Pysäyttävä perjantai

Koska edellisen postauksen diagnoosi tuli ainakin minulle itselleni ihan puun takaa, olen vielä usean päivän asian vatvomisen ja eri kanteilta katsomisen jälkeenkin aika lailla pihalla, miten tähän pitäisi suhtautua. Olen kirjoittanut erinäisille ihmisille kertomuksia siitä, miksi lähdimme lääkäriin ja mitä nyt, mutta tuntuu silti, etten tiedä, mitä tästä varsinaisesti haluaisin sanoa. Mieluiten vain sulkisin silmäni ja kuvittelisin, että olen nähnyt pahaa unta. Koska niin ei kuitenkaan voi tehdä, yritän saada tähän faktat ylös ja jonkinlaisen kertomuksen aikaan. 

Menneen kevään ja alkukesän aikana olin satunnaisesti kiinnittänyt huomiota siihen, että Varjo kiljahteli oudoista asioista. Olin saattanut nostaa sen syliini toisin päin kuin normaalisti, tukikäteni koiran oikealla lonkalla, ja saanut sen huutamaan ääneen. Yleensä Varjo saa itse hypätä syliini, kun tarve on, joten näitä syliinnostotilanteita ei ole tullut usein, ja olen hetken ihmettelyn jälkeen unohtanut koko asian. Toinen, nyt alkukesän aikana enemmän esiin tullut asia oli leikkikaverille suuttuminen, jos toinen osui suuremmalla voimalla Varjon peräpäähän. Törmäyksestä Varjo saattoi kiljahtaa ja ajaa näpsien kaverin kauemmaksi, ennen kuin jatkoi juoksemista ja härnäämistä entiseen malliin. Koska tilanteet olivat ohi sekunneissa ja Varjon leikkiminen on muutenkin kauniisti sanottuna rajua ja äänekästä, en ollut kovinkaan varma, oliko kyse vain pikkukoiran kriiseilystä ja narttumaisesta peräpään suojelusta, vai oliko taustalla jotain muutakin. 

Muuten Varjo oli hassu pöhisevä toiminnantarmoinen itsensä. Vaikka kilpailuja tai kauaskantoisempia treenisuunnitelmia ei ollut, oli koko kevät ja kesä ollut meidän osaltamme aktiivinen. Agilityä sekä yksin että porukalla, paljon pyöräilyä, uimista, satunnaista tokoilua ja jokapäiväistä pientä temppuilua sekä lenkkeilyä, kuljeskelua ja istuksimista milloin missäkin. Mustiainen oli innolla mukana kaikessa mitä tehtiin, hyppi ja loikki, innostui valtavasti tilaisuudesta kiskoa remmiään jonkun kanssa ja toisaalta rauhoittui, kun tarvis oli. 

                      

Tämän viikon torstaina olimme taas ulkoiluttamassa kahta tutun labradoria, joista toisen kanssa Varjo aina lenkin aluksi rallittaa puistossa oikein kunnolliset törmäys- ja painileikit. Taas ulahdus, kun leikkikaveri osui peräpäähän. Välikohtaus kuitenkin unohtui pian, kun nuoret alkoivat juosta nätisti peräkkäin,Varjo kiskoi ja veti toista kaulanahasta, pyöritti maassa ja sinkoili yhteiseksi haettavaksi tarkoitetun pallon perään. 

Alkuillasta palatessani labradoriherrojen luota törmäsin bussissa Eloisan Sankarin eli Ketkun omistavaan Siljaan. Bussista päätepysäkillä poistuttuamme jäimme juttelemaan vielä kuulumisia, ja Ketkun luustokuvauksista puhumisen yhteydessä tulin maininneeksi, että Varjo on alkanut ulahdella oudoista asioista, enkä tiedä, pitäisikö siitä huolestua. Siinä Silja silmien edessä sitten nostin Varjon ilmaan, ja voi sitä huutoa. Säikähdimme molemmat. Tunnustellessa takapäätä Varjo ei kuitenkaan näennäisesti aristanut mitään. Nostin sen nivusista tuettuna ilmaan ja kopeloin takaosaa siinä, ja jossain kohtaa taas sama karmiva huuto ja yritys näpsiä minua sekä sen jälkeinen anteeksipyytelevä katse, "tiedän ettei näin saa tehdä mutta kun". Tajusin saman tien, että nyt on jotain vialla, jos kerran tiedän, millä saan koirani huutamaan. Ja kun eihän se valita mistään. Se voi kriiseillä ja huutaa siksi, mutta ei se kipua huvikseen huuda. 

Kotiin palattua kuivasin Varjon peräpäätä pyyhkeellä, ja reisiä kuivatessa se kiljahti taas. Totesin, ettei tällaista kestä katsella, ja soitin saman tien Mevetiin kysyäkseni, olisiko huomiselle vielä aikoja. Ei ollut, mutta kehottivat tulemaan aamulla poliklinikalle jonottamaan, ottaisivat siellä vastaan ilman ajanvarausta. Kiitin tiedosta ja laitoin herätyksen puoli kuudeksi. Halusin Varjon tutkittavaksi mahdollisimman pian nyt kun tiesin, että jotain kummaa siinä oli, ja halusin sen nimenomaan Mevetiin, koska siellä on eläinlääkärinä useampi aktiivinen palveluskoiraharrastaja, joka varmasti paitsi ymmärtäisi Varjon luonteenlaatua, myös sitä, mitä harrastaminen ja aktiivinen elämä merkitsee. 

Perjantaiaamuna istuimme ennen seitsemää bussissa matkalla Pitäjänmäkeen. Vaikkei klinikka ollut vielä edes auennut, oli oven eteen jo kerääntynyt ihmisiä koirineen ja muine lemmikkeineen jonottamaan. Tiskille pääsin 7.34, ja tietojen ylöskirjauksen jälkeen asetuimme odottelemaan. Tilaa oli rajallisesti, joten istuin lattialla hyllykön päädyssä Varjo vieressäni maaten. Joko Varjolla oli hyvä päivä, minulla itselläni paljon hermoja tai me molemmat väsyneitä, mutta yhtä kaikki kovin montaa ohikulkijaa ei tarvinnut jännitellä tai kommentoida. 

Tunti. Kaksi tuntia. Eilen tullut Koiramme-lehti kassissa, mutta jotenkin en osannut lukea sitä, odotin vain. Kymmentä vaille kymmenen meidät kutsuttiin sisään, ja tutkiva eläinlääkäri pyysi ensimmäiseksi ravuuttamaan Varjon muutamaan kertaan käytävän päästä päähän. Varjo ihmetteli ja jännäili, mitä tässä nyt oikein oli tapahtumassa, kun yli kahden tunnin paikallaolon jälkeen aloimme juosta sisätiloissa, mutta sain sen ravaamaan ja toisella kierroksella se meinasi jo tarrata hihnaansa, että jee, leikitään. Mitään hälyttävää ei liikkeistä löytynyt, mutta lääkäri mainitsi, että takajalkojen liikket olivat hieman laiskat, koira ei ojentanut takakoipiaan niin pitkälle kuin voisi. Saman olen huomannut minäkin, ja esim. pyörän vierellä vapaana laukatessa laittanut Varjon juoksemaan heinikkoon, jotta se käyttäisi koko takapään liikelaajuuttaan. 

Sisällä vastaanottohuoneessa näytin ensimmäiseksi sen syliinnosto-otteen, jolla sain Varjon huutamaan. Ensimmäiseen kosketukseen se ei reagoinut mitenkään, ja mietin jo, olinko kuvitellut koko jutun, mutta otteen syventyessä lähti koirasta kiljahdus. Juu, selväksi tuli. Sitten koira pöydälle ja perusteellinen tutkimus. Varjo oli aikamoisen jännittynyt, mutta seisoi omilla jaloillaan kaikki venytykset sekä vatsan ja selkärangan tunnustelut sanomatta mitään vastaan. Selkälihakset olivat kuulemma kireät ja Varjo käänsi päätään jatkuvasti rinta-lannerangan liitoskohtaa paineltaessa, joten lääkäri kävi sen läpi useampaan kertaan. Pään kääntelyä suurempaa reaktiota Varjosta ei kuitenkaan saanut irti. 

Mutta stetoskooppi sitten, voi hyvänen aika. Voisi luulla, että koirallani on siitä pahemman luokan traumat, niin tiukasti rintaani kiinni se nojautui laitteen nähtyään. Tuin pikkukoiraa käsilläni ja seisoin vain rauhassa paikallani, ja niin sydämen ja keuhkojen kuuntelustakin selvittiin. Kaikki kuulosti täysin normaalilta. 

Kyljellä ollessa läpikäytiin tassut ja raajojen liikelaajuudet. Välillä Varjo katseli tarkkaavaisena, mitä tapahtui, välillä se oli melkein nukahtamaisillaan, kas tämä on tätä tuttua hierontaa. Vasemmasta puolesta ei saatu naksahtavaa lannetta ja kireitä takareisilihaksia suurempaa informaatiota, mutta oikeaa lonkkaa ulospäin taivutettaessa Varjo alkoi murista. Olin hyvin ihmeissäni siitä, mitä koirani tekee, ja automaattisesti sihahdin sen hiljaiseksi ennen kuin ehdin edes ajatella, mitä tein. Tarvittava informaatio oli jo kuitenkin saatu, joku siellä päin kipuili. 

Koska yleisestä tutkimuksesta (joka oli harvinaisen huolellinen, mistä olin erittäin tyytyväinen) ei voinut suoraan sanoa syytä kipukiljahteluille, lääkäri ehdotti lonkkien ja selän röntgenkuvaamista. Tähän olin varautunutkin ja jättänyt aamuruoan väliin, joten ei muuta kuin rauhoitusaine reiteen ja koira unten maille. Lääkäri sanoi koiran nukahtamiseen menevän 10-15 minuttia, mutta lähes välittömästi muuttuneesta katseesta ja pään nuokahtelusta sekä edellisen rauhoituskerran perusteella arvelin, ettei Varjolla menisi niinkään kauaa. Alle kymmenen minuutin se olikin jo aivan kanttuvei. 

Vedin kielen ulos, koska pelkäsin Varjon tukehtuvan siihen, ja silittelin tiedotonta koiraani, kunnes lääkäri ja röntgenhoitaja tulivat noutamaan sen kuvaukseen. Kahden vieraan ihmisen nostaessa täysin unessa olevaksi luulemani koira sai sellaisen sätkykohtauksen, että säikähdin itsekin. Meinasin jo sanoa, että voin kantaa sen itse, mutta muutaman sätkähdyksen jälkeen Varjo rauhoittui. Teki pahaa, kun vieraat ihmiset veivät sen, vaikka tiesin, ettei sille mitään pahaa tehtäisikään, ja että se tuskin edes itse tajusi, mitä sätkyi. "Voit odottaa täällä tai mennä aulaan juomaan kahvia", kuului minulle annettava ohjeistus. Hetken rauhoituttuani hipsin sitten hakemaan itselleni kupin mustaa teetä. 

En ollut ehtinyt lukea palveluskoiralehden ensimmäisestä jutusta kuin kuvatekstejä, kun minut kutsuttiin röntgenhuoneeseen sisään. Lähdin sellaisella vauhdilla, että läikytin kuumasta teestäni puolet kädelle, ja röntgenhoitaja ryntäsi hakemaan paperia. Ensimmäiseksi bongasin lattialla makaavan mustan nyytin, sitten lääkärin, joka tutki vakavana ruudulla näkyviä röntgenkuvia. Ja siitä se sitten alkoi: "Täällä on aika pahoja spondyloosimuutoksia koko lannerangan alueella..."

Tuijotin kuvia ymmärtäen varsin selvästi kaiken, mitä lääkäri sanoi, vaikka juuri mitään siitä ei mieleen jäänytkään. Luusillat olivat niin selkeitä, että tyhmempikin näkisi siellä olevan jotain liikaa. Hengittelin syvään ja kyselin lääkärin mielipidettä jatkosta. Mitä saa tehdä. Onko jotain, mitä ehdottomasti ei saa. Mikä voisi auttaa, kun pysäyttää ei voi? Saman tien kysyin, saanko kuvat mukaan CD:lle, kasvattaja haluaa ne varmasti nähdä. Ja laitetaan ne myös Kennelliittoon. 

Virallisissa selkäkuvissa on jokaisessa oltava koiran rekisterinumero ja päivämäärä, joten kuvat piti tätä varten ottaa uusiksi. Varjo oli jo saanut herätyspiikin, joten jäin avustamaan puolitokkuraisen koiran vääntelyssä ja kuvienotossa. Rauhoitusainehuuruissa oleva koirani ei meinannut tunnistaa ensin minuakaan, mutta alkusätkyn jälkeen rauhoittui ja makasi vastaanpanematta selällään ja kyljellään siinä asennossa, jossa sitä kulloinkin pidimme. Pöydältä alasotettaessa tajusin sanoa, että saan mustani nostettua itsekin, näin vältyimme uudelta säikähdykseltä. En ollut tajunnut ottaa edes pantaa mukaan röntgenhuoneeseen, joten käskin Varjoa pysymään paikallaan ja lähdin hakemaan tavaroitani tutkimushuoneesta. 

Röntgenkuvien lähetteen allekirjoitus. CD kassiin. Pian minut kutsuttiin kassalle, jossa sain maksettavakseni yli kolmensadan euron laskun, käteeni neljä paperilappusta ja mukaan purkillisen Rimadyliä. Hetkinen. Siis kipulääkettä. Sitä samaa mitä Rolle-labbis aikoinaan söi, kun sen nivelrikko juili oikein kovasti. "Ei se ole vielä noin sairas!" teki mieli huutaa, mutta hillitsin itseni, maksoin laskun, otin paperit ja purkin kiltisti vastaan ja poistuin paikalta. Kello näytti puolta kahtatoista. Aamusta tuntui kuluneen ikuisuus. 

Minun on helpointa kertoa asiat, kun ne ovat juuri tapahtuneet, kun en ole vielä ehtinyt niitä suodattaa ja koteloida. Ennen ensimmäistäkään kadunkulmausta puhuin jo puhelimessa. Ensin Novan kanssa, koska Nova tiesi, missä olimme olleet. Sitten Erjan, Varjon kasvattajan, koska kasvattajan kuuluu saada tietää niin hyvät kuin huonommatkin uutiset. Äiti ei vastannut, Inkku totesi, että seuraava koirani saa luvan olla A-lonkkainen, 2-vuotiaana muotovalio ja muutenkin niin helppo ja mutkaton tapaus, että oksat pois, kun tuo yksi vastaa viittä. Melkein nauroin. Yritin kirjoittaa Siljalle viestiä, mutta puhelin sammui. Olkoon, kohta sitten. 

Koko kotimatkan olin ollut puhelimessa. Varjo oli edelleen aivan muissa maailmoissa, kadunreunamilla muistaessaan että pitäisi katsoa silmiin se horjahti sivusuuntaan kun yritti kääntää päätään yläviistoon. Okei, tällä matkalla sun ei tarvitse. Mennään vaan kotiin lepäämään. 

Vastattuani vielä muutamaan viestiin ja syötyäni vihdoin ruokaa nukahdin itsekin sohvalle. Parin tunnin päästä heräsin kohtaamaan tosiasiat. Mitä nyt?

Ainoa totuus on, että spondyloosi on etenevä selän rappeumasairaus, jossa nikamien väleihin muodostuu luusiltoja niin, että rangan liikkuvuus vähenee ja se jäykistyy lopulta kokonaan. Kukaan ei tiedä, kuinka nopeasti sairaus etenee ja miten se vaikuttaa koiraan. Jos hyvin käy, koira ei oireile koskaan mitenkään ja voi elää hyvää ja vauhdikasta elämää jäykemmästä selästään huolimatta. Huonommalla tuurilla luupiikit ja -silloittumat voivat painaa selän hermojuurikanavia ja aiheuttaa voimakkaita kiputiloja tai pahimmillaan halvausoireita. Koiran tila ei riipu niinkään silloittumien määrästä, vaan siitä, miten ne ovat asettuneet ja häiritsevätkö ne hermoja. Lannerangan silloittumat eivät usein ole vaikutuksiltaan aivan yhtä vakavia kuin rintarankaan sijoittuvat, mutta tämäkin on koirakohtaista. 

Osa on sitä mieltä, että tällaisen diagnoosin saatuaan agility tulee lopettaa välittömästi. Että hyppyjä on vältettävä. Rasitusta on vältettävä. Kaikkea ylimääräistä on vältettävä. Kuitenkin koira tulee pitää hyvässä kunnossa ja hyvä lihaksisto tukee rankaa. Palveluskoiran pää hajoaa, jos sen kanssa ei tee mitään. En itse halua rajoittaa Varjolta pois jotakin sellaista, josta se suunnattomasti nauttii, jollei se ole aivan välttämätöntä. 

En todellakaan tiedä, mitä teen. Itken verta, jos pieneläin ei saa seota agilityradalla juuri kun se on oppimassa, miten tätä leikkiä leikitään. Jos emme pääse hulluille kelkkalenkeille juuri kun olen keksinyt, miten koiran saa talvellakin jäämään tyytyväisenä ja energiansa kuluttaneena päivän ajaksi yksin kotiin. Jos en voi päästää sitä leikkimään juuri löydettyjen koirakavereiden kanssa, jotka kestävät Varjon ominaisinta leikkitapaa. Lääkäri ei suorilta käsin kieltänyt meiltä mitään, vaan käski seuraamaan koiraa ja harrastamaan sen mukaan, mitä se tuntuu kestävän. 

Toistaiseksi se ei ole ollut erityisen jäykkä tai vaikuttanut kipuiselta minkään tietyn jutun jälkeen. Mieleen nousee kuitenkin heti tuhat asiaa, jotka jättävät epävarmaksi. Miten ne talviset kelkanvedon outoudet, joista kirjoitin ennen osteopaatilla käyntiä? Oliko kyse vain rangan jumittamisesta, vai oliko se jo silloin kipeä? Eikö se agilityn pujottelussa löydä oikeaa tekniikkaa, koska on niin jäykkä? Leikkiikö se siksi niin rajusti, koska sitä koko ajan sattuu vähän?

Spondyloosi voi olla kiinni perimästä, mutta se voi olla myös aiheutettua. Syyttely on turhaa, mutta siitä huolimatta kysyn itseltäni, olenko rasittanut sitä liikaa, onko se saanut ruoassaan liikaa kalsiumia, voiko tämä olla minun omaa syytäni. Voi, mutta eipä sitä kukaan voi todistaa. Nivelvalmisteiden syöttöä suositeltiin. Niitä se on jo koko kevään saanutkin.

Nyt Varjo on viikon kipulääkekuurilla, koska haluan nähdä, muuttuuko sen käytös tai olemus siitä mitenkään. Ensi perjantaina lähdemme viikoksi mökille uimaan, Varjo saa liivit päällensä ja pääsee keskittymään olennaiseen eli veden pehmeään vastukseen pinnallapysymisestä huolehtimisen sijaan. Minun täytyy etsiä fysioterapeutti, haluan Varjon selän auki ja muutenkin arvion koirani kunnosta ja ohjeet jatkoa ajatellen. Kyllä tämä tästä. Katsellaan päivä kerrallaan. Ei tämä kuolemantuomio ole. 

Lopuksi melkein ironinen seikka: Olen superelastisen Titon rinnalla sanonut monesti Varjoa leikilläni heinäseipääksi. Noh, nyt siitä sitten tulee oikeasti sellainen. 

        

Mun koiralla on spondyloosi.

Eläinlääkäri Elise Luttisen sanoin se kuulostaa tältä:

"Selässä runsaasti spondyloosimuutoksia. Lannenikamia 7 kpl. L6-L7 välissä kiinni kasvanut spondyloosisilloittuma, näkee sekä ventraalisesti että lateraalisesti. L3-L4, L4-L5 ja L5-L6 väleissä kiinni kasvamassa olevat silloittumat. Jokaisessa lannenikamassa spondyloosimuutoksia. Myös rintarangan alkuosassa nikamissa pieniä luupiikkejä."

Ja kuvissa se näyttää tältä. Valkoiset nuolet kertovat pahimmat paikat. Mustalla nuolella merkitty on vielä melkein terve. Oikeanpuolimmaisin, harmailla pilkuilla merkitty nuoli on sama kuin alemmassa kuvassa oikealla puolella sivusuunnassa näkyvä muutos.

Rintaranka sitten. Lääkäriltä jäi kirjoittamatta, että viimeisen rintarangan ja ensimmäisen lannerangan nikaman välillä on jo melkein silta (ylimmässä kuvassa kaikkein vasemmanpuoleisin, alimmassa oikeanpuoleisin nuoli).

Kuvat lähtivät tänään suoraan Kennelliittoon. Katsotaan, mikä tuomio sieltä tulee. Lievimmilläänkin SP3.

Kirjoitan pidemmän postauksen aiheesta, kunhan saan ajatukset vähän enemmän kasaan. Tällä hetkellä tuntuu ainoastaan pahalta, vaikka sama hassun tosissaan hilluva, juoksemista ja loikkimista rakastava pieneläinhän se on kuin ennen kuviakin.

'Cause I'm so Pride about living this life

Tämä päivä oltiin ulkona. Ei treenaamassa, metsälenkkeilemässä, rannassa tai pyöräilemässä, vaan kulkueessa ja puistojuhlassa marssimassa ja viettämässä yhteisöllisyyden ja tasa-arvon juhlaa, niin kuin jokaisena kesänä, jona Varjo on luonani ollut.

Iloisia värejä, paljon ihmisiä, koiriakin, ilmapalloja, musiikkia ja hyvää mieltä. Letka, joka kulki pitkin Aleksanterinkadun raitiovaunukiskoja ja sulki osan Mannerheimintietä. Täytyy sanoa, että mikä tahansa tapahtuma, joka laittaa autot väistämään niinkin oleelliselta reitiltä, on hieno, mutta erityisen hienolta tuntuu, kun kulkueessa on tuhansia ihmisiä, jotka marssivat yhteisen, positiivisen asian puolesta. Tunnelma on sellainen, että väkisinkin pistää hymyilyttämään. Varppa kulki osan matkaa remminmitan edellä ja pääsi sateenkaariliiveineen usean ohikulkijan kameran tähtäimen kohteeksi. Joltakulta tippunutta limupulloa se kantoi tehtävänään Lasipalatsin edestä Hakasalmen puistoon.


Puistossa kierreltiin kojuja ja istuttiin nurmikolla. Moni tuli Varjoa etenkin kojuilla rapsuttelemaan ja useimmat saivat sen tehdäkin ilman pikkukoiran suurempaa kriiseilyä. Kun kukaan ei kysynyt, meteliä oli tarpeeksi, ihmisiä paljon, saattoi siitä vain ohimennen aloittaa. Ja olihan meillä seuraakin. Inkku eli Varpasen kummitustäti oli henkisenä tukena ja turvana sekä henkilökohtaisena rapsuttajana, kun vain istuskeltiin.

Koska pikkukoirat eivät aina ole kaikkein järkevimpiä eliöitä tai niillä vain sattuu olemaan hieman tylsää, piti kojujenkiertelyn ohella hiekkakentän maaperään tutustua hiukan lähemmin.

Temppukoira pääsi tietenkin esittelemään myös puistossa hiukan taitojaan. Kaikkea sellaista, mitä voi tehdä niin, että ohjaaja istuu paikallaan. Kuten heppailla. Olin valtavan onnellinen, että Varjo kykeni tänä vuonna keskittymään siihen, että nyt treenataan, ja olemaan samalla välittämättä viereisellä hiekkatiellä kävelevistä ohikulkijoista, koiristakaan. 

Taistelutahdon voima näkyi myös Senaatintorin kokoontumisessa ennen kulkueen alkua. Remmi suussa leikkiä haastava Varjo meni hillumaan täysin vieraan kuvaajan eteen tökäten kameraa. "Nyt on siistiä, ihan sama kuka olet, revi remmiä mun kanssa!" Onneksi kuvaaja oli samaa mieltä ja nauroi kameransa takaa pikkukoiran hillittömälle innolle. 

Kuunneltiin musiikkia, istuttiin yhdessä Inkun ja kavereidensa kanssa, muutama tunti Varjon kanssa keskenämme ja sen jälkeen meidät bongasi pari vanhaa lukiokaveria, joiden juttuseurana kuluikin loppuilta. Vaikka ohjelmaa sinänsä oli pieneläimelle vähän, oli henkinen rasitus kohtuullinen. Reilun kuuden tunnin puistoilun jälkeen tunnelma oli jo näinkin rauhallinen. 

Eihän kaikki ollut pieneläimelle tänäkään vuonna helppoa, asioille piti välillä pöhähdellä tai haukahdella kimeästi, mm. aivan viereen tunkevat pullojenkerääjät isoine mustine kasseineen saatoivat olla uhka. Oma mielialani oli kuitenkin hyvin pitkälti rauhallinen, en jäänyt suremaan yksittäisiä huutoja. Kun älysin alkaa oikeasti palkata koiraani sen fiksusta käytöksestä eli "ei minkään" tekemisestä, alkoi se myös tarjota enemmän kontaktia asioiden jännäilyn sijaan. Perusasioiden ääreen on toisinaan hyvä palata, itse kunkin. Musta citykettu ei pysty käsittelemään ihan kaikkea, mutta sen kanssa voi kulkea, ja se osaa kuitenkin lopulta rauhoittua. Ja jos minulla on kivaa, silläkin on turvallista olla.

Monesta näistä kuvasta (ja seurasta) kiitokset Inkulle. 

Juhannusaksaa

Kaikki järkevät ja vähän vähemmän järkevät ihmiset ovat poistuneet juhannukseksi kaupungista. Näin ainakin antoi olettaa Ojangon koiraurheilukeskus, jonka luokseenkutsuvilla, aurinkoisilla kentillä ei näkynyt ristin sielua pyöräillessäni sinne juhannuspäivän iltana. No, ei hätää, me olimme tulleet korjaamaan tilanteen. Kahden hengen bileet mustiaisen kanssa saivat kummasti omankin mielen keskikesän juhlaan sopivammaksi.

Voisin ehkä treenata useamminkin yksin, toisten aivojen puuttuessa kun joutuu oikeasti miettimään, mitä tekee. Sain tehtyä urakalla niitä kaipailemiani ja pelkäämiäni kontakteja. Olen kauan vältellyt niitä, koska en ole tiennyt, mitä opetan, mutta totuus on, ettei mitään voi ainakaan oppia, jos sitä ei tee. Ei meidän tarvitse olla heti oikeassa, kokeillaan ja katsotaan. Koska en edelleenkään ole keksinyt tai törmännyt mihinkään ylimaallisen hienoon ja toimivaan keinoon ylösmenojen opettamiseen, päätin, että teen niin kuin parhaalta tuntuu: pyrin rytmittämään koiran kulkua niin, että osumisen mahdollisuus on suuri, ja jos yli loikataan, estettä ei suoriteta loppuun. Varjo tajuaa joskus yllättävän pieniä ja kummallisiakin asioita, jospa se tajuaisi tämänkin?

Ei muuta kuin esteiden kimppuun. Joku fiksu ottaa sitten kaikki kolme erilaista saman tien. A-esteestä Varpasella on joku käsitys, sitä on tehty satunnaisesti PK-kentän loivaharjaista harjoitusvälineenä käyttäen. Puomin alastulokontaktia on treenattu paljonkin, mutta kokonaista puomia koiruus ei ole kauhean montaa kertaa juossut. Ja keinua Varjo ei vissiin ole koskaan tehnyt kokonaisena.

Noo, mitä pienistä. Pari bängbäng-harjoitusta jotta ääni muistuu mieleen ja heti perään koira juoksemaan lankulle. Illan viimeinen treeni näytti tältä. (Toim. huom.: joku urpo sanoo videon alussa "treenataan", mikäköhän olikaan se varmin tapa saada kiljuva tokokoira...)

Ei se mikään täydellinen ole, mutta hei, mun eläin tekee keinua! Vauhdilla, innolla, pelkäämättä, tietäen mitä lopussa haluan ja karkaamatta siitä ilman lupaa vaikka juoksen poispäin. Ja minä kun ajattelin, että se ehkä jännäilisi jotain tippumisia tai kolahduksia. Katin kontit. Pieneläin on töissä ja se tietää mitä tehdään. Ja kun palkaksi saa vielä fleecelelua niin kaikkihan on super.

A-esteeseen haluan erilaisen alastulokontaktin kuin puomiin ja keinuun, siksi sitä tehtiin tänään vähiten. Ei ole mitään järkeä, että jo valmiiksi A:n alastulolla naamalleen kaatumaisillaan oleva koira tökkää nokkansa maahan, näin ollen siinä riittää pelkkä tassujen 2on2off, pää saa pysyä ylhäällä. Puomille ja keinulle haluan kuitenkin myös nenän maahan, ihan sen varmistamiseksi, että Varjo tosiaan tietää, missä kohdin paikalleen on tarkoitus jymähtää, kun ero esteen ja maankamaran välillä ei tunnu jaloissa lainkaan niin selvästi kuin A:lla. Varjon käsitys asiasta näkyi erinomaisesti, kun se peruutti takaisin puomin alastuloa, koska meni mielestään oikean kohdan ohi. Hassu eläin.

Ylösmenoja, niitä minun kauhistuksiani, ei siis pahemmin voivoteltu, vaan mentiin vain. Loppujen lopuksi niissä ei ollutkaan sen suurempaa pelättävää. Muutaman kerran pysäytin koiran ja otin sen pois esteeltä, kun se selvästi loikkasi kontaktin yli, ja seuraavalla kerralla tehtiinkin taas huolellisemmin. Tulokulmaa puomille muutettaessa oli ylösmenon toisella puolella välillä siiveke, jotta sitä ei oiottaisi. Keinulle suoristin ohjaamalla pidempää kaarrosta edellisen esteen ollessa vinossa, ja se auttoikin hyvin. Vauhtia on jo tässä vaiheessa kohtuullisesti, joten kunhan järki pysyy mustalla (ja minulla) mukana, emme toivottavasti teekään tästä ongelmaa.

Kontaktien lisäksi tehtiin keppejä. Meillä on kotona 2x2 -kepit, joilla Varjo on opetettu pujottelemaan, mutta nyt harjoittelun vaatiessa käytännössä joka kerta sen 12 kepin raahaamisen sadan metrin päähän metsikön läpi nurmikentälle, on harjoitusta tullut viime aikoina hävettävän vähän. Lisäksi tuppaan yleensä treenaamaan kerralla aivan liikaa, kun kerran on ison vaivan keppien paikalle saamisessa nähnyt... Ojangon kujakepeissä on se hyvä puoli, että ne ovat paitsi usein valmiina kentällä, myös kaiken muun keskellä, niin että kerralla niitä ei tule tahkottua aivan järjettömän montaa kertaa.

Kuja oli vähän auki, joten sisäänmeno oli helpompi löytää ja vääntäytyäkin tarvitsi vähemmän. Varjolla on edelleen vähän hakusessa oikea pujottelutekniikka, toisinaan se tekee oikein hyvää yhden tassun työtä, toisinaan taas steppaa miten sattuu. Uskon tämän olevan puhtaasti harjoittelun ja rutiinin puutetta. Paljon riippuu myös koiruuden vireystilasta, jos se on yhtään väsyneempi, se ei enää tiedä, miten tassunsa asettelisi. Video on kuvattu treenien loppupuolella, joten väsymys näkyy jonkin verran. Otin kuitenkin päähänpistona kokeeksi myös täysin suorat kepit, halusin nähdä, miten haiven niistä selviäisi. Videossa näkyy keppien alku, "huijuijui"ja varmaan kolme askelta joka väliin. Mutta Varpanen selvitti ne puhtaasti loppuun asti! Lisää vain vaihtelevaa treeniä vähän auki olevalla kujalla, rutiinia ja asennetta, niin eiköhän sieltä heinäseipään kropastakin ala kunnon keppisuikero löytyä.

Lisättäköön vielä, että videossa kepeillemeno on umpikulmasta, jota ohjaan jonkin verran, mutten loppuun asti. Itsevarmuus on toisella kerralla jo ihan eri luokkaa.

Kaiken treenailun välissä pidettiin väliin lyhyempiä, väliin pidempiä tuumaustaukoja. Olin todella iloinen, että niitä osasin ja maltoin pitää, vaikkei välissä voinutkaan jutella kenenkään kanssa tai seurata toisten treenejä. Me molemmat jaksoimme keskittyä tekemisiimme ja innostua aina uudelleen, ja kahden tunnin päästä kuun jo noustua horisonttiin ja meidän tehdessämme lähtöä tuntui, että olemme kumpikin oppineet tänään paljon.

Kolme vuotta Varjoisaa eloa

Kennelliiton Suurleirin ohjuspesti vei voimat sen verran tehokkaasti, että synttäripäivitys on myöhässä kaksi päivää. Kuvat ovat kuitenkin oikeana päivänä otettuja, suurkiitos laatukamerallaan meitä zoomailleelle Mirkalle!

Tältä näyttää kolmevuotias koiruus. Ei ehkä se tyypillisimmän näköinen belgi, mutta omiin silmiini juuri sellainen kuin pitääkin, toiminnallisen kaunis ja vähäturkkinen.

                 

Kun leiriläiset nauttivat päivällistä, me käytimme tilaisuuden hyväksemme ja kävimme leiripaikan läheisellä ihanalla isolla ruohokentällä poseeraamassa, telmimässä ja leikkimässä. Varjon silmät loistivat, kun se pääsi repimään hihnaa ja pientä narulelua, pätemään osaamisellaan, tekemään sitä, missä pienet Varjoeläimet ovat parhaimpia. Se pyöri ympäri, kieri, teki kuonokosketusta, heppaili, kurreili, hyppi selän ja jalkojen päälle sekä haukkui ja hillui. Kaikki kolmevuotiaalle haivenhapsiselle ikipennulle äärimmäisen sopivaa toimintaa.

"Tässä ois lelu, leiki mun kanssa!"

Lapsilla oli Timanttiliigan koirallisessa osakilpailussa tehtäväpiste, jossa laskettiin, kuinka monta kieppiä koira pystyy heittämään minuutissa. Ajateltiin kokeilla samaa tämän yhden hullun kanssa... Esityksen huvittavuudesta johtuen kukaan ei tosin muistanut ottaa aikaa. 

               

Harjoittakaamme tasapainoilua. Both of us. 

Näyttää siltä, että Varjo on valtava ja mun selkä niksahtaa kohta. 

Tosiasiassa se on aivan kannettava ja keikkuu tuolla vähän väliä. 

Kung fu fighters!

                

Ja koska kenttä oli tyhjä - AKSAA!!! 

Toisilla meistä on selkeä käsitys, kumpaan
suuntaan putkesta on tarkoitus kääntyä. 

Jeiii! Agiliitoa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Onnistuneella ohjauksella ja kohtuullisella hyppykorkeudella 

jopa tämä belgianpainajainen nuolee siivekettä!

Näyttää, kuin tuo ei olisi hypännyt edeltävää estettä lainkaan. 

Ja sitten loppupalkka! Tärkeintä on iloisuus, 

vaikka menihän se nyt muutenkin hienosti.  

Väsynyt ja erinomaisen tyytyväinen synttärisankari. 

Olkoon millainen pöhisevä pilipalieläin tahansa, 

tykkään siitä aivan valtavasti. 

Mustiaiseni pääsi illalla vielä leikkimään puolitoistavuotiaan Roihu-aussien kanssa. Kaksi nuorukaista painivat hiljaa kentän toisessa päässä puolenyön jälkeen unohtaen täysin ympäristön ja poispäin kävelevät omistajat. Tämä leikkihetki ja iltapalaksi nautittu, Dentastixeistä kyhätty kynttiläkakku kruunasivat synttäripäivän. 

Parvekekukkujat

Kun tuska iskee ja lämpöhalvaus uhkaa, on siihen vain yksi ratkaisu. Herättyäni eilenaamulla puoli seitsemän vain neljän tunnin unien jälkeen toteamaan, etten sen paremmin minä kuin koirakaan pysty enää nukkumaan, totesin, että on aika avata parvekekausi. Patjaan ilmaa ja petivaatteet ulos - johan taas yöllä uni maittaa.

Jo silloin kauan sitten pikkupelki nautti
mahdollisuudesta nukkua hyvin lähellä. 

Olenhan tässäkin vain kaksi kuukautta myöhässä

Sirkku heitti meille haasteen. Siitä on aivan liian kauan, mutta nyt on vihdoin aikaa pohtia vastauksia enemmän.

1. Koiramaailman suurin miinuspuoli?
Kaikenlainen kyräily ja toisten mollaaminen. Fakta on, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, koirankoulutustapoja, tavoitteita, mutta miksi jonkin tavan tai harrasteen täytyy olla toiselta pois? Kaikkea ei tarvitse oman koiran kanssa kokeilla, arvostellakin saa, mutta mieluiten kunnon perustelujen kera. Kaikista ihmisistä ei ole sotilaallisiksi johtajiksi tai toisaalta ei-sanaa kaihtaviksi kukkahattuilijoiksi, ja on myös selvää, että kaikille koirille eivät samanlaiset säännöt ja opetustyyli sovi. Ääripäiden ihannoiminen on typerää, mutta helpompaa olisi, jos katsetta suunnattaisiin aavistuksen kauemmas ja ymmärrettäisiin myös toisten ihmisten erilaisia näkökantoja.

2. Jos olisit koira, millainen olisit?
Luonnetestitermein paukkuarka tai vähintään laukauskokematon. Pehmeä, terävä ja hyvin miellyttämisenhaluinen. Yhden, tai korkeintaan muutaman ihmisen koira, joka tekee omilleen mitä vain, mutta vieraista pysyttelee mieluiten kaukana.


3. Mikä on suurin tavoitteesi koiraharrastuksessa / yleensä elämässä koiriesi kanssa?
Harrastustavoitteena minulla on sellainen yhteistyö, että tiedän koirani tekevän parhaansa ja voin riemuita sen kanssa tekemisestä. Yleensä elämässä tavoitteena on Varjon lukemaan oppiminen, järkevä, harkitseva luotto sen sietokykyyn ja oma rauhallisuus, kyky katsoa asioita ulkopuolelta. Viimeksimainitussa koen kehittyneeni tämän kevään aikana.

4. Mikä olisi hienoin asia, jonka voisit kokea koiriesi kanssa?
Että Varjo vapaanaollessaan nähdessään kohtijuoksevan, haukkuvan koiran tulee iloisena takaisin "kato bongasin tällaisen". Nojoo. Realiteetit. Tähän on vaikea sanoa mitään. Katsotaan, mitä elämä tuo.

5. Mikä on sinussa parasta koiranohjaajana?
Uusista asioista innostuminen ja kokeilunhalu. Olen kiinnostunut kaikesta, mikä voi parantaa jonkin liikkeen suoritusta, koiran koordinaatiota, omaa osaamistani. Haluan ymmärtää ja oppia, jos joku vain jaksaa tarpeeksi perusteellisesti selittää.

6. Mikä on mielestäsi tärkein koiranohjaajan ominaisuus?
Kärsivällisyys. Jos koira ei heti ymmärrä, mistä on kyse, odotetaan seuraavaan kertaan, toistetaan, varioidaan, mietitään uudelleen. Fiksuutta on ymmärtää, että nopeutta ja varmuutta ei saada hetkessä, eikä sama opetustyyli tai palkkaus sovi kaikille koirille.

7. Kärsitkö kroonisesta pentukuumeesta?
Periaatteessa en. Olen jo kauan ennen Varjoa hoitamieni koirakatraiden perusteella tullut vakaasti siihen tulokseen, että haluan vain yhden koiran, ja Varjo on myös niin minun koirani, että tuntisin tekeväni sitä kohtaan väärin, jos hankkisin toisen meidän symbioosia häiritsemään. Oikeasti en jaksaisi juuri nyt sitä pissakakkarumbaa ja kaiken opettamista, pelkäisin liikaa, että onnistuisin tekemään jotain (taas) väärin. Varjo itsekin on niin kesken, että siinä on vielä ihan tarpeeksi töitä. Toisaalta arjen perusasiat sisäistäneen koiran kanssa on vain niin helppoa, kun se ymmärtää monesti puolta sanaa ja kädenviittausta.

Jostain syystä selaan silti jatkuvasti pentusivuja. En edes ihan tiedä, miksi. Kartoittaakseni groenendaelien tilannetta ja jalostusvalintoja? Toisinaan kyllä eksyn muidenkin rotujen pariin... Olisihan se toinen koira tavallaan kiva, jakamassa kicksparkin vetokuorman, kommunikoimassa Varjon kanssa lajin omalla kielellä, olemassa erilaisena treenattavana. En kuitenkaan ainakaan Varjon elinaikana halua toista koiraa, jonka kanssa elän yhtä sydänverellä, ja mistä voin taata, ettei ottamani pennun kanssa niin käy?

8. Minkä ominaisuuden voisit koirastasi antaa pois ja minkä haluaisit tilalle?
Epävarmuuden haluaisin pois, tilalle itseluottamusta ja tunteen siitä, että maailma on kiva paikka. Jos Varjo olisi varmempi, se ei reagoisi niin herkästi kaikkeen, ja arjessa toisinaan hankaluuksia aiheuttava terävyyskin pysyisi paremmin piilossa.

9. Mitä samaa tai erilaista löytyy koiristasi ja sinusta?
Olemme Varjon kanssa aivan järkyttävän samanlaisia. Kummallakin on vain muutama oikeasti tärkeä ihminen. Olemme molemmat vähän epävarmoja, kärsimättömiä, vauhdista pitäviä, hulluihin ideoihin mukaan lähteviä ja innostuessamme kovaäänisiä. Voimme kiitää järjettömän mittaisen lenkin ja nukkua seuraavat kolme päivää.

Selkeästi eroavin asia on paukkuarkuus. Minä säpsyn paljon koiraani herkemmin kovista äänistä. Varjo jännittää uusia ihmisiä ja tilanteita enemmän kuin minä nykyään. Nuorempana tosin pelkäsin vähintään yhtä paljon, en vain pöhissyt... Varjo on myös toimintakykyisempi ja leikeissään enemmän koulukiusaajatyyppiä kuin minä.

10. Maailman kaunein koira? (kuva tai miksei kuvauskin)

Erittäin puolueellisesti, Varjo on minulle se kaikkein kaunein. Tässä tapauksessa kun kauneus on muutakin kuin silmänruokaa, se on toimivuutta, kestävyyttä, kokonaisvaltaista ulkoista olemusta. Varjolla on juuri sopivasti turkkia, niin että se suojaa ja sitä on ihanaa silittää, mutta se ei kerää risuja eikä käytänössä koskaan takkuunnu. Sillä on rakenne, jolla pystyy tekemään mitä vain, ahtautumaan pienistä koloista, hyppimään valtavia loikkia ja liikkumaan mitä epätasaisimmalla alustalla. Nyt sen lihaksistokin on viimein siinä kunnossa, että lonkat eivät paista eivätkä kyljet kolise. Sillä on ilmeikkäät korvat ja silmät, joiden katse kertoo kaiken. Mitä muuta voisi toivoa?

11. Mitkä kolme sanaa kuvaavat koiraasi parhaiten?
Totinen läheisriippuvainen harmaapöksy.