Belgianhaivennoutaja

Nouto, mikä mainio liike. Sitä tarvitaan aina ja kaikkialla ja vähän joka jutussa, tokossa, tottiksessa, esine-etsinnässä ja vaikka missä. Arkielämässä maailman helpoin asia, koeliikkeenä ei niinkään.

Varjohan kanniskelee kaikkea luonnostaan. Se haluaa aina jotain suuhunsa kun on jännä tilanne, esimerkiksi kun joku tulee kotiin tai tavataan tuttuja. Jos remmi tippuu mun kädestä, se on heti nostamassa sitä mulle takaisin. Ulkona kannetaan risuja häntä tötteröllä, mitä hankalampi kuljettaa ja mitä tyylikkäämmin sillä saa ohittaessaan kampattua, sen parempi. "Ojenna" käskyllä se nostaa mulle käteen mitä tahansa, hanskat tai avaimet tai vaikka pienen roskan tai kaljatölkin tienposkesta. Myös broilerinsiipiä omasta ruokakupistaan. Metallikapula oli meillä jatkuvasti lattialla ensimmäiset puoli vuotta, koska halusin, että se oppisi pitämään sitä kalustoon kuuluvana, että se oppisi kanniskelemaan sitä siinä missä mitä tahansa muutakin. Leikittäessä patukka palautetaan takaisin raivolla, jes, taistellaan tästä.

Mikä siinä noudossa sitten koeliikkeenä on niin vaikeaa?

Ensinnä varmaan se, että olin aluksi jo varma, että onnistun pilaamaan sen jotenkin. Varjon mielestä oli kiva pyöritellä ja pureskella ja mälvätä nostettavia esineitä. Siksi aloitin homman pitämisharjoituksilla, monta viikkoa treenattiin vain sitä että ensin muoviputki ja myöhemmin kapula pysyy suussa nätisti asentoa korjaamatta niin että koira istuu edessä luovutusasennossa. Pitäminen saatiinkin tosi vahvaksi, pulikan pureskeluyrityksiä ei ole esiintynyt pitkään aikaan eikä meillä ole koskaan kaluttu yhtään kapulaa sälöille. Erittäin runsaista pitämisharjoituksista aiheutui kuitenkin se, että kun heitin tai vein kapulan jonnekin, ei koiralla ollut sille mikään kiire. Mikäs tässä, kun tarkoitus on, että se pysyy suussa.

No, lähdin sitten innostamaan Varjoa kapulasta. Jee, tässä on tällainen, heitellään tätä, tää on tosi jännä ja sä saat rynnätä tän perään. Olin toki lukenut ja kuullut ettei kapulasta kannata tehdä koiralle saalista, että sillä saa aikaan vain säheltämistä, huonon palautusvauhdin ja pureskelua. Ajattelin kuitenkin, ettei se nyt taatusti pureskelemaan rupea, kun pitäminen on niin huolella opetettu. Totta, eihän se pureskelua yrittänytkään, mutta kaikkea muuta kyllä. Sellaista ryntäystä, että kapula liukuu paikastaan puoli metriä, että sen suuhunkaappaus on vähän miten sattuu, ja no, mitä sitä nyt palauttamaan, ainakaan vauhdilla, eihän siitä voi edes taistella. Lisäbonuksena vielä intovinkaus rynnätessä saaliin perään. Ei jeekuna. Olisin vaan uskonut viisaampia.

Miten siis takoa pieneläimen päähän, että se kapula on vain väline saada saalis, että palautus tulee tehdä ihan yhtä innolla kuin kapulalle meno? Novalta saadun palautteen perusteella lähdin työstämään myös kapulan nostoa, ettei sille hyökättäisi saalishypyllä. Vuoden lopulla treenattiin kapulan nosto ensin lyhtypylvään, myöhemmin repun tai juomapullon kierron avulla, ja rakettien räiskiessä uutta vuotta vedettiin vauhtinoutoja niin puisella kuin metallikapulalla.

Sitten tuli lumi ja lumen jälkeen kamalat pakkaset, Varjolla oli muutaman viikon totaali-idioottikausi ja sen jälkeen se pukkasi juoksun, niin ettei ainakaan tehty mitään älyllistä. Noudon harjoittelu edes ajatuksen tasolla jäi, tehtiin vaan kaikkea mikä oli kivaa, jotta koira saisi jotenkin energiansa purettua vaikka minkään uuden opetteluun ei järki riittänyt.

Nyt kahden kuukauden tauon jälkeen ollaan muutamana päivänä leikitty taas kapulan kanssa. Funtsin tarkkaan, mitä haluan vahvistaa, ja totesin, että se on se palautusvauhti. Ainoa kriteeri siis oli, että koira juoksee kapula suussa mua kohti LUJAA. Ei heittoja, ei noutokäskyjä, päämääränä vain kapula suuhun ja menoksi.

Tehtiin eri versioita:
- kapula suuhun ja jättö odottamaan, luvalla sai lähteä tulemaan kohti
- jättö kauemmas, kapula eteen maahan, luvalla kapulalle ja kohti
- kapula kauempana maassa, leikin jälkeen sai suoraan lähteä uudestaan kohti kapulaa

Innokkuus parani huomattavasti loppua kohden, päässä alkoi selvästi joku lamppu syttyä. Välillä tosin tuli niitä hutejakin: palkkaa kärkkyvä koira heitti mun käden liikahduksesta pulikan suustaan, tajusi sitten olleensa liian ajoissa mutta oli jo siinä vaiheessa ehtinyt sinkoutua täydelliseen luovutusasentoon - ilman sitä kapulaa. En voinut kuin nauraa kun koira oli itsekin ihan pihalla mitä tuli tehtyä. Välillä Varjo yritti intovinkaisuja mukaan, mutta niistä seurasi välittömästi keskeytys ja tauko. Ihmeekseni tajusin sen muistavan kapulan noston oikean tekniikan, suurimmaksi osaksi se muisti kiertää taakse eikä hyökätä luo suoraan.

Nämä muutamat viimeisimmät harjoitukset ovat kummasti luoneet uskoa siihen, että kyllä tästä vielä järjellinen liike tulee. Kunhan me molemmat vaan maltetaan ja tajutaan mitä tässä haetaan. Enkä pilaa kaikkea hoppuilemalla liiketta kokonaiseksi ennen kuin palaset ovat valmiit.