Remonttireiska

Olen aina pitänyt Varjoa suhteellisen helppona tapauksena yksinolon suhteen. Nuorempana se joskus jäi kotiin huutamaan ja saattaa se vieläkin satunnaisesti muutaman ulahduksen päästää kun lähden kouluun, mutta koskaan se ei ole pahemmin tuhonnut, mitä nyt syönyt vähän ovenkarmeja, maistanut sängynjalkaa ja onnistunut repäisemään muutaman korkkilattialaatan muovipäällysteen irti. Veljeensä Miloon verrattuna kuitenkin kiltti otus, ei pompi pöydillä tai syö reikiä seiniin.

Tänään kotiintullessa odotti kuitenkin yllätys. Kurkkasin jo ovelta että portin takana näyttää olevan tuhottua ruskeaa silppua, varmaan Varjo on taas repäissyt yhden uuden muovipäällysteen irti. Mutta vielä mitä. Tällä kertaa olikin lähtenyt koko laatta! Alta pilkotti jonkinsortin vihertävänharmaankirjava muovimatto, jonka alla ei kai voi olla enää muuta kuin betoni. Ja kyseinen irtirevitty laatta oli tietenkin keskeltä lattiaa. Voi herranjumala, en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Päädyin sitten kuitenkin vain nauramaan ja soittamaan äidille varoituksen että älä järkyty kun tulet kotiin. Taidan olla huoneeni remontin velkaa muuttaessani pois täältä...

Talven riemuja

Pumilasta on kotiuduttu ja ihana rauha on palannut. Enää ei tarvitse miettiä johtaako puhelimen soiminen Rasmuksen yllätyshyökkäykseen, saa olla rauhassa vain yhden koiran kanssa, tehdä pitkiä metsälenkkejä ilman ajatusta että kotona on joku muukin odottamassa ulkoilua ja keskittyä kunnolla yhden koiran kouluttamiseen. Vaikka Varjonkin kanssa meinaa välillä palaa käämi, on kuitenkin suhteellisen helppoa kun sillä on mun itse määräämät säännöt jotka se tuntuu jo ainakin useimmiten sisäistävän.

Ennen yhden koiran rauhan palaamista vietimme kuitenkin viisi päivää Rollen ja Keesin kanssa. Vaikka niiden edellisestä tapaamisesta oli useampi kuukausi, muisti Varjo molemmat ja kunnioitti Rollea edelleen. Keesi toimi useimmiten Varjon puruleluna, välillä niinkin rajusti että kun labradorinuorukaista alkoi selvästi pänniä likan kaulanahoissaroikkuminen, käskin sen lopettaa. Nuorilla oli kuitenkin hauskaa peuhatessaan hurjalla innolla syvässä lumihangessa. Tämä kuva on ehkä paras esimerkki siitä miten epäreilua välillä oli, kun toinen painaa toista suunnilleen puolet enemmän. Keesi vajosi hankeen vähän väliä, kun Varjo vain tuntui liitelevän sen päällä.

Lumeen oli myös hauska tunkea kuolainen pää kaulakarvoineen, niin että pakkaslumi kostuessaan tarttui tiukasti karvoihin kiinni. Viimeksi kuvien yhteydessä puhuin valkoisesta maskista, mutta nyt taitaa likalla olla ihan ternendaelin kunnon musta maski valkoisen lumikuorrutuksen keskellä :D

Yhteiskuvien otosta ei meinannut tulla yhtään mitään, mutta sen seurauksena syntyi galleria "Keesin pöljimmät ilmeet". Ihan asiallisen näköinen, vaikkakin raskasrakenteinen labradorihan se tosiasiassa on, mutta osaa kyllä näyttää kuvissa kaikelta muulta.

Uusi vuosi

Nyt uskallan jo iloita: ei mitään reagointia ilotulituksiin! Olihan likka sisällä levoton ja aamulla ravattuaan pari tuntia ympäri makkaria oksensi pariin otteeseen ihan vettä, mutta se saattoi johtua yhtä paljon liiasta energiasta ja Pippurin reagoinnista kuin ulkona kuuluvista paukahduksista. Pari kertaa Varjo alkoi mölistä, luuliko se että joku on ovella kun kuului koputuksenomaisia räjähdyksiä, mutta nämä tosiaankin sisällä. Ulkona oltiin päivälenkillä vielä kun ensimmäiset paukuttelijat aloittelivat tulituksiaan, eikä mun otus muuta kuin kääntänyt päätään kiinnostuneena, katsellut valoja ja sitten käännähtänyt muhun päin "niin mitä? Oliko meillä tekeminen kesken?" Tottisteltiinkin vähän paukkeessa kun odottelin sen loppuvan että päästään kulkemaan eteenpäin rakettienampumispaikan ohi, eivätkä ylimääräiset ääniefektit vaikuttaneet Varjon työskentelyhalukkuuteen mitenkään. Jes jes :)

Lupauksia alkaneen vuoden suhteen en ala antaa, mutta jotain tavoitteita voisi kuitenkin uskaltaa asettaa.

1. Treenausta jotenkin säännönmukaisemmaksi, vähän suunnitelmaa miten edetään ja miksi. Johonkin treeniryhmään on päästävä, en edelleenkään tiedä miten aion sovittaa aikatauluni yhteen sellaisen kanssa, mutta pitää tutkia eri yhdistyksiä ja kysellä ja katsella ympärilleen.

2. Olisi mielettömän siistiä jos onnistuisin saamaan tuon elukan ja itseni edes yhteen kisaan, vaikka sitten tokon alokasluokkaan, siihen mulla itselläni on ehkä matalin kynnys osallistua. Mutta tämä siis vaatii sen että koiran koulutus on sellaisella tasolla että kokeeseen kehtaa mennä ja mun hermot pitää vaikka joku onkin arvostelemassa meidän suoritusta.

3. Mölinä/pöhinä/haukkuminen/reagointi pois toisia koiria ohitettaessa. Tarvitaan julmetusti harjoitusta ja mä tarvitsen rautahermot etten itse reagoi mitenkään, ja tietenkin riippuu myös Varjon henkisestä kehityksestä miten tässä tullaan onnistumaan. Ensisijaisesti yritän opetella ennakoimaan ja lukemaan koiraani entistä paremmin ja arvioimaan milloin tilanne on sille liian vaikea, jolloin sitä on helpotettava niin että saadaan onnistuminen, vaikka sitten puskassa istuen.

4. Aptus Show toukokuussa ja mahdollisesti myös johonkin toiseen näyttelyyn osallistuminen vuoden aikana. Messaria pitää pohtia, onko koira puolitoistavuotiaana vielä henkisesti siinä vaiheessa että sitä kannattaa valtavaan koko päivän kestävään hallinäyttelyyn viedä, mutta mahdollisesti.

5. Erjan treeniviikonloppuihin osallistuminen, eri harrastuslajien kokeileminen. Mun itseni sosiaalistuminen palveluskoiraharrastajaporukoihin.

Jos näissä onnistuisin, olisi tänä vuonna saavutettu aika paljon. Kesällä lisäksi paljon ulkoilmaretkiä niin Nuuksioon, Mustikkamaalle, Seurasaareen kuin kaikkialle muuallekin minne koiran vain saa mukaan ottaa!

Nimipohdintaa

Yhden toisen belggarin blogista bongasin tälläisen pohdiskelun, joten ajattelin itsekin vähän sepustella, mistä Varjon nimi oikein on peräisin, mitä merkityksiä sillä mahtaisi olla ja voisiko nimi olla jotenkin enteellinen.

Varjon virallinen nimi Eloisa Qisa on täysin kasvattajan käsialaa.
Eloisa on kennelnimenä aivan mahtava, ja kuvaa kasvattajan sanojen mukaan kuin myös omasta mielestäni täydellisesti sitä, mitä belgianpaimenkoiran juuri kuuluukin olla. Vilkas, toiminnallinen, aina valmis kaikkeen. Sitä tuo pikkulikka kyllä on jo osoittanut olevansa, ikinä se ei ole liian väsynyt lähtemään vielä hetkeksi ulos, syömään vielä yhtä herkkupalaa, jolkottelemaan perässä vielä johonkin paikkaan minne olemme menossa.
Qisa taas, hmm... Pentueen kaikkien jäsenten nimet on muotoiltu siten, että Q-kirjainta on käytetty kuten K:ta. Qisa ääntyy siis [kisa], ei [kuisa], niin kuin suomen kielen foneetiikan lakien mukaan pitäisi. Qisan ensimmäinen mielleyhtymä on kissa, eikä vähiten siksi, että kasvattajan ensimmäinen kommentti pennun nimen suhteen oli "raukka et tiedä juovasi kissankupista, vaikka melkeinhän sun nimesikin on kissa". Leikit eräällä tietyllä noppapallolla ovat myös niin kissamaisia, että epäilee sen melkein ottaneen salaa mallia jostain. Qisa tarkoittaa tietenkin myös kisaa eli kilpailua, minkä puolihuolestuneena jo ensimmäisenä päivänä tajusin. Koska jos koiran nimessä jo on sana kisa, niin pitäähän sen kanssa kisata. Eikö? Ja eihän mulla ole mitään suuria tavoitteita. Paitsi tietenkin tehdä omasta koirastani tottelevaisuusvalio. Varsinkin kun en tiedä edes kaikkia ylempien luokkien liikkeitä. Tosi lupaavaa. Mutta Qisan kanssa on siis kisattava, otettakoon tämä vaikka haasteena tulevaisuuteen.

Varjo onkin sitten pitkällisen mielessäpyörittelyn tulos. Olin päättänyt nimen jo kolme vuotta ennen kuin koirasta oli tietoakaan, jos mulle joskus tulee musta tai tummasävyinen koira, sen nimeksi tulee Varjo. Joulukuussa 2008 tilasin nimikyltin, johon tuo nimi puhelinnumeroni kera on kaiverrettu. Alkuperäinen muoto oli Varga, Koirahullun päiväkirja -sarjan Kissen mustan saksanpaimenkoiranartun mukaan, mutta vuosien kuluessa ja nimen runsaan kirjoittelun ja suussamutustelun seurauksena Vanttu muuttui Vargasta Varjoksi. Olen myös aina ajatellut, että haluan koiran, joka on mun, ei kenenkään muun, aina läsnä ja kulkee varjona perässä minne ikinä menenkin, joten nimi ehkä myös kuvaa jollain tavalla odotuksiani koiran luonteen suhteen.
Pennun tullessa mulle kymmenviikkoisena pelkäsin, ettei sille saisi enää itse valita haluamaansa nimeä, olihan sillä ollut jo yksi aiempi perhe jossa sitä oli kutsuttu Aidaksi ja sen jälkeen se oli viettänyt viikon kasvattajan luona totellen nimeä Qisa. Erja kuitenkin vakuutti, ettei pentu vielä tuossa iässä mene sekaisin, ja oppii uuden nimensä parissa päivässä, joten uskalsin toteuttaa vuosien haaveeni. Puolentoista vuorokauden kuluttua kotiutumisestaan pentu juoksi iloisesti kirmaten luokseni, kun kutsuin Varjoa.

Hiihtämässä

Oltiin tänään suksimassa Varjon kanssa, kun sain vieressä asuvan Johannan kaveriksi ja suksien lainaajaksi. Aluksi likka yritti jahdata hiihtäjää ja paimentaa kummallisesti liikkuvia suksia, mutta aika nopeasti se jolkotteli edellä kuin vanha tekijä. Ladulla merkkasi ihmiset ja tuli luo useimmiten ilman kutsua. Hieno elikko. Tosin yhden hiihtäjän se pysäytti haukulla, mutta se tuli meidän takaa niin äänettömästi että mäkin säikähdin. Ensi vuonna sitten vetovaljaat päälle, päästään painamaan lujaa. Täytyy selvittää olisiko täällä jossain koiralatu, Varjon vauhdilla jää tavalliset sunnuntaihiihtelijät aika nopeasti jalkoihin.

Roopelenkki kolmetuntisen hiihtoreissun päälle ja vielä kävely Marjaniemestä kotiin väsyttivät ton aika perusteellisesti. Kerrankin se vain nukkuu. Tätä mun pieni musta on kaivannut, kuusi tuntia ohjelmaa päivässä saa sen nukkumaan onnellisena häkissään ja sieltä poispäästyään vain siirtymään tuolin alle laimean maneerinsäilyttämishyppäyksen jälkeen. Jos unta riittäisi vielä ensiyöksikin.

Huomenna on uudenvuodenaatto, pienellä jännityksellä odotellaan. Ikinä tuo ei ole paukkuihin mitenkään reagoinut, mutta eihän sitä tiedä. Illalla ainakin saa lenkittää kera varovaisuuden, ettei vaan mistään räjähdä raketti naamalle. Me ei ihan vielä viitsittäisi sitä palveluskoiran uraa pilata.

Puruvimma

Täällä pumilassa ei voi pitää luita lattialla, ne kun on suurin ärsyke tappeluille. Yhdistetttynä siihen seikkaan, ettei Varjo ole melkein viikkoon syönyt nappulan lisäksi muuta kuin satunnaisesti jauhelihaa ja raejuustoa joita siis ei käytännössä tarvitse pureskella (nappuloitahan mä olen Varjon kuullut pureskelleen ehkä viisi kertaa elämänsä aikana, yleensä se vain kauhoo ne suuhunsa niin nopeasti kuin mahdollista ja nielee samaa kyytiä), on likan pureskelutarve valtava. Pehmolelut jyystetään rikki, ja koko ajan saa olla katsomassa ettei se ole onnistunut jostain ryöstämään kenkää tai muuta arvokasta hajotettavaa.

Eilen kävin alennusmyynneistä ostamassa kumisen nuoliluun, jospa se saisi olla lattialla ilman että kukaan kokee tarpeelliseksi puolustaa sitä, kun ei kuitenkaan haise vielä keneltäkään eikä ole syötävää. Se onkin toiminut ihan hyvin, kaikki ovat käyneet vuorotellen maistamassa, mutta mitään puolustusreaktioita ei ole esiintynyt. Myös ruoan kanssa päätin ryhdistäytyä, kerran täällä on tilapäisesti kaksi jääkappia, niin ei ainakaan säilytystilan takia tarvitse koiran ruokinnan monipuolisuudesta tinkiä.

Hirven totutteluun Varjon vatsalla meni aikansa, syöttelin välissä aika paljon sikanautaa ennen kuin annoin taas vahvempaa hirveä pienissä määrissä, ja nyt sitä uskaltaa jo syöttää ilman että pelkää vetävänsä Varjon oksennusvesiripulille. Jauhelihan olen pyrkinyt pitämään koko ajan mukana, lisäksi silloin tällöin kanaa, kun on tarjouksessa tai muuten kätevästi saatavilla. Naudan mahaa kokeilin vähän ennen pumilaa, se sekoitti Varjon vatsan ihan täysin, mutta kunhan jälleen kotiudun, täytyy alkaa sen totuttaminen pienissä määrissä muun lihan mukana. Suunnittelin sahaavani kilon pötkön esim. kymmeneen osaan ja antavani kerran päivässä vaikka 50 grammaa kera maitohappobakteerien, parissa viikossa viimeistään luulisi tottuvan.

Eilen ostin Mustista & Mirristä puolitoista kiloa broilerinsiipiä, kun niitä oli taas remontin jälkeen tarjolla. Varjo ei ole aiemmin broiskunsiipiä syönyt, mutta arvelin sen vatsan kestävän ne mukisematta, se kun sulattaa luut jo aika hyvin ja broileri on muutenkin sen verran mietoa. Oikeassa olin, kakat pysyi hyvinä ja kiinteinä, siitäkin huolimatta, että että likka hotaisi isotkin siivet vain muutamalla puraisulla. Kokeilin hillitä syömisvauhtia pitämällä toisesta päästä kiinni, mutta ihan samalla tavalla menivät, heti kun siivestä irtosi sellainen pala että se mahtui kurkusta alas, se myös meni. Eikä ole edes kartaakaan oksentanut valtavia nielemiään paloja. Hullu elikko, mutta onpahan ruokahalukin kiitettävä moottori koulutuksessa.

Vaikeinta

... on ymmärtää, että koira on melkein aikuisen koostaan huolimatta pääkopastaan vielä ihan pentu.
... on olla vaatimatta siltä asioita, joita se ei vielä osaa.
... on iloita arkisista asioista, kun on aamuisin liian väsynyt.

On se kuitenkin kaikesta raivostuttavuudestaan huolimatta maailman ihanin elikko. Välillä on vain vaikeaa muistaa se.