Belgianhaivennoutaja

Nouto, mikä mainio liike. Sitä tarvitaan aina ja kaikkialla ja vähän joka jutussa, tokossa, tottiksessa, esine-etsinnässä ja vaikka missä. Arkielämässä maailman helpoin asia, koeliikkeenä ei niinkään.

Varjohan kanniskelee kaikkea luonnostaan. Se haluaa aina jotain suuhunsa kun on jännä tilanne, esimerkiksi kun joku tulee kotiin tai tavataan tuttuja. Jos remmi tippuu mun kädestä, se on heti nostamassa sitä mulle takaisin. Ulkona kannetaan risuja häntä tötteröllä, mitä hankalampi kuljettaa ja mitä tyylikkäämmin sillä saa ohittaessaan kampattua, sen parempi. "Ojenna" käskyllä se nostaa mulle käteen mitä tahansa, hanskat tai avaimet tai vaikka pienen roskan tai kaljatölkin tienposkesta. Myös broilerinsiipiä omasta ruokakupistaan. Metallikapula oli meillä jatkuvasti lattialla ensimmäiset puoli vuotta, koska halusin, että se oppisi pitämään sitä kalustoon kuuluvana, että se oppisi kanniskelemaan sitä siinä missä mitä tahansa muutakin. Leikittäessä patukka palautetaan takaisin raivolla, jes, taistellaan tästä.

Mikä siinä noudossa sitten koeliikkeenä on niin vaikeaa?

Ensinnä varmaan se, että olin aluksi jo varma, että onnistun pilaamaan sen jotenkin. Varjon mielestä oli kiva pyöritellä ja pureskella ja mälvätä nostettavia esineitä. Siksi aloitin homman pitämisharjoituksilla, monta viikkoa treenattiin vain sitä että ensin muoviputki ja myöhemmin kapula pysyy suussa nätisti asentoa korjaamatta niin että koira istuu edessä luovutusasennossa. Pitäminen saatiinkin tosi vahvaksi, pulikan pureskeluyrityksiä ei ole esiintynyt pitkään aikaan eikä meillä ole koskaan kaluttu yhtään kapulaa sälöille. Erittäin runsaista pitämisharjoituksista aiheutui kuitenkin se, että kun heitin tai vein kapulan jonnekin, ei koiralla ollut sille mikään kiire. Mikäs tässä, kun tarkoitus on, että se pysyy suussa.

No, lähdin sitten innostamaan Varjoa kapulasta. Jee, tässä on tällainen, heitellään tätä, tää on tosi jännä ja sä saat rynnätä tän perään. Olin toki lukenut ja kuullut ettei kapulasta kannata tehdä koiralle saalista, että sillä saa aikaan vain säheltämistä, huonon palautusvauhdin ja pureskelua. Ajattelin kuitenkin, ettei se nyt taatusti pureskelemaan rupea, kun pitäminen on niin huolella opetettu. Totta, eihän se pureskelua yrittänytkään, mutta kaikkea muuta kyllä. Sellaista ryntäystä, että kapula liukuu paikastaan puoli metriä, että sen suuhunkaappaus on vähän miten sattuu, ja no, mitä sitä nyt palauttamaan, ainakaan vauhdilla, eihän siitä voi edes taistella. Lisäbonuksena vielä intovinkaus rynnätessä saaliin perään. Ei jeekuna. Olisin vaan uskonut viisaampia.

Miten siis takoa pieneläimen päähän, että se kapula on vain väline saada saalis, että palautus tulee tehdä ihan yhtä innolla kuin kapulalle meno? Novalta saadun palautteen perusteella lähdin työstämään myös kapulan nostoa, ettei sille hyökättäisi saalishypyllä. Vuoden lopulla treenattiin kapulan nosto ensin lyhtypylvään, myöhemmin repun tai juomapullon kierron avulla, ja rakettien räiskiessä uutta vuotta vedettiin vauhtinoutoja niin puisella kuin metallikapulalla.

Sitten tuli lumi ja lumen jälkeen kamalat pakkaset, Varjolla oli muutaman viikon totaali-idioottikausi ja sen jälkeen se pukkasi juoksun, niin ettei ainakaan tehty mitään älyllistä. Noudon harjoittelu edes ajatuksen tasolla jäi, tehtiin vaan kaikkea mikä oli kivaa, jotta koira saisi jotenkin energiansa purettua vaikka minkään uuden opetteluun ei järki riittänyt.

Nyt kahden kuukauden tauon jälkeen ollaan muutamana päivänä leikitty taas kapulan kanssa. Funtsin tarkkaan, mitä haluan vahvistaa, ja totesin, että se on se palautusvauhti. Ainoa kriteeri siis oli, että koira juoksee kapula suussa mua kohti LUJAA. Ei heittoja, ei noutokäskyjä, päämääränä vain kapula suuhun ja menoksi.

Tehtiin eri versioita:
- kapula suuhun ja jättö odottamaan, luvalla sai lähteä tulemaan kohti
- jättö kauemmas, kapula eteen maahan, luvalla kapulalle ja kohti
- kapula kauempana maassa, leikin jälkeen sai suoraan lähteä uudestaan kohti kapulaa

Innokkuus parani huomattavasti loppua kohden, päässä alkoi selvästi joku lamppu syttyä. Välillä tosin tuli niitä hutejakin: palkkaa kärkkyvä koira heitti mun käden liikahduksesta pulikan suustaan, tajusi sitten olleensa liian ajoissa mutta oli jo siinä vaiheessa ehtinyt sinkoutua täydelliseen luovutusasentoon - ilman sitä kapulaa. En voinut kuin nauraa kun koira oli itsekin ihan pihalla mitä tuli tehtyä. Välillä Varjo yritti intovinkaisuja mukaan, mutta niistä seurasi välittömästi keskeytys ja tauko. Ihmeekseni tajusin sen muistavan kapulan noston oikean tekniikan, suurimmaksi osaksi se muisti kiertää taakse eikä hyökätä luo suoraan.

Nämä muutamat viimeisimmät harjoitukset ovat kummasti luoneet uskoa siihen, että kyllä tästä vielä järjellinen liike tulee. Kunhan me molemmat vaan maltetaan ja tajutaan mitä tässä haetaan. Enkä pilaa kaikkea hoppuilemalla liiketta kokonaiseksi ennen kuin palaset ovat valmiit.

Ala vetää!

Muutaman sattumuksen seurauksena hiihtolomaviikonlopusta on jäljellä vain videot, kuvat on häipyneet taivaan tuuliin. Onneksi videoituna on se miten vetokoira pääsi töihin, tässä muutama riemukiljahduksilla ja kaatumisella varustettu pätkä. Molemmilla osapuolilla tuntui olevan hauskaa, ja kuvaajakin sai juosta, jotta pysyi perässä.

Vilja alkaa lopussa huutaa "Ala vetää, ala vetää!" kun Varjo uhkaa hidastaa mun jäätyä niin kauas taakse.

Rakas juhtani aloittaa homman kiljumisella, koska sehän tunnetusti kasvattaa vetotehon ainakin kaksinkertaiseksi. Aina ei mene pulkka ihan sinne minne piti ja Vilja päätyy penkkaan... Jee nyt voi mennä Sannin luo! Ei toi "pysähtyy" ole vielä mennyt ihan perille, ohjaajallekaan, joka sanoo sen viisi sekuntia myöhässä. Onneksi Vilja oli riittävän kovapäinen noustakseen aina uudestaan pulkan kyytiin. 

Kunpa olisin ite parikymmentä kiloa kevyempi! Nyt saatoin nauttia Varjon kyydistä vain sen pienen pihalle viettävän pätkän, joka on alamäkeen. 

Suuri ja mahtava vetokoira

Talven riemuihin kuuluu pulkkailu ja kaikenlainen muukin lumessa reuhaaminen. Viime talvena Varjon kanssa tekeminen rajoittui lähinnä potkittavan lumen pyydystystykseen, mutta nyt kun koira on kasvanut kropaltaan valmiiksi ja ne luutkin on vielä terveeksi todettu, ollaan tehty vähän muutakin. Pieneläimeni on päässyt leikkimään ihan oikeaa vetokoiraa kiskomalla Viljaa perässään pulkassa noin sata metriä kerrallaan. Varusteista ja homman turvallisuudesta en sano mitään, vetotuokiomme sisälsi mm. Viljan lentämisen, pulkan narun irtoamisen, valjaiden hajoamisen ja mun oikeaoppisen voltti-stunthypyn, kun kompastuin, ja koira ja vetolasti meinasivat tulla päälle... Mutta siis, ainakin todettiin, että hauskaa on ja Varjokin vetää ihan mielellään.

        

Onnistuu se näinkin päin...

Tässä rytäkässä meidän jälkivaljaiden yksi liitoskohta tosiaan ratkesi, ja muutenkin niillä vedättäminen on vähän arveluttavaa, joten päätin, että enempiä vetoja varten on saatava huskyvaljaat. Koska mulla ei missään nimessä ole hiihtolomalla mitään parempaa tekemistä, käytin muutaman illan Varjon mittojen mukaisten valjaiden askarteluun. Miksi siihen lähdin, kun joka kerta jotain tehdessäni kiroan, etten enää tee mitään itse? Onnistun ilmeisesti jotenkin aina muutamassa kuukaudessa unohtamaan, ettei mun ja ompelukoneen yhteistyö suju yleensä ihan niin kuin olen suunnitellut. No, vääntyneen koneenneulan, muutaman verikokeen, suttaavan ylälangan, erinäisten purkamisten ja itsepäisen tahdonvoiman lopputuloksena saatiin eilenillalla vihdoin jotain valmista aikaan. Kiitokset hyperkärsiväiselle mallieläimelle, joka kesti valjaiden rakentamisen nuppineuloilla päälleen ja pysyi nätisti paikallaan kaikkineen varmaan viisitoista sovituskertaa, joista osassa ryömin sen alla vääntämässä rintaremmin liitoskohtia toimiviksi.

    






Mietin ensin, jäikö selkäkappale nyt turhan lyhyeksi, mutta pikaisella yöllä suoritetulla testivetolenkillä totesin, että se olikin viisas ratkaisu, nyt se nimittäin jättää lonkat vapaiksi eikä paina niitä sivuilta. Vaikka eivät olisikaan täydellisen oikeaoppiset, niin eivätköhän nämä meidän käytössä passaa. Ei ainakaan paina mistään, ja Varpanenkin tajusi heti, mitä oltiin tekemässä.

Muutaman tunnin päästä isä tulee noukkimaan meidät pihasta ja suunnataan auton nokka kohti mökkiä! Viikonloppu aikaa vetää sekä mut että koira väsyksiin.

Päivän paras hetki

Onko mitään ihanampaa, kuin tulla 14-tuntisen työpäivän jäljiltä kotiin, jonne koira on joutunut jäämään äidin hoidettavaksi juoksun takia, olla ottamatta edes takkia pois, rynnätä suoraan ulos, tehdä vartin lämmittelylenkki, ja mennä autotalleille treenaamaan keppejä, tokoa, auton- ja puunkiertoja ja sitten lopuksi ravaamista yhdeltä yöllä?

Ei. Koska se on super. Leikkii riehuu taistelee rauhoittuu ja taas on täysillä tekemässä. Mulla on ihan paras koira.

Ollaan me hengissä

Mulla on vaan ollut niin kiireiset pari viikkoa tai kuukausi tai jotain ettei tosikaan. Me on lenkkeilty ja leikitty, käyty parin kerran verran opettelemassa agiliidon alkeita, mä olen miettinyt omaa olemistani ja suhdettani tohon pieneläimeen pohjamutia kaivellen todeten lopulta että kaikki on kiinni siitä mitä mä itse haluan ja että se luottaa kaikkeen tasan niin paljon kuin minä uskallan luottaa. Mun on oltava sen varahermot kun sen omat ei aina riitä. Olen opetellut rauhoittumaan ja tajunnut, että jaksan olla koirani kanssa zen silloin kun mulla on jotain muuta mihin voin purkaa kaiken sen mikä on hyperjousilla jossain sisälläni koko ajan. Toimintatarmon ja pätemisentarpeen purkamiskeinoksi sopii esimerkiksi erään vantaalaisen koulun liikuntasalin juokseminen päästä päähän, varsahypyt useamman penkin yli kerrallaan ja Poika saunoo -biisin räppääminen 2-luokkalaisten kanssa koulun konsertissa. Sen jälkeen ei enää hätkähdä koiran joka ikistä korvan heilahdusta, sen voi vain kutsua takaisin, palkata lumipaakulla ja jatkaa matkaa.

Varjo aloitti kolmannen juoksunsa viime sunnuntaina joten nyt ei muuta kuin lenkkeillä ja leikitä kahdestaan muutaman seuraavan viikon ajan. Sitten takaisin ihmisten ilmoille taas asteen verran aikuisempina.

Tänään olen onnellinen

Joku pieneläin on oikeasti deletoinut ne marraskuussa päälle tulleet koirat.

Oltiin menossa lenkittämään Roope, kuten joka maanantai. Näin jo kauempaa että siellä on perheen lapset pihalla ja Roope vapaana, joten jätin Varjon portista muutaman metrin päähän pensasaidan viereen makaamaan. Portista sisään, Roopelle remmi kaulaan, muutaman sanan vaihto omistajien kanssa ja portista Roopen kanssa ulos. Porttia sulkiessani kuulin Varjon takaa haukun, ja seuraava mitä näin, oli vilahdus jostain lyhyeksi trimmatun valtavan espanjanvesikoiran näköisestä otuksesta, joka sinkosi remmissään Varjoa kohti niin, että heitti akrobaattitempun remmin loppuessa vain parin metrin päässä mun elikosta. Mun kädessäni oleva Roope yritti singota omaa pihaansa ohittavaa koiraa kohti ja kun ei siinä onnistunut, alkoi haukkua turhautumistaan. Seisoin halvaantuneena paikallani enkä osannut tehdä mitään, edes käskeä Roopea olemaan hiljaa. Katse nauliintuneena päätään muutaman kerran kääntäneeseen ja pelkoaan puhahtelevaan Varjoon mutisin vain "ei tarvii, kaikki ok". Ohikulkeva omistaja sai koiransa vihdoin liikkumaan pihan ohi ja seisoin edelleen paikallani Varjoon tuijottaen. "Hyvä, hieno eläin". Kävelin Varjon luokse, poimin lumeen heitetyn hihnan. "Mennään."

Se pysyi, hyvä ihme sentään, se pysyi! Tilanne oli sille aivan liian vaikea, mutta pieneläimen käsittelykyky ja luottamus riittivät juuri ja juuri. Luojan kiitos se toinen koira oli remmissä, ja omistaja sai hinattua sen pois. Tällaisia onnistuneita pelonhallintatilanteita me kaivataan.

Hei huomenta Suomi hyvin pyyhkii

Heräsin tänä aamuna siihen, että tämä kappale soi päässäni. Johtuu ehkä siitä, että menin nukkumaan suunnilleen siihen aikaan, kun Huomenta Suomi aloitti aamuradiossa. Mutta mikäs siinä, kappale sopi päivään hyvin. Näin meidän aamu (hmm, kello oli yksi, mutta kuitenkin) alkoi:

Parkkipaikalla oli niin kaunis auringonpaiste, että sieltä oli otettava kuva. Kiva, Varjon etujalat kääntyy sisäänpäin. Mutta ei kai sillä ole väliä, ainakin niillä voi juosta kovaa, ja kantaa risuja, joita tapaninpäivän myrskyn jälkeen on joka paikassa niin paljon, että vapaana juoksevalla pieneläimellä on jatkuvat bileet.

Kirjatkaamme päivän mukavien kuvien jälkeen vuoden tavoitteet. Tai ne halut ja kuvitelmat, mitä toivottavasti osataan, ehditään ja viitsitään tehdä. 

1. Arkielämä.
Haluan oppia lukemaan tota koiruutta vielä paremmin, ymmärtämään, mitä Varjon päässä milloinkin liikkuu ja miksi se tekee niin kuin tekee. Pyrin itse tekemään asioita ja järjestämään tilanteita niin, että Varjon epävarmuus vähenisi ja itseluottamus kasvaisi, jotta se tuntisi olonsa turvalliseksi mitä ikinä tapahtuukin. Tämä tarkoittaa käytännössä onnistumisia niin lenkeillä, ohituksissa kuin satunnaisissa treenipätkissäkin. Tehdään vain, kun molemmilla on kivaa, ja Varjolla on mahdollisuus onnistua. Ja sitten kun on niitä idioottipäiviä, mennään metsään samoamaan enkä vaadi Varjolta asioita joihin se ei juuri silloin pysty.

2. Koulutukselliset tavoitteet.
a) Toko. Nouto järkeväksi, palasia niin pitkään että Varjo tietää tasan tarkkaan mistä hommassa on kyse ja mitä tarkalleen haluan sen tekevän. Treeniä sekä puisella, ohjatulla että metallikapulalla. Tunnistusnouto myös mukaan kuvioihin. Ruudun opetus. Kaukoissa istu-seiso-istu vaihto mahdollisimman syvälle kaaliin niin että yksikään takatassun varvas ei liiku. Takapään käyttö kuntoon niin sivulletulossa, käännöksissä kuin askelsiirtymissäkin. Liikkeestä istumisen opetus.
b) Agility. Meillä alkaa viikon päästä kuuden kerran alkeiskurssi Hakkilan hallilla, saa nähdä mitä tulee tai mitä sen jälkeen. Pointti on, että molemmilla on kivaa. Opiskelen itse lajista enemmän ja opin ainakin muutaman järjellisen ohjauskuvion sekä hankin 2x2 -kepit ja onnistun opettamaan niiden suorituksen Varjolle oikein.
c) Jälki. Olen aktiivisempi ja vaivaudun kykkimään siellä metsässä ja nurmikoilla namit kourassa useammin kuin edellisenä vuonna. Opetan Varjolle keppien tai vaikka hanskojen ilmaisun jäljeltä.
d) Hupitemput. Etutassuilla seisominen tukevaksi ilman apuja. Heppa ja häpeäminen. Ankan ja Sakun erottaminen leluja etsittäessä, mahdollisesti myös Pingu mukaan.

3. Kokeet, testit ja tarkastukset.
Tokosta ois kiva haalia kokoon TK2. Mutta se nyt riippuu siitä, miltä meidän nouto, kaukot ja luoksetulon pysäytys alkaa kevään mittaan näyttää. Jos yhteenkin avoimen kisaan mennään, on se jo plussaa. BH kuulostaa mahdolliselta heti kun toi oppii estenoudon ja liikkeestä istumisen, tosin mun pitää selvittää itselleni, mitä koko kokeessa tapahtuu. Luonnetestiä voisi harkita, mutta epäilen sen jäävän odottamaan sitä että Varjo kasvaa henkisesti vielä vähän lisää. Silmäpeilaus nyt on ainakin meidän tehtävälistalla, muutenhan toi on terveeksi todettu. Ja josko mentäisi tänä vuonna ihan viralliseen näyttelyyn järkyttämään tuomareita.

4. Sosiaalistuminen.
Niin koiran kuin omistajan. Vieraita ihmisiä räpläämään Varjoa ja mulle toimintasuunnitelma, miten tilanne hoidetaan. Opetanko sille jonkun käskyn, joka tarjoittaa, että nyt joku koskee, mutta sä pysyt paikallasi, vaikka miten ällöttää? Tarviin itelleni treeniryhmän tai vähintään järkevää ihmisseuraa joka oikeasti kertoo, kun liikun hullusti tai teen jotain muuta älytöntä.

Apua, näitähän tuli kamala lista. En mä nyt näin tuloshakuinen ole. Me vaan katellaan, mitä elämästä tänä vuonna tulee. Voi olla, että näiden toteuttamisen sijaan pidetään vaan hauskaa ja lenkkeillään hulluna. Ei sekään olisi kauhean huono vaihtoehto.