![]() |
| Jo silloin kauan sitten pikkupelki nautti mahdollisuudesta nukkua hyvin lähellä. |
perjantai 31. toukokuuta 2013
Parvekekukkujat
Kun tuska iskee ja lämpöhalvaus uhkaa, on siihen vain yksi ratkaisu. Herättyäni eilenaamulla puoli seitsemän vain neljän tunnin unien jälkeen toteamaan, etten sen paremmin minä kuin koirakaan pysty enää nukkumaan, totesin, että on aika avata parvekekausi. Patjaan ilmaa ja petivaatteet ulos - johan taas yöllä uni maittaa.
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Olenhan tässäkin vain kaksi kuukautta myöhässä
Sirkku heitti meille haasteen. Siitä on aivan liian kauan, mutta nyt on vihdoin aikaa pohtia vastauksia enemmän.
1. Koiramaailman suurin miinuspuoli?
Kaikenlainen kyräily ja toisten mollaaminen. Fakta on, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, koirankoulutustapoja, tavoitteita, mutta miksi jonkin tavan tai harrasteen täytyy olla toiselta pois? Kaikkea ei tarvitse oman koiran kanssa kokeilla, arvostellakin saa, mutta mieluiten kunnon perustelujen kera. Kaikista ihmisistä ei ole sotilaallisiksi johtajiksi tai toisaalta ei-sanaa kaihtaviksi kukkahattuilijoiksi, ja on myös selvää, että kaikille koirille eivät samanlaiset säännöt ja opetustyyli sovi. Ääripäiden ihannoiminen on typerää, mutta helpompaa olisi, jos katsetta suunnattaisiin aavistuksen kauemmas ja ymmärrettäisiin myös toisten ihmisten erilaisia näkökantoja.
2. Jos olisit koira, millainen olisit?
Luonnetestitermein paukkuarka tai vähintään laukauskokematon. Pehmeä, terävä ja hyvin miellyttämisenhaluinen. Yhden, tai korkeintaan muutaman ihmisen koira, joka tekee omilleen mitä vain, mutta vieraista pysyttelee mieluiten kaukana.
3. Mikä on suurin tavoitteesi koiraharrastuksessa / yleensä elämässä koiriesi kanssa?
Harrastustavoitteena minulla on sellainen yhteistyö, että tiedän koirani tekevän parhaansa ja voin riemuita sen kanssa tekemisestä. Yleensä elämässä tavoitteena on Varjon lukemaan oppiminen, järkevä, harkitseva luotto sen sietokykyyn ja oma rauhallisuus, kyky katsoa asioita ulkopuolelta. Viimeksimainitussa koen kehittyneeni tämän kevään aikana.
4. Mikä olisi hienoin asia, jonka voisit kokea koiriesi kanssa?
Että Varjo vapaanaollessaan nähdessään kohtijuoksevan, haukkuvan koiran tulee iloisena takaisin "kato bongasin tällaisen". Nojoo. Realiteetit. Tähän on vaikea sanoa mitään. Katsotaan, mitä elämä tuo.
5. Mikä on sinussa parasta koiranohjaajana?
Uusista asioista innostuminen ja kokeilunhalu. Olen kiinnostunut kaikesta, mikä voi parantaa jonkin liikkeen suoritusta, koiran koordinaatiota, omaa osaamistani. Haluan ymmärtää ja oppia, jos joku vain jaksaa tarpeeksi perusteellisesti selittää.
6. Mikä on mielestäsi tärkein koiranohjaajan ominaisuus?
Kärsivällisyys. Jos koira ei heti ymmärrä, mistä on kyse, odotetaan seuraavaan kertaan, toistetaan, varioidaan, mietitään uudelleen. Fiksuutta on ymmärtää, että nopeutta ja varmuutta ei saada hetkessä, eikä sama opetustyyli tai palkkaus sovi kaikille koirille.
7. Kärsitkö kroonisesta pentukuumeesta?
Periaatteessa en. Olen jo kauan ennen Varjoa hoitamieni koirakatraiden perusteella tullut vakaasti siihen tulokseen, että haluan vain yhden koiran, ja Varjo on myös niin minun koirani, että tuntisin tekeväni sitä kohtaan väärin, jos hankkisin toisen meidän symbioosia häiritsemään. Oikeasti en jaksaisi juuri nyt sitä pissakakkarumbaa ja kaiken opettamista, pelkäisin liikaa, että onnistuisin tekemään jotain (taas) väärin. Varjo itsekin on niin kesken, että siinä on vielä ihan tarpeeksi töitä. Toisaalta arjen perusasiat sisäistäneen koiran kanssa on vain niin helppoa, kun se ymmärtää monesti puolta sanaa ja kädenviittausta.
Jostain syystä selaan silti jatkuvasti pentusivuja. En edes ihan tiedä, miksi. Kartoittaakseni groenendaelien tilannetta ja jalostusvalintoja? Toisinaan kyllä eksyn muidenkin rotujen pariin... Olisihan se toinen koira tavallaan kiva, jakamassa kicksparkin vetokuorman, kommunikoimassa Varjon kanssa lajin omalla kielellä, olemassa erilaisena treenattavana. En kuitenkaan ainakaan Varjon elinaikana halua toista koiraa, jonka kanssa elän yhtä sydänverellä, ja mistä voin taata, ettei ottamani pennun kanssa niin käy?
8. Minkä ominaisuuden voisit koirastasi antaa pois ja minkä haluaisit tilalle?
Epävarmuuden haluaisin pois, tilalle itseluottamusta ja tunteen siitä, että maailma on kiva paikka. Jos Varjo olisi varmempi, se ei reagoisi niin herkästi kaikkeen, ja arjessa toisinaan hankaluuksia aiheuttava terävyyskin pysyisi paremmin piilossa.
9. Mitä samaa tai erilaista löytyy koiristasi ja sinusta?
Olemme Varjon kanssa aivan järkyttävän samanlaisia. Kummallakin on vain muutama oikeasti tärkeä ihminen. Olemme molemmat vähän epävarmoja, kärsimättömiä, vauhdista pitäviä, hulluihin ideoihin mukaan lähteviä ja innostuessamme kovaäänisiä. Voimme kiitää järjettömän mittaisen lenkin ja nukkua seuraavat kolme päivää.
Selkeästi eroavin asia on paukkuarkuus. Minä säpsyn paljon koiraani herkemmin kovista äänistä. Varjo jännittää uusia ihmisiä ja tilanteita enemmän kuin minä nykyään. Nuorempana tosin pelkäsin vähintään yhtä paljon, en vain pöhissyt... Varjo on myös toimintakykyisempi ja leikeissään enemmän koulukiusaajatyyppiä kuin minä.
10. Maailman kaunein koira? (kuva tai miksei kuvauskin)
11. Mitkä kolme sanaa kuvaavat koiraasi parhaiten?
Totinen läheisriippuvainen harmaapöksy.
1. Koiramaailman suurin miinuspuoli?
Kaikenlainen kyräily ja toisten mollaaminen. Fakta on, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, koirankoulutustapoja, tavoitteita, mutta miksi jonkin tavan tai harrasteen täytyy olla toiselta pois? Kaikkea ei tarvitse oman koiran kanssa kokeilla, arvostellakin saa, mutta mieluiten kunnon perustelujen kera. Kaikista ihmisistä ei ole sotilaallisiksi johtajiksi tai toisaalta ei-sanaa kaihtaviksi kukkahattuilijoiksi, ja on myös selvää, että kaikille koirille eivät samanlaiset säännöt ja opetustyyli sovi. Ääripäiden ihannoiminen on typerää, mutta helpompaa olisi, jos katsetta suunnattaisiin aavistuksen kauemmas ja ymmärrettäisiin myös toisten ihmisten erilaisia näkökantoja.
Luonnetestitermein paukkuarka tai vähintään laukauskokematon. Pehmeä, terävä ja hyvin miellyttämisenhaluinen. Yhden, tai korkeintaan muutaman ihmisen koira, joka tekee omilleen mitä vain, mutta vieraista pysyttelee mieluiten kaukana.
3. Mikä on suurin tavoitteesi koiraharrastuksessa / yleensä elämässä koiriesi kanssa?
Harrastustavoitteena minulla on sellainen yhteistyö, että tiedän koirani tekevän parhaansa ja voin riemuita sen kanssa tekemisestä. Yleensä elämässä tavoitteena on Varjon lukemaan oppiminen, järkevä, harkitseva luotto sen sietokykyyn ja oma rauhallisuus, kyky katsoa asioita ulkopuolelta. Viimeksimainitussa koen kehittyneeni tämän kevään aikana.
Että Varjo vapaanaollessaan nähdessään kohtijuoksevan, haukkuvan koiran tulee iloisena takaisin "kato bongasin tällaisen". Nojoo. Realiteetit. Tähän on vaikea sanoa mitään. Katsotaan, mitä elämä tuo.
Uusista asioista innostuminen ja kokeilunhalu. Olen kiinnostunut kaikesta, mikä voi parantaa jonkin liikkeen suoritusta, koiran koordinaatiota, omaa osaamistani. Haluan ymmärtää ja oppia, jos joku vain jaksaa tarpeeksi perusteellisesti selittää.
Kärsivällisyys. Jos koira ei heti ymmärrä, mistä on kyse, odotetaan seuraavaan kertaan, toistetaan, varioidaan, mietitään uudelleen. Fiksuutta on ymmärtää, että nopeutta ja varmuutta ei saada hetkessä, eikä sama opetustyyli tai palkkaus sovi kaikille koirille.
Periaatteessa en. Olen jo kauan ennen Varjoa hoitamieni koirakatraiden perusteella tullut vakaasti siihen tulokseen, että haluan vain yhden koiran, ja Varjo on myös niin minun koirani, että tuntisin tekeväni sitä kohtaan väärin, jos hankkisin toisen meidän symbioosia häiritsemään. Oikeasti en jaksaisi juuri nyt sitä pissakakkarumbaa ja kaiken opettamista, pelkäisin liikaa, että onnistuisin tekemään jotain (taas) väärin. Varjo itsekin on niin kesken, että siinä on vielä ihan tarpeeksi töitä. Toisaalta arjen perusasiat sisäistäneen koiran kanssa on vain niin helppoa, kun se ymmärtää monesti puolta sanaa ja kädenviittausta.
Jostain syystä selaan silti jatkuvasti pentusivuja. En edes ihan tiedä, miksi. Kartoittaakseni groenendaelien tilannetta ja jalostusvalintoja? Toisinaan kyllä eksyn muidenkin rotujen pariin... Olisihan se toinen koira tavallaan kiva, jakamassa kicksparkin vetokuorman, kommunikoimassa Varjon kanssa lajin omalla kielellä, olemassa erilaisena treenattavana. En kuitenkaan ainakaan Varjon elinaikana halua toista koiraa, jonka kanssa elän yhtä sydänverellä, ja mistä voin taata, ettei ottamani pennun kanssa niin käy?
Epävarmuuden haluaisin pois, tilalle itseluottamusta ja tunteen siitä, että maailma on kiva paikka. Jos Varjo olisi varmempi, se ei reagoisi niin herkästi kaikkeen, ja arjessa toisinaan hankaluuksia aiheuttava terävyyskin pysyisi paremmin piilossa.
Olemme Varjon kanssa aivan järkyttävän samanlaisia. Kummallakin on vain muutama oikeasti tärkeä ihminen. Olemme molemmat vähän epävarmoja, kärsimättömiä, vauhdista pitäviä, hulluihin ideoihin mukaan lähteviä ja innostuessamme kovaäänisiä. Voimme kiitää järjettömän mittaisen lenkin ja nukkua seuraavat kolme päivää.
Selkeästi eroavin asia on paukkuarkuus. Minä säpsyn paljon koiraani herkemmin kovista äänistä. Varjo jännittää uusia ihmisiä ja tilanteita enemmän kuin minä nykyään. Nuorempana tosin pelkäsin vähintään yhtä paljon, en vain pöhissyt... Varjo on myös toimintakykyisempi ja leikeissään enemmän koulukiusaajatyyppiä kuin minä.
Erittäin puolueellisesti, Varjo on minulle se kaikkein kaunein. Tässä tapauksessa kun kauneus on muutakin kuin silmänruokaa, se on toimivuutta, kestävyyttä, kokonaisvaltaista ulkoista olemusta. Varjolla on juuri sopivasti turkkia, niin että se suojaa ja sitä on ihanaa silittää, mutta se ei kerää risuja eikä käytänössä koskaan takkuunnu. Sillä on rakenne, jolla pystyy tekemään mitä vain, ahtautumaan pienistä koloista, hyppimään valtavia loikkia ja liikkumaan mitä epätasaisimmalla alustalla. Nyt sen lihaksistokin on viimein siinä kunnossa, että lonkat eivät paista eivätkä kyljet kolise. Sillä on ilmeikkäät korvat ja silmät, joiden katse kertoo kaiken. Mitä muuta voisi toivoa?
11. Mitkä kolme sanaa kuvaavat koiraasi parhaiten?
Totinen läheisriippuvainen harmaapöksy.
tiistai 21. toukokuuta 2013
"Sul on hyvä elämä"
Viime päivityksestä on ikuisuus. Sen jälkeen on tapahtunut aivan älytön määrä asioita, mutta tuntuu, että päivät ovat kadonneet. Mihinkään ei ole ehtinyt pysähtyä, jäädä miettimään, mitä tuli tehtyä. Kulunut kuukausi on sisältänyt omalta osaltani valtavan määrän opiskelujuttuja ja Varjon osalta joko täyttä tylsyyttä tai 6-13 tunnin superohjelmapäiviä. Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä, onko tämä kaikki sitä, mitä haluan. Onko tällainen elämä hyvää?
Vastauksen sain viime keskiviikkona istuessani Itäkeskuksen metroaseman tolppaa vasten koira vierelläni nuuskutellen, ollessani taas matkalla yksiin treeneihin. Olen ilmeisesti kovemman luokan humalaismagneetti, etenkin Varjon kanssa liikkuessani, kun jälleen kerran näin jo kaukaa, että eräs reilummassa maistissa oleva, penkillä istunut herra aikoi tulla puhumaan kanssani. Tuskin oli ehtinyt puhe-etäisyydelle, kun kävi eteeni kyykkyyn, katseli minua ja Varjoa hetken ja totesi sammaltaen: "Sul on hyvä elämä".
Ehdimme jutella jokusen sanan lisää ennen metron tuloa, mutta keskustelun avannut lause oli se, joka jäi pyörimään mieleeni. Niin, tarkemmin ajateltuna, näin se nimittäin on. Mulla on hyvä elämä. Ja se on monessakin suhteessa tuon mustan ansiota. Se on tutustuttanut minut valtavaan määrään ihmisiä, opettanut paljon, niin oppimismekanismeista, kärsivällisyydestä, jaksamisesta, luovuttamisesta, asioiden hyväksymisestä kuin siitäkin, mikä on tärkeää. Se on aina läsnä.
Omista kiireistäni ja Varjon erinäisistä rääkymisistä huolimatta, tämä on ollut meille hyvä kevät.
Vastauksen sain viime keskiviikkona istuessani Itäkeskuksen metroaseman tolppaa vasten koira vierelläni nuuskutellen, ollessani taas matkalla yksiin treeneihin. Olen ilmeisesti kovemman luokan humalaismagneetti, etenkin Varjon kanssa liikkuessani, kun jälleen kerran näin jo kaukaa, että eräs reilummassa maistissa oleva, penkillä istunut herra aikoi tulla puhumaan kanssani. Tuskin oli ehtinyt puhe-etäisyydelle, kun kävi eteeni kyykkyyn, katseli minua ja Varjoa hetken ja totesi sammaltaen: "Sul on hyvä elämä".
Ehdimme jutella jokusen sanan lisää ennen metron tuloa, mutta keskustelun avannut lause oli se, joka jäi pyörimään mieleeni. Niin, tarkemmin ajateltuna, näin se nimittäin on. Mulla on hyvä elämä. Ja se on monessakin suhteessa tuon mustan ansiota. Se on tutustuttanut minut valtavaan määrään ihmisiä, opettanut paljon, niin oppimismekanismeista, kärsivällisyydestä, jaksamisesta, luovuttamisesta, asioiden hyväksymisestä kuin siitäkin, mikä on tärkeää. Se on aina läsnä.
Omista kiireistäni ja Varjon erinäisistä rääkymisistä huolimatta, tämä on ollut meille hyvä kevät.
perjantai 19. huhtikuuta 2013
Aloitamme jälleen kerran päivästä nolla
Tapahtui tänä yönä:
Varjo jolkottaa edelläni valaistua hiekkatietä pitkin. Äkkiä se pysähtyy, katsoo pimeyteen. Mitään miettimättä käsken sen maahan. Se jää kyynärät ylös, joten äänensävy tiukkenee kymmenen astetta kovemmaksi toisen käskyn kajahtaessa ilmaan. Johan koira painuu. Jatkan kävelyäni, kuuntelen ympäristöäni. Ehkä pimeältä sivukadulta on tulossa koira. Näen Varjon jännittyvän, kuulen haukkua, kerron vielä kerran, että maassa on syytä pysyä. Alle kymmenen metriä, pian olisin koirani vieressä. Sitten näen sen - pimeydestä laukkaa kaksi koiraa meitä kohti. Puolta sekuntia myöhemmin pettävät Varjon hermot. Minä seison paikallani ja katson kohti toisiaan juoksevia koiria. Keskiyön hiljaisuutta halkova "MAAHAN" sekoittuu Varjon karjuntaan. Toinen koira menee ohi, Varjo ja se toinen osuvat toisiinsa. Sitten Varjo kaartaa sivuun, pois tieltä, ja painuu maahan.
En tiedä, onko siinä toisessa reikiä.
Varjo jolkottaa edelläni valaistua hiekkatietä pitkin. Äkkiä se pysähtyy, katsoo pimeyteen. Mitään miettimättä käsken sen maahan. Se jää kyynärät ylös, joten äänensävy tiukkenee kymmenen astetta kovemmaksi toisen käskyn kajahtaessa ilmaan. Johan koira painuu. Jatkan kävelyäni, kuuntelen ympäristöäni. Ehkä pimeältä sivukadulta on tulossa koira. Näen Varjon jännittyvän, kuulen haukkua, kerron vielä kerran, että maassa on syytä pysyä. Alle kymmenen metriä, pian olisin koirani vieressä. Sitten näen sen - pimeydestä laukkaa kaksi koiraa meitä kohti. Puolta sekuntia myöhemmin pettävät Varjon hermot. Minä seison paikallani ja katson kohti toisiaan juoksevia koiria. Keskiyön hiljaisuutta halkova "MAAHAN" sekoittuu Varjon karjuntaan. Toinen koira menee ohi, Varjo ja se toinen osuvat toisiinsa. Sitten Varjo kaartaa sivuun, pois tieltä, ja painuu maahan.
En tiedä, onko siinä toisessa reikiä.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Onnen sirpale
Maaliskuun aurinko, älä meitä hylkää
kun päivä pitenee niin vähäksi aikaa
Tuulessa pakkaslumi leikkii, vaikka pian sulaa
ei sitä vielä nää, ei sitä vielä nää
Ja ennen kuin aurinko jäätyy
se palaa hetken kuumemmin
Ja ennen kuin silmämme sulkeutuu
mitä kaikkea ne vielä näkevät
perjantai 29. maaliskuuta 2013
26 tunnin reissu Turkuun (ja Tampereelle) ja takaisin
Kaikki sai alkunsa yhdestä sähköpostista. Varjon siskon Qirin omistaja Greta lähetti minulle viestin, jossa kertoi olevansa tulossa koirineen Suomeen. Alun perin suunnittelimme tapaamista Helsinkiin, mutta se ei kuitenkaan onnistunut yhteensopimattomien aikataulujen vuoksi. Näin ollen minä, joka olin silti päättänyt haluta nähdä viimeisenkin Varjon sisaruksen, katsoin kalenteristani vapaapäivän, pakkasin kassini ja koirani ja suuntasin viime viikon tiistaipäiväksi Turkuun, johon Greta ja Qiri olivat majoittuneet viikoksi agilityvalmennukseen.
Halusin lähteä ajoissa liikkeelle, jotta minulla ja Varjolla olisi rauhassa aikaa kuljeskella ympäriinsä ennen suunniteltua tapaamista. Lähtö kotoa 7.25, lippu ostettu 7.53, ja hyvin ehdimme kahta minuuttia yli kahdeksan lähteneeseen junaan. Varjo oli tässä vaiheessa vielä vähän aamutokkurassa, ja jatkoi junassa uniaan jalkatukea päänalusena käyttäen.
Turun päärautatieasemalle saavuimme hieman yli kymmenen. Ensimmäisenä selvitin, missä sijaitsi bussiasema, suunnitelmanani kun oli päivän päätteeksi tulla illan viimeisellä bussilla kotiin. Bussiasema löytyikin helposti, ja siitä lähdimme kuljeskelemaan katuja pitkin. Lyhyen ulkonatallustelun jälkeen viima alkoi kuitenkin tuntua sen verran inhottavalta, että eteensattunut kauppakeskus ilman koirankieltokylttiä oli helpotus. Stockmannin levyosastolla Varjo kävi taas itsekseen hyllyjen viereen maate, kun totesi, ettei täällä tapahdu mitään järkevää. Myyjääkin nauratti koiran levollinen ilme sen katsellessa ympärilleen sen näköisenä, kuin ei olisi koskaan muuta tehnyt. Mukaan tarttuivat Sibeliuksen sinfoniat, ne kun kerran sai kätevästi samassa paketissa ja klassisesta musiikista oli kanta-asiakaskortilla vielä kahdenkymmenen prosentin alennus. Kahvilasta teetä ja majoittuminen porrastasanteelle, johon Varjo oli vähällä nukahtaa. Kyllä se näihin paikkoihin osaa rauhoittua.
Vähän yhden jälkeen lähdimme kävelemään takaisin rautatieasemalle päin. Aseman lähistöltä löytyi kiva puistikko, jossa Vanttura pääsi vähän riehumaan ja tottistelemaan. Se sai juosta polkuja ympäri , hyppiä penkkirivistön läpi, tehdä liikkeestä- ja luoksetulon pysäytykset, ja pääsimmepä muutaman agin saksalaisenkin eri suunnista harjoittelemaan, kun sopivan lähekkäin olevat puut suorastaan houkuttelivat siihen. Leikkihetken jälkeen olikin hyvä mennä rautatieasemalle odotelemaan henkilöitä, joiden kohtaamisesta Vanttu-parka oli toistaiseksi autuaan tietämätön.
Hetken odottelun jälkeen rautatieasemalle asteli kaksi henkilöä. Tunnistin Gretan äiteineen jo ovelta, nousin ja otin koiran mukaani. Kohdalla pysähdyin sanomatta sanaakaan, ajattelin, että Varjo saisi rauhassa mennä haistelemaan. Joo, menihän se - pelkohaukahdusten kera. Kaikuva rautatieaseman halli tuskin yhtään auttoi asiaa, Varjo todennäköisesti säikähti omaa ääntään lisää. Kiinnostus voitti jännityksen, kun kummajaiset kaivoivat nameja taskustaan, mutta silti useamman minuutin ajan kuonosta lähti epämääräisiä kiljahduksia. Lähdimme kävelemään hotellille päin, josta Greta oli tarkoitus hakea Qiri, ja kävellessä Varjo vähitellen rauhoittui.
Seuraava jännityksen paikka: Qirin tapaaminen. Jäimme Gretan äidin kanssa hotellin ulkopuolelle odottamaan, kun Greta lähti hakemaan Qiriä. Koska minä en rehellisesti sanottuna tiennyt, kumpi olisi Varjolle parempi, olla ihan ovensuussa vai mennä kauemmas odottamaan, jäin siihen. Tiesin, että se tulee tänään huutamaan joka tapauksessa, turha minun on siitä stressata. Mutta taas koirani yllätti minut täysin. Greta tuli ovesta remmi suorana vetävän Qirin kanssa - Varjo ehti mustan koiran nähdessään kiljaista kerran, ja sitten Qiri oli jo meidän luonamme, Varjo sen peräpäässä aivan innoissaan haistelemassa, "mitä-kuka-tämä-oikein-on". Siksi että kyseessä oli sen sisko, siksi että se oli belgi, siksi ettei ollut muuta mahdollisuutta kun koira oli jo siinä, vai jostain muusta syystä, ei voi tietää. No mutta, mikäs siinä, parempi näin. Qiri hyppäsi Varjon nopeasti haisteltuaan minua vasten, juuri samalla tavoin kuin Waara aikoinaan. Väkisinkin kävi pieni kateuden häivähdys, "tällaisen koiran minä halusin..."
Kävelimme läheiselle mäelle, jossa saatoimme päästää koirat irti. Qiri lähti ravaamaan eteenpäin ympäristöstään välittämättä, ja päästin Varjon myös hetken päästä remmistään käskyllä "leikkimään".
Tässä välissä kerrottakoon, että Varjolla on erikseen sanat "vapaa" ja "leikkimään". "Leikkimään" tarkoittaa juuri sitä mitä merkitseekin, tälloin Varjolla on lupa mennä haastamaan toista koiraa leikkiin ja se saa riehua sen kanssa niin paljon kuin huvittaa. Sanottaessa "vapaa" sillä on niinikään lupa juosta, se saa ohittaa toisen koiran, mahdollisesti jopa mennä haistelemaan sen kanssa samaa puskaa, mutta sillä ei ole lupa koskea toiseen koiraan tai juosta täysillä sitä päin. Näin siksi, että meillä on useampi koiratuttu, joiden kanssa Varjon on mahdollista juosta yhtä aikaa vapaana, mutta joiden kanssa se ei syystä tai toisesta voi leikkiä. Joko toinen koira pelkää Varjon rajua leikkimistapaa (hauku, paini, tarraa niskasta ja nujuuta), tai koirien käyttämä kieli ja tapa leikkiä ovat keskenään niin erilaiset, ettei yhteispeli suju. Kun Varjo tietää, mitä se saa remmistä päästyään tehdä, on sen vapaanajuoksuttaminen erilaisissa seuroissa paljon helpompaa.
Mutta takaisin Turkuun ja tähän tarinaan. Varjo siis lähti luvan saatuaan Qirin luo haastamaan tätä leikkiin kanssaan, pyörähteli siskonsa edessä, otti leikkiinkutsuasentoja, haukahteli, kävi napsimassa niskasta, tasan sitä, mitä belgi nyt voi toiselle tehdä. Pahimpia näppäilyjä kielsin, mutta muuten ajattelin, että haastakoon nyt, kun kerrankin on kaltaistaan seuraa. Qiri lähinnä väisteli ja yritti jatkaa matkaansa sanomatta Varjolle oikeastaan mitään. Päästiin mäen päälle jossa oli koirapuisto, menimme sinne sisään. Jossain vaiheessa koirat olivat selkäni takana, en nähnyt mitä tapahtui, mutta oletettavasti Qiriltä meni Varjon haastamiseen hermo - seurauksena aivan julmetun karjunnan narttutappelu. Gretan äiti oli minuakin nopeampi ja sai Qirin takajaloista kiinni, minä tarrasin Varjoa pannasta, ja ennen kuin koirat saatiin erilleen, ehdin nähdä, miten Qirillä oli täyden suun puruote minun koirani kuonosta. Varjo karjui raivosta vielä viisi metriä toiseen suuntaan raahattaessa, ennen kuin se tajusi, mitä tapahtui ja ääni muuttui itkupelkokiljunnaksi. Tsekkasimme koirat, ei verta. Varjon kuonossa kaksi senttiä silmän alla oli hammaspainauma, joka ei ollut mennyt läpi vain siitä ainoasta syystä, että suoraan ihon alla oli luu.
Sanoin, että voisimme päästää koirat olemaan niin, että sanon Varjolle "vapaa", se kun tietää silloin, ettei Qiriin saa koskea. Greta äiteineen näytti kuitenkin epäileväiseltä, ja pyysivät sen sijaan näyttämään meidän tokoa, joten mikäs siinä, saamansa piti. Varjo teki töitä hienon keskittyneesti, osasi kaikki jäävät ja onnistui jopa kaukojen vaihdot oikealla tekniikalla liikuttamatta takatassujaan lainkaan. Jei! Saimme osaksemme ihailua ja selitin muutamasta liikkeestä, miten olen ne opettanut. "Sillä on niin ihanan rauhallinen asenne." Niin no, Varjo on vähän vakava.
Saimme nähdä myös Gretan ja Qirin tokoilua. Qiri asenne oli tosiaan varsin erilainen kuin Varjon, joka menee tekemään töitä. Qirillä oli pelkästään hauskaa. Lentävän hauskaa. Kaikki sen tekeminen oli sanalla sanoen ilmavaa, sen seuruu oli elastisen säpäkkää, sen sivulletulohyppy nousi päälle metriin, se lanautui maahan. Sääli, ettei saanut niitä kaukoja videolle - teknisesti niillä ei olisi ansainnut lainkaan pisteitä, sillä koira liikkui jokaisella vaihtohypyllä vähintään puoli metriä johonkin suuntaan, mutta huvittavuusarvoltaan ne olivat täyden kympin luokkaa. En voinut olla hihittämättä ääneen, vaikka se varmasti hiukan epäkohteliasta olikin, niin huvittava joka suuntaan räiskähtelevä haiven oli.
Qirin tokottelun aikana Varjo oli ollut lepoon käskettynä maassa odottelemassa. Se oli maannut siinä tyynen rauhallisena, välillä päätään maahan laittaen. En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin, ennen kuin se minulle sanottiin. "Vau, miten sun koira osaa odottaa rauhassa." Mutta onhan se totta. Ei minun tarvinnut miettiä, lähteekö se siitä johonkin, saatoin keskittyä Gretan ja Qirin kuvaamiseen. Seuraavaksi yhteiskuva sisaruksista, miten niin tästä huomaa, kummalle on sanottu, että pää pitää laittaa kuvausta varten maahan, ja kummalle se on maahan-käskyn yhteydessä luonnollinen tapa toimia...
Ylläolevasta asetelmasta Qiri kutsuttiin kuvauksen jälkeen luokse, ja se singahti paikaltaan aivan täyttä vauhtia. Olin aika yllättynyt ja otettu, kun Varjo pysyi siitä huolimatta maassa.
Äkkiä kuulin portin suunnalta haukun, ehdin tarrata Varjoa pantaan ja katsoin sen jälkeen vasta taakseni. Kyllä vain, puistoon oli tulossa muita. Sanaakaan sanomatta lähdin viemään Varjoa toisesta portista ulos, minulla kun ei ole aavistustakaan, mitä se olisi puistoon singonneille pikkukoirille tehnyt, eikä todellakaan huvittanut lähteä kokeilemaan. Maahankäskettynä se aidan toiselta puolen sitten hirvityshaukahteli, kun menin takaisin hakemaan tavaroitani ja selittämään Gretalle ja äidilleen, ettemme voi puistoon jäädä. Samalla katselin jälleen kerran kateellisena Qiriä, joka remmiin kytkettynä välinpitämättömästi seisoskeli luokse juosseiden pikkukoirien ympäröimänä sanomatta sanaakaan.
Lähdimme kiertelemään kaupungille, ajatuksena oli, josko voisimme lounastaa jossakin. Ongelma numero yksi tosin käveli kaksin mustin kappalein rinnallamme: mihin pääsisimme koirien kanssa? Kerroin Gretan äidille, että Suomessa on tapana merkitä oveen, mikäli koirat ovat ravintolaan tervetulleita, eikä niitä paikkoja kovin monia ole, mutta siitä huolimatta hän päätti yrittää ja kävi kyselemässä, josko kuitenkin voisimme tulla. Muutamasta paikasta saimme kieltävän vastauksen, mutta sitten meitä onnisti, ja eräs sivukadun tyhjillään oleva pizzeria toivotti meidät tervetulleiksi. Gretan äiti oli vakuuttanut, että koirat ovat "well trained", eikä niitä kyllä yhtään tarvinnut hävetä. Molemmat rauhoittuivat ruokailun ajaksi pöydän alle, Varjo lopulta jopa kiepille puolihorrokseen, ihan kuin se tekisi tällaista joka päivä. Saimme nauttia paitsi hyvin käyttäytyvistä koiristamme, myös ystävällisestä palvelusta ja niin suurista pizzoista, että kaikkien annoksesta jäi vielä mukaanotettavaakin.
Olin alustavasti kysellyt, olisiko minun mahdollista tulla katsomaan Gretan ja Qirin agilitytreenejä. Greta oli sähköpostiin kirjoittanut, että tämä sopisi, mutta nyt tilanne olikin sellainen, että Greta äiteineen oli luvannut kuskata jonkin tuttunsa toiseen kaupunkiin ennen agitreenejä, enkä minä mahtuisi autoon mukaan. He olivat jo kiittämässä käynnistä ja saattamassa minua takaisin rautatieasemalle, mutta en ajatellut luovuttaa ihan näin helpolla.... Tiesin, että myös kasvattaja Erja ja Varjon veljen Nomin omistaja Noora olivat tulossa paikalle, joten ei muuta kuin soitto Erjalle ja kyselemään, josko minun mukaankaappaamiseni Turun keskustasta ennen hallille menoa onnistuisi. Erja lupasi tämän onnistuvan, joten pääsisin kuin pääsisinkin treenit näkemään. Greta ja äitinsä lähtivät kaverinsa luo, ja sovimme näkevämme illalla hallilla. Ennen eroamistamme otimme kuitenkin koirista vielä muutaman yhteisposeerauskuvan.
Turun päärautatieasemalle saavuimme hieman yli kymmenen. Ensimmäisenä selvitin, missä sijaitsi bussiasema, suunnitelmanani kun oli päivän päätteeksi tulla illan viimeisellä bussilla kotiin. Bussiasema löytyikin helposti, ja siitä lähdimme kuljeskelemaan katuja pitkin. Lyhyen ulkonatallustelun jälkeen viima alkoi kuitenkin tuntua sen verran inhottavalta, että eteensattunut kauppakeskus ilman koirankieltokylttiä oli helpotus. Stockmannin levyosastolla Varjo kävi taas itsekseen hyllyjen viereen maate, kun totesi, ettei täällä tapahdu mitään järkevää. Myyjääkin nauratti koiran levollinen ilme sen katsellessa ympärilleen sen näköisenä, kuin ei olisi koskaan muuta tehnyt. Mukaan tarttuivat Sibeliuksen sinfoniat, ne kun kerran sai kätevästi samassa paketissa ja klassisesta musiikista oli kanta-asiakaskortilla vielä kahdenkymmenen prosentin alennus. Kahvilasta teetä ja majoittuminen porrastasanteelle, johon Varjo oli vähällä nukahtaa. Kyllä se näihin paikkoihin osaa rauhoittua.
Vähän yhden jälkeen lähdimme kävelemään takaisin rautatieasemalle päin. Aseman lähistöltä löytyi kiva puistikko, jossa Vanttura pääsi vähän riehumaan ja tottistelemaan. Se sai juosta polkuja ympäri , hyppiä penkkirivistön läpi, tehdä liikkeestä- ja luoksetulon pysäytykset, ja pääsimmepä muutaman agin saksalaisenkin eri suunnista harjoittelemaan, kun sopivan lähekkäin olevat puut suorastaan houkuttelivat siihen. Leikkihetken jälkeen olikin hyvä mennä rautatieasemalle odotelemaan henkilöitä, joiden kohtaamisesta Vanttu-parka oli toistaiseksi autuaan tietämätön.
Hetken odottelun jälkeen rautatieasemalle asteli kaksi henkilöä. Tunnistin Gretan äiteineen jo ovelta, nousin ja otin koiran mukaani. Kohdalla pysähdyin sanomatta sanaakaan, ajattelin, että Varjo saisi rauhassa mennä haistelemaan. Joo, menihän se - pelkohaukahdusten kera. Kaikuva rautatieaseman halli tuskin yhtään auttoi asiaa, Varjo todennäköisesti säikähti omaa ääntään lisää. Kiinnostus voitti jännityksen, kun kummajaiset kaivoivat nameja taskustaan, mutta silti useamman minuutin ajan kuonosta lähti epämääräisiä kiljahduksia. Lähdimme kävelemään hotellille päin, josta Greta oli tarkoitus hakea Qiri, ja kävellessä Varjo vähitellen rauhoittui.
Seuraava jännityksen paikka: Qirin tapaaminen. Jäimme Gretan äidin kanssa hotellin ulkopuolelle odottamaan, kun Greta lähti hakemaan Qiriä. Koska minä en rehellisesti sanottuna tiennyt, kumpi olisi Varjolle parempi, olla ihan ovensuussa vai mennä kauemmas odottamaan, jäin siihen. Tiesin, että se tulee tänään huutamaan joka tapauksessa, turha minun on siitä stressata. Mutta taas koirani yllätti minut täysin. Greta tuli ovesta remmi suorana vetävän Qirin kanssa - Varjo ehti mustan koiran nähdessään kiljaista kerran, ja sitten Qiri oli jo meidän luonamme, Varjo sen peräpäässä aivan innoissaan haistelemassa, "mitä-kuka-tämä-oikein-on". Siksi että kyseessä oli sen sisko, siksi että se oli belgi, siksi ettei ollut muuta mahdollisuutta kun koira oli jo siinä, vai jostain muusta syystä, ei voi tietää. No mutta, mikäs siinä, parempi näin. Qiri hyppäsi Varjon nopeasti haisteltuaan minua vasten, juuri samalla tavoin kuin Waara aikoinaan. Väkisinkin kävi pieni kateuden häivähdys, "tällaisen koiran minä halusin..."
Kävelimme läheiselle mäelle, jossa saatoimme päästää koirat irti. Qiri lähti ravaamaan eteenpäin ympäristöstään välittämättä, ja päästin Varjon myös hetken päästä remmistään käskyllä "leikkimään".
Tässä välissä kerrottakoon, että Varjolla on erikseen sanat "vapaa" ja "leikkimään". "Leikkimään" tarkoittaa juuri sitä mitä merkitseekin, tälloin Varjolla on lupa mennä haastamaan toista koiraa leikkiin ja se saa riehua sen kanssa niin paljon kuin huvittaa. Sanottaessa "vapaa" sillä on niinikään lupa juosta, se saa ohittaa toisen koiran, mahdollisesti jopa mennä haistelemaan sen kanssa samaa puskaa, mutta sillä ei ole lupa koskea toiseen koiraan tai juosta täysillä sitä päin. Näin siksi, että meillä on useampi koiratuttu, joiden kanssa Varjon on mahdollista juosta yhtä aikaa vapaana, mutta joiden kanssa se ei syystä tai toisesta voi leikkiä. Joko toinen koira pelkää Varjon rajua leikkimistapaa (hauku, paini, tarraa niskasta ja nujuuta), tai koirien käyttämä kieli ja tapa leikkiä ovat keskenään niin erilaiset, ettei yhteispeli suju. Kun Varjo tietää, mitä se saa remmistä päästyään tehdä, on sen vapaanajuoksuttaminen erilaisissa seuroissa paljon helpompaa.
Mutta takaisin Turkuun ja tähän tarinaan. Varjo siis lähti luvan saatuaan Qirin luo haastamaan tätä leikkiin kanssaan, pyörähteli siskonsa edessä, otti leikkiinkutsuasentoja, haukahteli, kävi napsimassa niskasta, tasan sitä, mitä belgi nyt voi toiselle tehdä. Pahimpia näppäilyjä kielsin, mutta muuten ajattelin, että haastakoon nyt, kun kerrankin on kaltaistaan seuraa. Qiri lähinnä väisteli ja yritti jatkaa matkaansa sanomatta Varjolle oikeastaan mitään. Päästiin mäen päälle jossa oli koirapuisto, menimme sinne sisään. Jossain vaiheessa koirat olivat selkäni takana, en nähnyt mitä tapahtui, mutta oletettavasti Qiriltä meni Varjon haastamiseen hermo - seurauksena aivan julmetun karjunnan narttutappelu. Gretan äiti oli minuakin nopeampi ja sai Qirin takajaloista kiinni, minä tarrasin Varjoa pannasta, ja ennen kuin koirat saatiin erilleen, ehdin nähdä, miten Qirillä oli täyden suun puruote minun koirani kuonosta. Varjo karjui raivosta vielä viisi metriä toiseen suuntaan raahattaessa, ennen kuin se tajusi, mitä tapahtui ja ääni muuttui itkupelkokiljunnaksi. Tsekkasimme koirat, ei verta. Varjon kuonossa kaksi senttiä silmän alla oli hammaspainauma, joka ei ollut mennyt läpi vain siitä ainoasta syystä, että suoraan ihon alla oli luu.
Sanoin, että voisimme päästää koirat olemaan niin, että sanon Varjolle "vapaa", se kun tietää silloin, ettei Qiriin saa koskea. Greta äiteineen näytti kuitenkin epäileväiseltä, ja pyysivät sen sijaan näyttämään meidän tokoa, joten mikäs siinä, saamansa piti. Varjo teki töitä hienon keskittyneesti, osasi kaikki jäävät ja onnistui jopa kaukojen vaihdot oikealla tekniikalla liikuttamatta takatassujaan lainkaan. Jei! Saimme osaksemme ihailua ja selitin muutamasta liikkeestä, miten olen ne opettanut. "Sillä on niin ihanan rauhallinen asenne." Niin no, Varjo on vähän vakava.
Qirin tokottelun aikana Varjo oli ollut lepoon käskettynä maassa odottelemassa. Se oli maannut siinä tyynen rauhallisena, välillä päätään maahan laittaen. En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin, ennen kuin se minulle sanottiin. "Vau, miten sun koira osaa odottaa rauhassa." Mutta onhan se totta. Ei minun tarvinnut miettiä, lähteekö se siitä johonkin, saatoin keskittyä Gretan ja Qirin kuvaamiseen. Seuraavaksi yhteiskuva sisaruksista, miten niin tästä huomaa, kummalle on sanottu, että pää pitää laittaa kuvausta varten maahan, ja kummalle se on maahan-käskyn yhteydessä luonnollinen tapa toimia...
Ylläolevasta asetelmasta Qiri kutsuttiin kuvauksen jälkeen luokse, ja se singahti paikaltaan aivan täyttä vauhtia. Olin aika yllättynyt ja otettu, kun Varjo pysyi siitä huolimatta maassa.
Äkkiä kuulin portin suunnalta haukun, ehdin tarrata Varjoa pantaan ja katsoin sen jälkeen vasta taakseni. Kyllä vain, puistoon oli tulossa muita. Sanaakaan sanomatta lähdin viemään Varjoa toisesta portista ulos, minulla kun ei ole aavistustakaan, mitä se olisi puistoon singonneille pikkukoirille tehnyt, eikä todellakaan huvittanut lähteä kokeilemaan. Maahankäskettynä se aidan toiselta puolen sitten hirvityshaukahteli, kun menin takaisin hakemaan tavaroitani ja selittämään Gretalle ja äidilleen, ettemme voi puistoon jäädä. Samalla katselin jälleen kerran kateellisena Qiriä, joka remmiin kytkettynä välinpitämättömästi seisoskeli luokse juosseiden pikkukoirien ympäröimänä sanomatta sanaakaan.
| Harmaahousuinen ravihevonen ja köyryselkäinen mudi. Sukua? |
| Naamatkin on ihan erinäköiset. Totta puhuen päälaessa ja otsassa on jotain samaa, vaikkei sitä tästä kuvasta ehkä kovin selvästi huomaa. |
| Kurrekoirat ja Greta. |
Siskoskoiralle väliaikaisheipat sanottuamme suuntasimme jo tutuksi tulleeseen kauppakeskus Hansaan, tarkemmin sanottuna sen yhdelle tietylle porrastasanteelle. Varjo torkkui jaloissani ja minä kävin mielenkiintoisen keskustelun erään tuhdissa krapulassa olevan mieshenkilön kanssa hänen 76 kiloisesta saksanpaimenkoirastaan Farukista, joka eron yhteydessä meni poliisille. Kellon näyttäessä vähän vaille seitsemää keräsin jälleen tavarani ja koirani, ja suuntasimme bussiasemalle, josta Erja oli luvannut napata meidät paremmin pakastearkkuna tunnettuun matkailuautoonsa. Emme ehtineet seisoskella asemalla kauaa, kun tuttu auto jo kurvasikin paikalle. Koska Noora oli myös matkassa mukana, Erja viittoi meitä nousemaan suoraan takatilaan. Ovi auki, koiralle kehotus hypätä sisään ja itse perässä. Yhden puffin protesti ehti kuulua, ennen kuin Varjo oli jo tungettu samaan tilaan sille täysin vieraan Syken kanssa. Suuntasimme hallille, joka löytyi kohtalaisen helposti, ja johon Greta äitinsä kanssa olikin jo ehtinyt saapua.
Kun paikalla kerran oli äiti ja kolme sisarusta, piti koirista saada yhteiskuva. Alkutilanne tosin oli vähintäänkin hämmentävä, kun Waara meinasi kilahtaa Varjolle jo ennen kuvanottoa ja Varjo huusi paniikkia vielä monta sekuntia sen jälkeen kun kukaan ei siihen enää koskenut... Mutta käskyn allahan kaikki on mahdollista. Ulkona oli pilkkopimeää ja kaikki kuvat ovat Gretan kameralla, toivottavasti edes joku onnistui. Rivissä istuvista koirista yksikään ei silmämääräisesti näyttänyt toiseltaan.
Agitreenit olivat alkamassa, joten muut koirat pakattiin autoon, minä otin Varjon mukaani ja hipsimme halliin. Gretalla ja Qirillä oli tunti yksityistä aikaa Janita Leinosen opissa, ja innolla katselimme ja kuuntelimme, mitä neuvoja parivaljakolle tulisi. Hyvin pian kävi ainakin selväksi, että Qiri oli nopea. Juu, Varjokin on, mutta Qiri oli vielä jotain ihan muuta. Se suorastaan lensi. Yhdessä vaiheessa totesin, etten nähnyt koiran menevän putkeen, näin vain mustan vilahduksen. Gretalla oli vähän hakemista rakettimaisen nopean koiransa ohjaamisessa, mutten kyllä yhtään ihmettele. Tunnin edetessä Qirille saatiin kuitenkin hienoja radanpätkiä ja kontaktistoppeja.
Janita otti välillä oman koiransa näyttämään esimerkkiä, enkä taaskaan voinut kuin ihailla Qirin välinpitämätöntä suhtautumista edessään muutaman metrin päässä juoksevaan bortsuun. Sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, se vain jyrsi omaa oranssia palkkiorengastaan. Mutta täytyy sanoa, että olin ihan iloinen Varjonkin kyvystä rauhoittua halliin jalkoihini. Se sai lyhyen sätkyn vain silloin, kun sen kuonon edestä täysin äkkiarvaamatta singahti bc, joka hyppäsi muitta mutkitta viereeni sohvalle. Sain kuitenkin napattua Varjon kuonosta nopeasti kiinni, ja bortsukin kutsuttiin sohvalta töihin, joten tilanne oli ohi ennen kuin oli oikeastaan edes alkanut.
Valokuvauksen yhteydessä ennen treenejä oli jo käynyt selväksi, että Varjolla ja veljellään Nomilla saattaisi synkata keskenään. Niinpä treenien loputtua otimme koirat ulos ja päästimme hallin laitamille hillumaan. Ja voi hyvänen aika että niillä oli hauskaa, kummallakin. Päätöntä juoksua, rajua painintaa, toisen jyräämistä ja ja kaulakarvoista nyhtämistä, mutta ilman ääntäkään. Leikistä näki, että koirat ymmärsivät toisiaan, mikä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys Varjon kanssa. Olin todella iloinen, että Varjo pääsi edes tämän pienen hetken leikkimään kaltaisensa kanssa, edellisestä kerrasta kun on kuukausikaupalla aikaa.
Leikkihetken jälkeen tuli vilkaistua kelloa. Joka sitten olikin ihan muuta kuin piti... Treenien oli määrä loppua klo 21, joten olin ajatellut, että ehtisin aivan mainiosti päivän viimeiseen, Turusta klo 22 lähtevään bussiin. Jotenkin kummallisesti kello kuitenkin näytti varttia vaille kymmentä, eikä halli ollut aivan keskustan kupeessa. Olin aavistuksen neuvoton, mutta Erja pakkasi meidät kaikki pakastearkkuunsa ja lähti ajamaan. "Sä lähdet nyt meidän mukaan Tampereelle."
Valokuvauksen yhteydessä ennen treenejä oli jo käynyt selväksi, että Varjolla ja veljellään Nomilla saattaisi synkata keskenään. Niinpä treenien loputtua otimme koirat ulos ja päästimme hallin laitamille hillumaan. Ja voi hyvänen aika että niillä oli hauskaa, kummallakin. Päätöntä juoksua, rajua painintaa, toisen jyräämistä ja ja kaulakarvoista nyhtämistä, mutta ilman ääntäkään. Leikistä näki, että koirat ymmärsivät toisiaan, mikä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys Varjon kanssa. Olin todella iloinen, että Varjo pääsi edes tämän pienen hetken leikkimään kaltaisensa kanssa, edellisestä kerrasta kun on kuukausikaupalla aikaa.
| Varjo oli päivästä ihan aavistuksen poikki, ja sammui pakastearkun lattialle saman tien. |
Öisen matkustelun ja kätevyyspohdinnan lopputuloksena päädyimme Varjon kanssa yöksi Nooralle. Saimme erinomaisen yösijan, enkä voi kuin kiittää täysin ex tempore majoituksesta ja sekä minun että koirani ruokinnasta, Noora kun löysi pakkasestaan purkillisen jauhelihaa, josta riitti Varjolle syötävää niin ilta- kuin aamupalaksikin.
| Yövyimme kera näin komean seuramiehen... |
| ... joka kaiken lisäksi vielä pussaili poskelle tämän tästä. |
Kovin montaa tuntia emme ehtineet nukkua ennen Nooran töihinlähtöä. Varjon kanssa Tampereen juna-asemalla varttia yli kuusi kerroin lipunmyynnissä, että haluan ensimmäiseen Helsinkiin menevään junaan, jossa ei ole vaihtoja, koska nukun taatusti niiden ohi. Puolihorteessa kolmisen tuntia matkustettuamme olimme viimein kotona 9.25. Olin rättiväsynyt ja aivan tukossa, mutta oli ehdottomasti tekemisen arvoinen reissu!
torstai 14. maaliskuuta 2013
Sukikas
Viime viikon perjantaina Varjon ja Titon yhteisissä kelkanvetotreeneissä Varjolta irtosi pala takatassun polkuanturasta. Mistään muusta asiaa ei olisi edes huomannut, mutta lumeen äkkiä ilmestyneet punaiset pilkut velvoittivat tutkimaan koirat. Varjo ei valittanut tassua mitenkään, haava oli siisti, ja lunta oli onneksi sen verran, ettei likaakaan tassuun pahemmin päässyt. Päivän vetotreenit tosin loppuivat Varjon osalta tähän, koska pohja oli jonkin verran jäinen eikä anturaa viitsinyt lähteä ehdoin tahdoin repimään lisää.
Koska muutkin polkuanturat erityisesti kynnen tyvestä tuntuivat kovilta, sai Varjo seuraavana päivänä tassuhoidon. Ensin koira seisomaan vartiksi ammeeseen, jonka pohjalla oli haaleaa vettä, jotta anturat vähän pehmenisivät. Sitten huolellinen kuivaus, koira kyljelleen kylppärin lattialle ja hunajasalva esiin. Haavanhoitoon tarkoitettua salvaa saattoi huoletta hieroa vahingoittuneeseenkin anturaan, ja käsittely pehmensi kaikkia varvastyynyjä selvästi. Varjo otti saamastaan huomiosta kaiken ilon irti ja makasi puolihorteessa silmät ummessa koko hoitohetken ajan.
Koiran poskeen lattiasta jäänyt pölyjuova kertoi karua kieltään kotimme siisteysasteesta. Rasvaiset tassunjäljet lattiassa eivät olisi minua haitanneet, mutta en halunnut koirani hoidettujen tassujen likastuvat ja keräävän kaikkea roskaa itseensä lattialtamme. Niinpä Varjon sai tassuihinsa omista puhtaista, mutta rikkinäisistä sukistani pikapikaa ommellut suojat.
Olin yllättynyt, että sukat eivät näyttäneet häiritsevän Varjoa millään tavoin, ja ne jopa pysyivät sen jaloissa kohtalaisen hyvin. Sukat jalassa Varjo ei myöskään yrittänyt nuolla tassujaan. Itse tosin järkytyin, kun koiran kävellessä olohuoneemme parketilla tuttu ääni puuttui. Missä kynsien rapina? Olen niin tottunut siihen, että koira tuntui muuttuneen hiljaisine askelineen aaveeksi.
Nyt vajaa viikko tapahtuneesta tassu on jo varsin hyvässä kunnossa, ja onpa sillä käyty tekemässä yhdet vetotreenitkin ilman lisävaurioita. Taidan kuitenkin toistaa hoidon ja raspata muiden keskimmäisten varpaiden anturoista kovettuneet päät pois, ne kun näyttävät irtoavan joka tapauksessa hetkenä minä hyvänsä.
Koska muutkin polkuanturat erityisesti kynnen tyvestä tuntuivat kovilta, sai Varjo seuraavana päivänä tassuhoidon. Ensin koira seisomaan vartiksi ammeeseen, jonka pohjalla oli haaleaa vettä, jotta anturat vähän pehmenisivät. Sitten huolellinen kuivaus, koira kyljelleen kylppärin lattialle ja hunajasalva esiin. Haavanhoitoon tarkoitettua salvaa saattoi huoletta hieroa vahingoittuneeseenkin anturaan, ja käsittely pehmensi kaikkia varvastyynyjä selvästi. Varjo otti saamastaan huomiosta kaiken ilon irti ja makasi puolihorteessa silmät ummessa koko hoitohetken ajan.
Koiran poskeen lattiasta jäänyt pölyjuova kertoi karua kieltään kotimme siisteysasteesta. Rasvaiset tassunjäljet lattiassa eivät olisi minua haitanneet, mutta en halunnut koirani hoidettujen tassujen likastuvat ja keräävän kaikkea roskaa itseensä lattialtamme. Niinpä Varjon sai tassuihinsa omista puhtaista, mutta rikkinäisistä sukistani pikapikaa ommellut suojat.Olin yllättynyt, että sukat eivät näyttäneet häiritsevän Varjoa millään tavoin, ja ne jopa pysyivät sen jaloissa kohtalaisen hyvin. Sukat jalassa Varjo ei myöskään yrittänyt nuolla tassujaan. Itse tosin järkytyin, kun koiran kävellessä olohuoneemme parketilla tuttu ääni puuttui. Missä kynsien rapina? Olen niin tottunut siihen, että koira tuntui muuttuneen hiljaisine askelineen aaveeksi.
Nyt vajaa viikko tapahtuneesta tassu on jo varsin hyvässä kunnossa, ja onpa sillä käyty tekemässä yhdet vetotreenitkin ilman lisävaurioita. Taidan kuitenkin toistaa hoidon ja raspata muiden keskimmäisten varpaiden anturoista kovettuneet päät pois, ne kun näyttävät irtoavan joka tapauksessa hetkenä minä hyvänsä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
