Päästäistreeniä

Olipa kerran pääsiäispäivä, jolloin tielle osui sopivalla korkeudella oleva kivi ja aurinkoinen paikka, repusta löytyi kamera ja patukka ja viereltä tekemisintoinen koira. Edellisestä tokovideoinnista on yli puoli vuotta, joten pieni ulkopuolisen silmin tarkastelu voisi olla paikallaan.

Video on kasa klippejä, koska en viitsi kiusata sen enempää itseäni kuin muitakaan yli neljäminuuttisilla pätkillä, joista puolet on leikkimistä ja joissa mm. astun vahingossa Varjon varpaille. Tässä on siis kooste niistä suunnilleen järkevimmistä pätkistä.

Mistäs sitten aloitetaan napiseminen?

Seuruu: Ekan käännöksen Varjo tekee myöhässä, oikealle käännyttäessä irtoaa. Pitää huolehtia tiiviydestä, olen viime aikoinen tehnyt niin paljon töitä takapään kääntymisen kanssa että oikealle kääntymisen harjoittelu on ihan unohtunut. Täyskäännöksessä jouduin vähän tökkäämään, mutta videolla näyttää yllättävän siistiltä. Alun sivulletulo on jes! Ja kivan suora se on vierellä kulkiessaan. Asenteesta olen myös oikein iloinen, ei mitään laamaa.

Jäävät: Maahanmeno on edelleen vähän hidas. Milläköhän muulla kuin pelottelulla saisin Varjon lakoamaan? Kai se on vaan lisää reeniä erikseen. Pysähtyminen on terävä, mutta teenkö mä tossa jotain, muutakin kuin huidon oudosti vasemmalla kädelläni? Jonkun varmistusnykäyksen? Ihan turhaa sellainen. Heittelin häiriötä noihin kun eliö tuntuu pysyvän ihan kivasti, eikä sen suhteen mitään ongelmaa.

Kaukot: Tää on tää osuus, jossa eniten kaipaan kameraa. Onko se istuminen sivusta katsottuna suora? Kävi ilmi, että ei. Toka on aika hyvä, mutta karu totuus on, että lähietäisyyshitlerille on edelleen käyttöä. Maahan-seiso-maahan -vaihtoihin olen sikäli tyytyväinen, että vaikka Varppa teki sivulta epäpuhtaan maahanmenon toinen kyynärä ylhäällä, se ei liikuttanut oikeata etutassuaan korjatakseen asentoaan. Jotain on siis painunut sinne pieneen kalloon. Vikan istumisen puolittaisuuden näin jo edestäkin päin, joten käskin koiruuden kerimään itsensä kurreiluun ennen vapautusta patukalle.

Luoksetulo: Hei, se pysähtyminenhän oli aika hyvä! Sätkyn ite hassusti kaikissa käskyissä, ja loppumatka on niin lyhyt, että Varjon on paha nostaa siinä yhtään mitään askellajia. Otan sen vastaan kummallisella niiauksella, luoksetuloasennon kanssa olisi taas tehtävää.

Näin pätkittynä näyttää siltä, että satunnaisesti meidän jutut jopa toimii. Tällainen videointi on kovin hyödyllistä, ja kun tämä kerran on täällä, saa heittää, jos tulee jotain mieleen.

Koska emme kaikesta niuhoamisesta huolimatta ole lopultakaan kovin ryppyotsaisia tai vakavia, tässä vielä loppukevennys.

Tasapainoilua

Ensin päivän purkautumiset.

Mä yritän saada susta kiinni ja tajuta mitä sun pään sisällä liikkuu. Ja ennen kaikkea tulla toimeen sen kanssa.

Kerran kuussa toi koira vetää multa maton jalkojen alta. Ihan kuin me ei oltaisi ikinä opiskeltu miten toimitaan, kun näkökenttään ilmestyy toinen koira. Kuin mun koirassani puhkeaisi joku alkukantainen toimintavaisto, joka ylittää kaiken opetetun. Hyökkää, tai et selviä. Sama tilanne hetkeä myöhemmin hihnassa ja Varjo vain pöhähtää kerran, käy käskystä maahan makaamaan ja mä saan potkia toiset koirat pois.

Miksi-kysymyksiä on liikaa. Pilasinko mä sen sillä että vein pentuna tutustumaan tunnetusti epävarmaan ja hyökkäämällä reagoivaan koiraan, koska kuvittelin, että totuttamisen kautta niiden muutaman viikon yhteiselosta voisi tulla jotakin? Olenko mä sittenkin laiminlyönyt sen sosiaalistamisen, koska sillä on vain muutama koiratuttu? Onko tämä kaikki vain nuoruuden epävarmuutta, joka katoaa, kun se joskus oppii luottamaan itseensä ja muhun? Oppiiko se ikinä? Millä saan sen ymmärtämään, tarvitaanko vielä kaksisataa kertaa enemmän harjoitusta? Vai onko siinä perimässä vain niin hankala ominaisuusyhdistelmä, etten lopultakaan saa koirastani häivytettyä tuota reagointitapaa kokonaan?

Ja nyt lopetan negatiivisen suhtautumisen. Mulla on sellainen koira kuin on, kaikkine luonteenpiirteineen mitä sille on annettu, ja yritän parhaani mukaan selvitä sen kanssa. Sataprosenttisen luotettavaa siitä ei tule, mutta kaikkemme tehdään, jotta lähelle päästäisiin.

Mitä täällä siis nyt tehdään?

Täällä yritetään tasapainoilla aktiivisen tekemisen ja zen-lenkkiasenteen välillä. Tekisi varmasti hyvää, että kaikki tekeminen ilmoitetaan erillisellä sanalla, jotta Varppa tajuaa ottaa erilaisen vireen käyttöön. Lenkillä kun pitäisi olla mahdollisimman rauhassa, reagoida asioihin hillitysti jos ollenkaan, päämääränä eteenpäinmeno ja tienpenkkojen nuuskinta. Tekemiset pitäisi sen sijaan painaa aina täysillä. Onhan se selvä, että jos näitä alkaa sekoittaa, tulee lenkkeilystä ylipäätään hektistä, koska jokainen sormenheilautus voi olla toimintamahdollisuus. Ja kun on valmis toimintaan, tulee vahvoja reaktioitakin helpommin, myös niihin asioihin, joihin ei pitäisi.

Rauhoittumiseen on käytetty viime aikoina enemmän aikaa ihan tarkoituksellisesti, kiitos Novan ja Titon esimerkin. Ennen olen sitä harrastanut lähinnä julkisilla paikoilla puoliksi huomaamatta, ja siellä Varpanen osaakin ottaa nopeasti makuuasennon kun huomaa, ettei mitään mielenkiintoista tapahdu. Nyt rauhoittumista on kuitenkin pyritty saamaan myös treenituokioiden väliin. Miten vaikeaa se voikaan olla, kun mielelläni tekisin kaiken vauhdilla putkeen, ja vähän vielä lisää kun kerran meni niin hyvin! Tämä ei vain ehkä ole se järkevin tapa, kun kierrokset nousevat niin korkeiksi, ettei sieltä osata tulla ihan hetkessä alas, ja samalla sekä koira että omistaja väsyttävät itsensä puhki. Harjoitusohjelmassa siis lyhyitä pätkiä, joiden välissä tarkoituksena on saada koira rennoksi. Autotallilla keppitreenit voivat kestää tunnin, mikä sisältää ehkä kymmenen minuuttia aktiivista tekemistä kolmessa pätkässä ja loput välit sen odottelua, että Varjo rentoutuu eikä enää aktivoidu jokaisesta kadulta kuuluvasta äänestä. Olen kerran jos toisenkin miettinyt olenko aivan täysijärkinen, kun lähempänä puolta yötä istun kylmässä maassa nojaten autotallin oveen vieressäni koira, joka ei vieläkään malta vain olla. Mutta kun se lopulta painaa päänsä maahan, eikä nosta sitä, vaikka hiljaa kehun, totean, että ehkä tässä on jotain ideaa. Sitten treenataan taas muutama toisto täysillä, ja olenpahan itsekin ehtinyt miettiä, mitä tarkalleenottaen seuraavaksi tehdään. Kai se rauhoittuminen siitä vähitellen nopeutuu, ajan kanssa.

Lenkkeilyn rauhoittamiseen auttaisi varmasti myös ravaaminen. Askellajia on saatu vakiinnutettua Varjolle niin luontaisen peitsin tilalle ihan vain lyhyillä muutaman sadan metrin juoksupätkillä, mutta pidempää matkaa tuo vaatisi, jotta mielentilaankin pääsisi vaikuttamaan. Kävelyyn fiksoituneelle omistajalle siis pitäisi tehdä jotakin, jotta se innostuisi liikkumaan reippaammin ja tästä saisi oikeasti toimivan harjoitteen. 

Keskustan Sokoksen aula syksyllä 2011.
Se on ihan itse päättänyt ängetä tuohon lepäämään. 

Ettei me ollakaan ainoita

Nyt kohdalle osui sellainen teksti, josta löydän niin paljon tuttua, ettei ole tosikaan. Kommentit valottavat asiaa vielä lisää. Ehkä ihan kaikki ei aina olekaan mun syytä. Tällaisten lukeminen vähän helpottaa, avaa silmiä ja opettaa katsomaan laajemmin.

Se on kaikesta huolimatta maailman paras koira. Mutta se on sitä vain mun kanssani. Se tarvitsee jonkun, joka pitää sen maailman koossa silloin kun se ei itse siihen pysty, se tarvitsee varahermot, ja se on valinnut että ne varahermot olen minä. Mun pitää vain oppia täyttämään tehtäväni ja olemaan sen luottamuksen arvoinen.

Syvä huokaus.

Tekisi mieli kirjoittaa uudelleen lähes sanasta sanaan sama teksti kuin vähän reilu vuosi sitten. Olenko tuomittu lenkkeilyttämään tota koiraa itse joka ikisen ulkoilun koko sen loppuelämän?

Mulla oli pidempi päivä koulussa ja äiti oli tullut aiemmin kotiin. En ollut varsinaisesti pyytänyt viemään Varjoa ulos, mutta kun tulin sisälle, ei siellä ollut ketään. Hetken päästä ovesta pölähtivät pälyilevä koira ja harmistunut taluttaja. Että muovikassia kantavalle naisellekin oli tänään saatu kohtaus, ja joka ikinen näköpiiriin, vaikka kuinka kauaksikin osunut toinen koira oli rääytty. Ja ulkona oli oltu ehkä puoli tuntia.

Käännyttiin saman tien takaisin ulos, halusin nähdä mitä tapahtuu käytännössä. Tarkoitus oli, että menen vain katsomaan, koiralleni en puhu tai tee mitään. Toinen koira 50 metrin päässä ja jo Varjo pöhisi ja haukahteli. Lähemmäs mennessä meinasi lähteä haukkuen hyökkäämään kohti, ja kun äiti pysähtyi, onnistui Varjo nykäisemään päänsä pannasta läpi. Mun selkärangasta karjaistu "maahan" pelasti tilanteen ja koiralle saatiin panta takaisin kaulaan. Mutta että silleen näillä menee.

Mitä mä voin tehdä? Just kun mulla alkaa olla sellainen olo että asioista tulee taas jotain, ollaan tilanteessa, jossa asioista tulee jotain vain tasan mun kanssani. Toi idiootti ei luota kehenkään muuhun. Voin antaa neuvoja ja sanoa miten kannattaisi toimia, mutta lenkille en voi lähteä niiden kanssa, koska silloin toi eläin vilkuilee koko ajan taakseen eikä sitä kiinnosta yhtään mitä joku muu sille varsinkaan yhtään jännemmissä tilanteissa sanoo. Pitäsikö mun lähettää äiti ja Varjo jollekin ohituskurssille, jossa joku ulkopuolinen katsoo niiden perään? Laittaa ne tekemään muutenkin enemmän yhteistyötä? Mutta se vaatisi äidiltä tosi paljon. Ja sitten kun niiden lenkkeily on epäsäännöllistä. Muistaako toi elikko enää viikon tai kahden päästä, että tänkin ihmisen kanssa on turvallista kulkea?

Tulee ihan järjettömän paha olo tällaisesta, koska koen, että mitä ikinä Varjo tekeekin, se on mun vika. On vaan muutama ihminen (lue: kaksi, ja tämä luku tippuu puolen vuoden päästä yhteen), joille voin kuvitellakaan antavani sen hoitoon, ja niidenkin kanssa se ilmeisesti käyttäytyy ulkona ihan miten sattuu. Kukaan muu kuin minä ei kohta halua mennä sen kanssa ovesta ulos. Ja olen liian väsynyt kuulemaan, että silloin kun mulla on lenkkeilyvapaa päivä, joku muu saa kärsiä.

Pieneläintä hieman hirvittää

Ja se pieneläin tarkoittaa tässä(kin) tapauksessa mun koiraani.

Putsasin siis tämän Herra Yrmyn asumusta, ja koska siiliherra ei kauheasti perusta paikallaanpysymisestä, annoin sen Varjolle vahdittavaksi.  Tutustukoon lähemmin, kun kerran alkaa tuijotella niin intensiivisesti häkkiä kuulleessaan pienimmänkin rasahduksen. Varjo oli aivan että mikä tää on, ei uskaltanut nousta paikaltaan, ei liikkua mihinkään. Herra Yrmy sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut Varjon vatsakarvoista potentiaalisena pesäntekomateriaalina. Ristiriitainen tilanne laukesi vasta, kun siilin piikki ilmeisesti tunkeutui jostain pistämään Varjoa - se loikkasi metrin taaksepäin ja jatkoi siilin tuijottelua ja paimentamista turvallisen välimatkan päästä.

Vaihdetaan: laama

ja otetaan tilalle se eläväinen vauhdilla ja innolla tekevä harrastuskoira johon olen päässyt tottumaan.

Vanttu on ihan väsyksissä eikä me olla tehty tänään juuri mitään, oltu jotain kaksi tuntia ulkona joista varmaan yli puolet se on ollut hihnassa ja häiriötottisteltu vähän Itiksen Hansasillan portaiden alapäässä. Jo toisessa treenipätkässä näki että se oli väsynyt, tekihän se kaiken minkä osaa, mutta sillein ehkä vain 80 prosenttisesti, ja peräpään käyttö oli säälittävää siihen nähden millaista se on esittänyt viimeisen kuukauden. Lenkillä vapaana ollessaan vain ravaili lähistöllä, näin ainoastaan muutamaan laukkapyrähdyksen.

Onkohan se ihan oikeasti väsynyt? Tarvitsisiko se muutaman ihan täydellisen lomapäivän? Ettei yhtään tehtäisi mitään, edes tunnaria aamupalalla? Onhan tuollainen laama helppo eläin lenkillä, mutta siitäkin huolimatta pidän enemmän siitä lohikäärmeestä, jonka silmissä palaa JES ME TEHDÄÄN.

Ilta-aurinko maalaa maailmaan meidätkin kauniimmin

Tavallaan en ikinä haluaisi muuttaa täältä pois.