaa, uuden kongin ja jonkun täysin tuntemattoman ostamaan itselleen eläinkaupassa kolme possunkorvaa vain siitä hyvästä että oli niin kaunis. Aika kiva synttäripäivä.

Aurinko kertoo tervutarinoita.