Qisan kisakuu

Tässä kuussa olemme Varjon kanssa olleet aivan huiman monessa kisassa. Kolme koitosta on yli puolet meidän tähänastisesta kilpailuhistoriastamme, ja kun nämä kaikki osuivat kolmen viikon sisään, alkoi ohjaajaakin tahti jo melkein hirvittää.

Ensimmäinen yhteistyötesti tuli vain reilun viikon päästä Lapista paluun jälkeen. Istuessani tunturin huipulla Nova oli puhelimessa ilmoittanut, että me muuten mennään 12. päivä Ojankoon hyppymölleihin. Apua, ajattelin minä. Oltiinhan me koko kesä treenattu ohjauskuvioita ja siivekkeenkiertoja, mutta että ihan mölleihin... No, kerran ehdittiin treenata kotiinpalattuamme, tässä yhteydessä Varjolle mm. esiteltiin muuri, jota ei ollut hypännyt koskaan ennen. Pikkumustiainen ei kokenut palikkarakennelmassa olevan mitään kummallista, vaan leiskautti yli samanlaisella jättiloikalla kuin mistä tahansa muustakin. Samaisella kerralla kokeiltiin muutama möllirata, ja kyllähän se koira ohjautui, kun vain itse tajusin, mitä tehdä ja muistin, missä rata kulki. Osallistuminen alkoi vaikuttaa järjelliseltä idealta.

Koska kyseessä olivat möllikilpailut, oli ohjaajalla halutessaan mahdollisuus ottaa kaksi starttia, ja käytimme tietenkin tilaisuuden hyväksemme. Rata näytti jotakuinkin tältä. Paljon sellaista, missä koiraa saattoi kuljettaa vain vierellä juosten, mutta oli siellä muutama kohta, joissa kesällä läpikäydyistä ohjauskuvioista oli hyötyä. Kakkosesteelle suunnittelin hasardiksi laskettavan persjätön, jonka kuitenkin ajattelin Varjon ohjausherkkyydestä johtuen toimivan, ja ysin ja kympin välissä valssi. Lopussa olisi kiva, jos koira irtoaisi eteen, mutta varustauduin myös juoksemaan lujaa koiran vieressä, irtoaminen kun ei ole Varjolta vielä kovin itsestäänselvää.

Novan ja Titon jälkeen oli vain yksi kilpailija ennen meitä, ja koska halusin ehdottomasti saada Novan radan videolle, jäi oma valmistautumiseni melkoisen lyhyeksi. Kamera pussiin, Varjolle kuiskaus "Aksaa!" ja hetken leikki remmillä, sitten asetuimmekin jo lähtöön. Intokiljunta alkoi heti koiran singottua liikkeelle, ja ainoa ajatukseni oli, että hemmetti, se menee lujaa. Persjättökäännös toimi yllättävän hyvin, ja vaikka ohjaus ei ollutkaan erityisen levollista, muistin radan ja koira meni sinne minne pitikin (putkea 12 lukuunottamatta, olin ajatellut laittaa koiran toiseen päähän kuin minne se singahti, mutta tässä suunnan sai itse valita, mikä oli meidän pelastus). Lopussa oli ihan mahtava fiilis, hei, mehän tehtiin se rata!

Toisella kierroksella niin omani kuin koiran keskittyminen vähän herpaantui, ja vaikka Varjo olikin nopea, sen käännökset levisivät omasta mielestäni turhan paljon ja tiputti myös muurilta palan. Eipä kuitenkaan haitannut, kun alla oli onnistunut rata. Joka sitten lopulta toi meille möllimaksien pronssia! Nova ja Tito olivat jo voittaneet koko luokan, joten paremmin ei olisi voinut päivä mennä. Vähän meitä takapihaliitäjiä kyllä huvitti, kun seurojen ulkopuolelta tullaan viemään 2/3 palkinnoista.

Novan versio päivän kulusta kannattaa myös käydä lukemassa.

Meidän liitokoirat. 

Loput kuukauden kilpailut olivat Varjolle ja minulle tutummasta lajista, tokosta. CityBelgien riveissä kisattiin ensin HSKP:n piirinmestaruuksista Tuomarinkartanossa. Näihin kisoihin meillä oli selkeä tavoite: ykköstulos ja TK1. Tuomarina oli Taru Torpström, joka oli arvostellut myös osan SM-kisojen liikkeistä. Sieltä oli jäänyt vaikutelma, että tykkää meidän tekemisestä, joten lähdin kisaan aika luottavaisin mielin.

Kehääntulotarkastuksessä koirani pöhähti pari kertaa, mutta työt teki Varjomaiseen tapaansa ympäristönsä unohtaen. Luoksepäästävyydestä epäsosiaalinen koirani sai jälleen kympin, koska se tehdään käskyn alla... Puolivälissä yksilöliikkeita tuli tunne, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, että Varjo osaa nämä jutut, ja voin luottaa sen myös tekevän kaiken niin hyvin kuin osaa. Tuomari tykästyi meihin tosissaan, vapaanaseuruun vasemmallekäännöksessä (josta vahingossa annoin Varjolle täyskäännösvihjeen ja jonka siksi heitti raivolla ja vähän ylikin) kommentoi yleisölle kesken liikkeen: "Näin tää käännös pitää tehdä!"

Saatiin mun mielestä vähän turhan paljon pisteitä, etenkin seuruun täyskäännökset oli kaukana täpäkästä. Muuten kyllä tykkäsin kovin sekä koiran asenteesta että tekemisestä. 200 pistettä, KP, TK1 ja luokkavoitto ei pahemmin liikekohtaista piste-erittelyä kaipaa. Meille jäi hyvä mieli ja koiralla oli hauskaa!

Tällainen pokaali oli Varjon mielestä aika
makea juttu. Joku on niin ylpeä!
© Nova 

Vain viikko kisaväliä, ja vuorossa olivat belgien rotumestistokot Kirkkonummella. Koska alokasluokka oli läpikoluttu, oli vuorossa tällä kertaa avoin. Alokasluokasta poikkeavaa estehyppyä treenattiin kaksi kertaa ennen koetta, ja muutenkin viikon treenimäärä jäi muutamaan kertaan. Mutta eihän niitä liikkeitä silloin enää opetella, ennen kisaa haetaan vain hyvää fiilistä.

Aamulla jännitti aavistuksen. En pelännyt, että koira alkaa törttöillä, mutta koska kyseessä oli minullekin ensimmäinen avoimen koe, en ollut samalla tavoin varma liikkeistä, niiden järjestyksestä ja onnistumisesta kuin alokkaassa. Onnistunut kehääntulotarkastus antoi jo itsessään kuitenkin niin paljon voimaa, että luotto Varjoon ja meidän yhteistyöhömme parani kertaheitolla. Liikkeet pisteineen ja selityksineen alla.

Paikkamakuu: 10
Meni alas niin, että tassujen päät eivät olleet samassa kohdassa. Lähtiessäni siirsin ensimmäisellä askeleella Varjon etutassua muutaman sentin. Kolme minuuttia jännitystä kulman takana, vieressä oleva oli noussut istumaan. Videolta näkyy että Varjo on käännellyt päätään, kuono kävi kerran maata kohti, mutta muuten on maannut suhteellisen rauhallisena.

Koska luokassa oli epätavallisen paljon epäonnistumisia ja toisia häiritseviä koiria, joutui eräskin koirakko uusimaan liikkeen kahdesti. Tähän tarvittiin varmasti maassa pysyviä häiriökoiria, joten ilmoittauduimme Varjon kanssa vapaaehtoisiksi. Ilmaista paikkamakuutreeniä vieraassa paikassa, vierailla koirilla, miksei siis käyttäisi tilaisuutta hyväkseen! Olin puolittain näkyvissä, niin että pystyin kyyläämään koiraani. Vähän haisteli viereensä, mutta lopetti heti, kun tajusi, että katsoin. Tätä siis treenataan seuraavaksi suojelupiiloilla, joissa on vakoilureiät.

Seuraaminen vapaana: 9,5
Laama mitkä käännökset. Nää on niin treenilistalla. Johtuuko siitä että normaalisti tykkään tehdä käännöksiä tosi paljon, joten kun on pidempää pätkää suoraa ennen niitä, ei keskity tarpeeksi. Ohjaaja töpeksi ja pysähtyi toisen täyskäännöksen jälkeen, vaikka piti jatkaa matkaa... Mutta Varjolla oli tokoon sopiva vire, ei painanut ja piti kontaktin.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 9
Ei muuta vikaa kuin että saisi mennä nopeammin. Varjolle kuitenkin normi, toi on se vauhti mitä tykkää mennä. Tän nopeuttamista pohditaan edelleen.

Luoksetulo: 8
Tää oli hieno. Koira teki just tasan kuten on opetettu, vaikkei teekään lukkojarrutusta, pysähtyi hyvin eikä teputtanut. Lujaa ja tiiviisti eteen. Minä tykkäsin, tuomari ei. Pistevähennys mun liian pitkästä pysäytyskäsimerkistä ja painamisesta edessä.

Seisominen seuraamisen yhteydessä: 9
Seisahtuminen meni mun makuun liian pitkäksi, ei pysähtynyt heti käskyn saatuaan vaan otti kaksi askelta. Kun kävelin ohi, otti toisella takajalalla väistöaskeleen sivulle. Paineistuiko se jostain? Tää oli outo. Heti kehän jälkeen testattuna seisahtui naps ja kesti paikallaan vaikka astelin sen yli puolelta toiselle. Treenilistalle silti lisää häiriökestävyyttä tähän!

Video: seuruu-maahan-luokse-seiso (alkaa vasta seuruun lopusta, kuvaajalla oli vähän ongelmia kameran kanssa)

Nouto: 10
Tästä olin aivan julmetun iloinen. Tajusin rauhoittaa tilanteen sekä ennen heittoa että ennen noutokäskyn antamista, joten Varjo lähti innolla, muttei huutanut. Koppasi kapulan suuhunsa niin vinoon että pelkäsin sen tippuvan, mutta supereliö korjasi sen vauhdissa, tuli laukalla takaisin, istui lähelle hienoon luovutusasentoon ja irrotti tyylikkäästi vasta käskystä. Näitä tilanteenrauhoittamisia siis lisää, kyllä se pystyy itsensä kasaamaan, jos mä en ruoki sen innostusta.

Kaukot: 9,5
Istumiset aika jees, maahan meni hitaasti, mutta kuitenkin molemmilla kyynärillä. Tuomari ei valittanut mitään tekniikasta, vaan jopa kehui sitä, puolen pisteen rokotus tuli ensimmäisen istumisen liian pitkästä käsimerkistä. Se pitäisi olla helposti korjattavissa, kunhan minä vain tiedostan, mitä teen.

Video: nouto-kaukot

Estehyppy: 9
Tässä kohtaa ei enää kyennyt, vähän piti vinkaista lähdössä. Sanni, se rauha näissä sivulta lähtevissä liikkeissä! Mun mielestä teki hyvin, istui heti käskystä, tuli nätisti takaisin eteen ja siirtyi hyvin ja suoraan sivulle. Piste lähti edessäpainamisesta ja tuomarin mielestä liian hitaasta istumisesta esteen takana. No, subjektiivinen arvostelulaji.

Video: hyppy

Kokonaisvaikutus: 10
Hyvää ja iloista työtä. Niin olikin, tästä oltiin yhtä mieltä!

Hieno Varjoeläin. Vaikka oma olo oli ajoittain vähän pihallaoleva, teki mustiaiseni taas töitä täysillä. Näin pitääkin, tulee tunne, että on osannut tehdä jotain oikein, kun koiralla on kehässä kivaa. Se sai osan mun evässämpylästä ja pienen palan kanttiinista löytynyttä kakkua, kun istuttiin kehän laidalla katselemassa muiden suorituksia.

185,5 pistettä tarkoitti lopulta avoimen luokan voittoa kunniapalkinnon kera. Voi hassu Vantturani.

Kuukauden palkintosaldo:
keltainen ruusuke agimölleistä, oikeanpuolimmaiset kolme ruusuketta
sekä pokaali piirimestiksistä ja kaksi vasemmanpuolimmaista ruusuketta
sekä mitali Kirkkonummelta. Ja minä kun jotenkin olin mieltänyt,
että niitä ruusukkeita saa vain näyttelyistä...

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää syksyn kokeet. Nyt me hiotaan yksityiskohtia ja treenaillaan hetki vain ihan keskenämme!

Herkän koiran taikalaatikko

Olen Varjon kahden ensimmäisen elinvuoden aikana kirjoittanut koirani epävarmuudesta sen verran usein, ettei liene kellekään epäselvää, kuinka paljon se vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Kun arkipäiväiset asiat, kuten jonkun puolitutun moikkaaminen kadulla tai puskasta äkkiä ilmestyvä koira aiheuttavat mustiaiselle äänekkään säikähdyksen ja henkistä painetta, tulee väkisinkin käyttäneeksi melko paljon aikaa sen miettimiseen, miten tätä painetta olisi mahdollista vähentää ja kuinka kertoa Varjolle, että nämä ovat kivoja, normaaleja asioita. Viimeisimmän kuukauden aikana aihetta on taas pohdittu erityisen paljon.

Olen todennut, että merkittävin ongelma tässä kaikessa olen yllättäen minä. Olemme Varjon kanssa hyvin samanlaisia, kuljemme mieluiten itseksemme, pidämme vain harvoista ihmisistä, muut ovat ok, mutta ei niiden kanssa tee juuri mieli alkaa juttusille. Oma epäsosiaalisuuteni on vuosien varrella hellittänyt ja nykyään kykenen joskus jopa nauttimaan keskustelusta ventovieraiden kanssa, mutta toisinaan löydän itseni yhä vieläkin pakenemassa rapussa toiseen kerrokseen, jos huomaan, että hissistä on joku tulossa ulos. Jos kerran itse ole tällainen, miten kykenisin opettamaan koirani toisenlaiseksi? Se kun tietää vielä minua itseänikin paremmin, jos jotain tilannetta jännitän, ja peilaa sen kolminkertaisena takaisin. Eläimiä on paha huijata.

Mistä Varjo sitten huomaa jännittyneisyyteni tai huonon tuuleni? Toki se aistii sen muutoinkin, mutta selvimmin se kanavoituu äänestäni, siitä, miten sitä kehun tai käsken. Jos poistaisin ääneni näistä tilanteista, olisi vaikutukseni koiraan pienempi.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu naksutin. Taikalaatikko, sanon minä. Olen käyttänyt naksutinta Varjolla pääasiassa temppujen opettamiseen, koska sillä on ollut helppo opettaa pikkutarkkuutta vaativia toimintoja tai merkata hetki, jolloin koira tekee jotain oikein silloin, kun olen siitä kaukana. Arkipäivässä naksutin on kuitenkin näytellyt melko pientä roolia, lenkeillä koira kun on vieressäni, eikä ulkoiltaessa asioita tarvitse tehdä juuri millilleen. Olen unohtanut naksuttimen erään tärkeän ominaisuuden: se on neutraali, ääni on aina samanlainen riippumatta siitä, millä mielentilalla metallikiellekettä painan. Tämä on merkittävä seikka, kun koira on niinkin ohjaajapehmeä kuin mitä Varjo on.

Toisen koiran tullessa näkyviin yleensä kehun Varjoa. Joo, ihan toimivaa, jos minusta todella tuntuu siltä, että koirani käyttäytyy hienosti. Jos äänestäni kuitenkaan yhtään kuultaa tyytymättömyys tai väsymys, menee Varjo epävarmaksi. Naks sen sijaan ei kerro, että minua ärsyttää koirani paiseilu tai että eilen on ollut töissä rankka päivä. Naks ei kuormita Varjoa lisäämällä sen epävarmuutta entisestään, kun se ei ala pohtia toisen koiran jännittävyyden lisäksi sitäkin, miksi olen siihen tyytymätön ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. Naks kertoo vain sen, että se mitä se juuri teki, on hyvä juttu, että siitä seuraa palkinto. Naksuttimen ääni on myös sen verran terävä, että se tunkeutuu tajuntaan ihmisääntä paremmin, ja tavallaan "katkaisee" koiralle jännittävän tilanteen. 

Toinen naksuttimen tärkeä etu on sen ajoitus. Namikäteni ei tarvitse olla juuri täsmälleen oikealla hetkellä Varjon kuonon edessä, koska voin merkata sen hetken naksuttimen avulla ja antaa sitten namit kädestä tai kaivaa taskusta.

Mistä sitten naksautan ja palkitsen? Voisi ajatella, että palkkaan onnistuneesta ohituksesta. Onnistunut ohitus on kuitenkin kokonaisuus, joka pitää sisällään monta osatekijää. Minulle onnistunut ohitus tarkoittaa, että Varjo havaitsee ohitettavan, myöntää sen olemassaolon, mieltää sen kivaksi, tuntee olonsa turvalliseksi ja kulkee ohi hiljaa. Liian usein tullaan ajatelleeksi vain ketjun viimeistä osaa, hiljaa ohittamista, sehän on se tavoite ja toiminta, joka ulkopuolisen ja vastaantulijan silmiin näkyy. Hiljainen ohitus vaatii kuitenkin onnistuakseen kaikki ketjun edeltävät vaiheet, varsinkin jos itse toiminnan lisäksi halutaan, että epävarmalla koiralla on ohittaessaan hyvä ja rentoutunut olo. Varjon voisi varmasti saada ohittamaan toiset koirat hiljaa tiukan turvantukkimiskäskyn alla, mutta koiraan kohdistuvan suuren paineen lisäksi se tarkoittaa, että minun tulisi aina ehtiä antaa käsky ajoissa. Jos Varjo päättäisi näissä tilanteissa itse, kuten ennakoimattomissa tilanteissa väkisinkin tapahtuu, se valitsisi edelleen mölinän, koska se saa sillä purettua jännityksensä ja se on paljon helpompaa kuin ”ei minkään” tekeminen. Tästä johtuen haluan, että Varjo on näissä tilanteissa hiljaa siksi, että se itse kokee sen kannattavimmaksi toimintamalliksi. Ja jotta tähän päästäisiin, on aloitettava mielentilasta. On merkittävä ero, mieltääkö lähtökohtaisesti muihin epäilevästi suhtautuva koira vastaantulijat joksikin, jota voi katsella turvallisesti, joka pysyy riittävän matkan päässä ja josta saa palkkaa, vai joksikin, joka on aina liian lähellä ja jota on viisasta yrittää olla näkemättä tai jota vastaan kannattaa puolustautua, koska omistajakin on kireä ja jännittynyt. Jos tarkoitus on muuttaa vastaatulijat koiran mielessä positiivisiksi, palkitsemishetki on nimenomaan se, jolloin koira katsoo toista koiraa tai ihmistä. Tästä naksautetaan, ja namit syötetään niin, että oman koiran katse syödessä on edelleen suunnattuna kohteeseen.

Tämä on juuri sitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä Varjon ollessa pentu. Muistan, miten kirjoitin nelikuisen Varjon osaavan hienosti ohitella asioita katsekontaktissa, enkä tullut lainkaan ajatelleeksi, miten paljon itse asiassa tein koiralleni hallaa. Varjo oppi, että kuplautumalla minuun se voi sulkea maailman ulkopuolelle, jolloin sen ei tarvitse kohdata pelottavia asioita tai opetella käsittelemään niitä. Töitä tehdessä oikein kiva, eikä tästä ei olisi arjessakaan haittaa, jos kupla olisi rikkoutumaton. Mutta se ei ole. Äkkinäisissä tilanteissa, joissa Varjo ei ole ehtinyt ennakoida tapahtumia, kupla puhkeaa, ja silloin koirani on totaalisen hukassa. Se rääkyy paniikissa kaikelle, koska sillä ei ole aavistustakaan, miten muuten se voisi toimia. Siinä mielentilassa se ei reagoi enää mihinkään. Olen nähnyt näitä kohtauksia joitakin kymmeniä Varjon elinaikana, enkä mielelläni näe niitä enää lisää. Haluan, että koirallani on kyky käsitellä asioita. Haluan, että se tietää, miten toimia, vaikka tilanne olisi äkkinäinen. Haluan, ettei sen tarvitsisi säikähtää asioita, joita se pakostakin kaupungissa asuessaan kohtaa.

Siksi me yritämme nyt korjata sitä, mikä pentuna jäi tekemättä. Istumme naksuttimen ja namien kanssa kadunkulmissa. Puistoissa. Teiden varsilla. Katselemme ihmisiä. Pysähdymme havaitsemaan ja hyväksymään äkkiä ilmestyvät, erilaiset ja eri tavoin käyttäytyvät koirat. Jos kävelemme, palkitsen Varjon ohitettaessa nimenomaan toisen koiran katsomisesta. Että se uskaltaa kohdata ja myöntää vastaantulijan olemassaolon.

Olen miettinyt paljon tilanteita, joita Varjo jännittää. Miten haluaisin sen niissä toimivan? Olen joutunut myöntämään itselleni, ettei minulla ole siitä selkeää kuvaa. Usein tilanteet ovat sellaisia, että haluaisin Varjon toimivan niissä täysin toisin kuin miten se normaalisti kyseisissä paikoissa toimii. Jos rapussa kuljemme kaksin, annan sen tulla ulos hissistä melko vapaasti, remmiä on paljon, ja koira voi olla jopa metrin edelläni ennen kuin olen päästänyt hissin oven sulkeutumaan. Jos alhaalla kuitenkin on joku, odotan Varjon automaattisesti ymmärtävän, että nyt pitäisi kulkea lähellä ja tulla hissistä ulos rauhallisesti, jottei se törmää muihin ihmisiin. Kuinka koira voisi tämän tietää, kun tapaamme ihmisiä rapussa hyvässä lykyssä kerran viikossa? Koirapuiston lähellä Varjo saa kulkea siinä jossain, kummalla puolella sattuu olemaan, mutta kun puistossa onkin joku, odotan sen pysyvän tasan jalkani vieressä, tietyllä puolella, yhtään edistämättä tai jumittamatta minnekään. Eikö tämä tee toisista koirista puistossa vähintäänkin epäilyttäviä?

Tästä pääsemmekin yhteen koirankoulutuksen itsestäänselvyyksistä: opeta ensin, odota koiran osaavan vasta sitten. Minun on siis todella opetettava, miten rapussa kuljetaan! Kuulostaa typerältä, mutta niin yksinkertaisen asian unohtaa todella helposti, varsinkin kun ei itsekään ole kovin innostunut törmäämään kehenkään. Kun naksuttelen tilanteissa, joissa on toisinaan mahdollista kohdata muita, todellisen tilanteen sattuessa minulle ja Varjolle on muodostunut kuva, kuinka toimimme. Naks, kun koira vielä istuu hissin nurkassa. Naks, kun avaan hissin oven. Naks, kun annan koiralle luvan tulla hissistä ja se on juuri poistunut sieltä. Tässä kohtaa voi olla ihminen, tai sitten ei. Kun tilannetta on harjoiteltu, ei järkytys mahdollisesta ihmisestä kuitenkaan ole yhtä suuri kuin mitä se olisi vain täydellä vauhdilla ulospainellessa. On toinenkin pointti, miksi tämä kannattaa: naksuteltuani muutamat rapun ovet ja niistä kulkemiset olen itsekin enemmän hereillä ja valmis ottamaan ulkomaailman vastaan. Ja koska oma mielentilani vaikuttaa niin vahvasti koiraani, on tällä huomattava merkitys.

Olen lenkkeillyt nyt kuukauden verran naksutin liimattuna käteeni. Kaikesta yllättävästä ja vähän tavanomaisemmastakin Varjo on saanut palkkaa. Ihmeitä ei ole tapahtunut, niskakarvat nousevat monesti edelleen ja väliin on mahtunut muutama kolmosen korteillakin varustettu päivä, mutta yleisesti ottaen lenkkeilymielentila, sekä omani että koiran, on parempi. Olemme saaneet paljon onnistumisia, minulla on enemmän hermoja koiralleni. Ennen kaikkea minulla on tunne, että pystyn vihdoinkin vaikuttamaan jotenkin siihen, millainen olo koirallani kummallisia kulkijoita kohdatessaan on.

Vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei kysynyt

En varsinaisesti ole saanut haastetta, mutta vastailenpa näihin silti. 

1. Rotu, jonka ulkonäköä ihailet, mutta et voisi sellaista kuitenkaan ottaa?
Venäjänvinttikoira. Ei liikaa turkkia, mutta sen verran että se hulmuaa, kauttaaltaan käsittämättömän kapea ja mielettömän nopea. Vinttikoiraihmiset ovat ihan oma lajinsa, enkä tunne kuuluvani heihin. Sitä paitsi minulla pitäisi olla muutaman hehtaarin aidattu piha, jotta kokisin, että koira saa toteuttaa itseään riittävässä määrin. 

2. Saitko valita koirasi pentueesta? Jos kyllä, niin mitkä seikat vaikuttivat päätökseen?
En. Minulle ei alun perin edes pitänyt riittää koiraa ko. pentueesta. Varjo oli se, joka palautui takaisin, koska ensimmäiset ostajat eivät olleet ihan tietoisia, mitä tarkoittaa ottaa belgialaisen pentu kotiinsa. En ole koskaan nähnyt muita pentuesisaruksia yhdessä Varjon kanssa. Pentukuvien perusteella olisin ottanut sen, joka meni Liettuaan. 

3. Minkä niminen koirasi olisi, jossei se olisi se mikä on?
Jollen olisi päättänyt kolmea vuotta aiemmin, että mustasta koirastani tulee Varjo, olisi sen nimeksi jäänyt jo kasvattajan luona tutuksi tullut Qisa. 

4. Tähtihetki koiraharrastuksessa?
Ensimmäinen tähtihetkeni oli se, kun tajusin, että tämän koiran kanssa voi oikeasti päästä harrastamaan, opettamaan sille asioita. Että se rakastaa tekemistä, että sillä on palava halu tehdä. Joka kerta tulen hurjan iloiseksi, kun huomaan, että Varjon silmistä loistaa into. Silloin muistan, miksi omistan tämän koiran. 

5. Milloin viimeksi olet huomannut satsaavasi koiraasi enemmän kuin satsaisit itseesi?
Jatkuvasti. Mietin koiran liikuntaa, ravinnonsaantia ja suunnittelen sen opetusta paljon enemmän kuin mitä panostan vaikkapa oman opiskeluni suunnitteluun. 

6. Mistä koirasi taidosta tai ominaisuudesta olet erityisen ylpeä?

Sen kyvystä matkustaa kaikissa kulkuvälineissä tyynen rauhallisena ja kulkea keskustan vilinässä kuin ei olisi koskaan muuta tehnyt. Opetetuista taidoista aika käteväksi on osoittautunut "ojenna" -käsky, jolla Varjo tuo käteen lähes mitä vain (mm. tietokoneen laturinjohdon pään, kun koneesta on akku loppumassa eikä jaksaisi nousta sohvalta). Metsälenkeillä toimiva on myös "kisko", jolla se ottaa omasta liinastaan kiinni ja itse peruuttaen ja samalla vetäen auttaa liinan toisessa päässä roikkuvan ihmisen vaikkapa kallion laelle. 

7. Jos saisit muuttaa jonkin asian koirasi koulutushistoriassa, mikä se olisi ja miksi?
Opettaisin ohitukset toisin. Jäisin paikalleen istumaan ja katselemaan Varjon kanssa maailmaa. Se on opetettu kulkemaan, mutta ei katsomaan, se kokee, että on parempi välttää kohtaamasta pelottavia asioita ja kuvitella että niitä ei ole. Sitten se sätkähtää valtavasti, jos ne tulevatkin niin lähelle, että niiden olemassaolo on pakko huomioida. Kummallisuuksien katsomisesta palkitsemisella olisin ehkä saanut sille paremman pohjan tuntea olonsa turvalliseksi kaikkien koirien ja vieraiden ihmisten täyttämässä maailmassa. Tätä asiaa paikkaillaan tällä hetkellä parhaamme mukaan. 

8. Jos olisit koira, millainen agi-/tokokoira olisit?
Hyvin Varjon kaltainen, luulisin. Jos ohjaaja olisi joku minulle todella tärkeä ihminen, tekisin mitä tahansa hän keksisi pyytää, siltikin vaikka saisin turpiini tai minulle oltaisiin välillä epäoikeudenmukaisia. Vieraiden kanssa tuskin viitsisin mitään tehdä. 

9. Millainen ihminen koirasi taas olisi? Mikä se olisi ammatiltaan?
Varjo olisi jotakin slaavilaista kieltä tutkiva professori, joka puhuisi omaa ammattislangiaan yhtä höyrähtäneiden kollegojensa kanssa. Se liitelisi välillä omissa sfääreissään, unohtaisi ulkomaailman ja säikähtäisi, kun tajuaisi uutisia lukiessaan, että viikko on huomaamatta mennyt ohitse. Salaa se haaveilisi muiden ammattikuntien edustajiin tutustumisesta, muttei uskaltaisi yksin baarin nurkassa istuessaan kuin kuunnella sivusta naapuripöydän juttuja. 

10. Miten päädyit ykköslajinne pariin?
Ykköslaji? Ei me olla missään kovin tosissaan. Mutta koska toko on ainoa, jossa ollaan käyty kisaamassa, voisi sen ehkä ajatella kuuluvan tähän. Tokon pariin päädyin, koska se oli ainoa tietämäni koiraharrastuslaji, josta koin ymmärtäväni yhtään mitään. Sitä on helppo treenata yksin ja suunnilleen missä vain. Se ei vaadi suuria rahallisia tai ajallisia panostuksia, vaan pikkuhetken sieltä, toisen täältä. Toki häiriöitä on treenattava ryhmässä ja kentällä, mutta perusteiden opettelemiseen ei tarvita esim. metsää, kymmentä muuta ihmistä tai kentällistä esteitä. 

11. Mikä on ärsyttävin asia ykköslajissanne?
Paras ja samalla myös ärsyttävin asia tokossa on lajin suorastaan vaatima pilkunviilaaminen. Asioita on kiva pohtia loputtomiin, mutta toisaalta se saa myös turhautumaan. Lisäksi kaiken täydelliseksi hiomisen yrittäminen muuttaa helposti touhun liian vakavaksi vieden siitä ilon. Ja haluan, että meillä on ensisijaisesti hauskaa, mitä sitten ikinä teemmekin. 

12. Onko olemassa koiraa tai koiraharrastajaa, jota ihailet syystä tai toisesta?
Tuntuu siltä, että tähän tulisi listata suuri määrä guruja, jotka ovat voittaneet sitä, tätä ja tuota. Minulle on kuitenkin helpompaa arvostaa ihmisiä, jotka ovat jotain kautta tuttuja, jollain tapaa saavutettavissa. Enemmän todellisia minulle. Arvostan valtavasti mm. yhtä ystävääni, joka on pystynyt kouluttamaan koiransa käytännössä pelkästään positiivisesti. Häneltä eivät ideat lopu koskaan kesken. 

99980 Ohcejohka

Kun tienvarsikyltit alkavat suomen lisäksi ilmoittaa paikannimiä ruotsin sijaan saameksi, tietää olevansa aika kaukana kotoa. Elokuun lopulla osoitteemme oli viikon verran ystäväni Inkun isovanhempien luona Utsjoella, poissa kaikesta arkisesta ja kaupunkimaisesta. Vaikka kirjasto ja uimahalli olivat vain muutaman sadan metrin päässä, tunsi olevansa jossakin toisessa maailmassa. Norjaan olisi voinut kävellä.

Matka tähän Jumalan selän takana olevaan paikkaan ei ollut siitä lyhimmästä päästä. Ensin junalla Rovaniemelle 13 tuntia lemmikkivaunussa yön yli istumapaikoilla, jonka jälkeen 6 tuntia odottelua ja vielä reilu 6,5 tunnin bussimatka määränpäähän. Matkustukseen tottumattoman koiran kanssa tuollainen paikallaanolon määrä olisi ollut aika kohtuuton, mutta Varjo onneksi on kaikissa julkisissa kulkuvälineissä kuin kotonaan. Juna- ja bussimatkat, no problem. Oma alusta, käsky asettua sen päälle, ja pikkukoira lepäili tai nukkui kaikki matkat tyytyväisenä, myös silloin, kun avojunavaunussa matkusti samaan aikaan parhaimmillaan neljä muuta koiraa.

Majapaikkamme oli aivan ihana, ja Varjo sai osakseen kovasti huomiota. Oma vesikuppi oli tullessa jo valmiina, ja joka aamu puuroa oli keitetty niin paljon, että sitä riitti myös koiralle. Mustiainen söi koko viikon ZiwiPeak-kuivalihalla terästettyä kotiruokaa, lohta, perunaa, poroa, makkaraa, mitä milloinkin. Ja hyvin pelitti! Tämä ihme vatsaongelmainen, joka vuosi sitten veti ripulin suunnilleen kaikesta. Hassua, miten onnelliseksi voi ihminen tulla jo siitäkin, että koiran vatsa on kunnossa.

Viikko sisälsi runsaasti olemista ja ulkoilua. Yhtenä päivänä vähän tokosimme ja pari kertaa jaksoin tallata lyhyen jäljen, mutta muuten ohjelmassa oli tunturivaellusta. Merkityt reitit Ellin polku ja Geologinen polku tuli kierrettyä, niin myös vaellettua puuttomalla Ailikastunturilla ja sen sateen kastelemilla koivikkorinteillä Utsjoen vartta yhteen suuntaan ja takaisin. Kävipä Varjo vähän Utsjoessa ja tunturilammissa uimassakin. Maisemat olivat mielettömät, puissa jo osittain keltaiset lehdet ja mustikanvarvuissa punaista. Olisin voinut katsella sitä kaikkea loputtomiin.

© Inkeri Kallio

Varjo ulkoili koko viikon valjaissa joko vetäen joustohihnassa tai hilluen 20 metrin liinassa, panta sillä taisi olla kaulassa vain pari kertaa. Ruffwearin valjaat ovat kyllä mahtavat, antoivat liikkumatilaa eivätkä olleet yhtään tiellä. Koirakin alkoi oppia loppuviikkoa kohden, että on turha näyttää valjaita puettaessa hakatulta, koska valjaista seuraa jotakin kivaa. Kun tiesi, ettei vastaantulijoista ole juuri murhetta, saattoi itsekin keskittyä oleelliseen eli luonnosta nauttimiseen.

© Inkeri Kallio

Yhtenä päivänä matkaseurani Inkku ajoi meidät 40 km päässä olevaan Nuorgamiin. Kiersimme siellä lähes puuttomassa tunturissa kulkevan Skaidijärven lenkin, sellainen sopiva 5,8 km, jonka puolivälissä oli se Skaidijärvi ja kota makkaranpaistoa varten. Meidät oli varustettu runsailla eväillä ja askillisella tulitikkuja (ja retkeläisten erätaidot olivat sitä luokkaa, että kun tuli oli vihdoin saatu syttymään, niitä oli jäljellä yksi... plus en varmaan ikinä ennen ole käyttänyt kirvestä. En kuitenkaan osunut yhteenkään sormeen tai jalkaan, ja sain aikaan ihan toimivia pikkupulikoita!), joten paistoimme makkaraa ja söimme sämpylän päällä puukolla veistettyjä kuivalihasiivuja. Makkarat jaettiin tasapuolisesti, mutta Tuc-keksejä Varjo ei valitettavasti saanut, vaikka kovasti yritti esittää voivansa syödä niitäkin, olihan se kantanut käytännössä kaikki eväämme. Jos koiralla kerran on kätevä reppu, mitä sitä itse turhaan raahaamaan!

Tällä lenkillä Varjo näki ensimmäistä kertaa poroja, niitä kulki lenkin alkupuolella ohi tokallinen ehkä reilu sadan metrin päässä meistä. Vähänkö oli jännää. Meinasi olla vähän liian jännää, pari kertaa sai rykäistä, että voisit elukka lopettaa sen kyyläämisen, ja nyt ravaat kyllä vähän turhan lujaa niitä kohti. Liinassahan Varjo kulki koko ajan, mutta yritin olla sillä puuttumatta sen toimintaan, ellei ollut pakko.

Matkan varrelta löydettiin kiva puunrunko.

"Ai näinkö halusit mun asettuvan?"
© Inkeri Kallio

Sanotaan nyt vaikka näin, että tämä ei
ollut ihan ensimmäinen kuva, joka otettiin.
© Inkeri Kallio

Nuorgaminkin maisemat olivat pilvisestä säästä huolimatta aika

hienot. Koivut on syönyt paljaiksi supersuuri tunturikehrääjäpopulaatio

joskus 60-luvulla.

Vaelluksen lomassa retkikuntamme pysähtyi maistelemaan luonnon antimia.

Osaa se vinkuhippiäinen näyttää niin uljaalta. Ja unohtaa kokonaan,
kuinka paljon ne selässä olevat tavarataskut ällöttivätkään. 

Luontoreippailun jälkeen ajelimme turisteilemaan, siis katsomaan kiveä, joka kertoo olevansa Suomen ja koko Euroopan Unionin pohjoisin. Norjan puolella emme voineet käydä, koska olin iloisesti unohtanut, että Varjohan tarvitsee sinne päästäkseen lemmikkieläinpassin. Ensi kerralla asia korjataan!

Sanni: "Kato nyt tonne!"
Varjo: *ignoring*
© Inkeri Kallio

Kukat olivat hieman nuutuneen näköisiä,
mutta tässä vaiheessa seuraamme liittynyt
aurinko korvasi sen hyvin. 

Kaiken kaikkiaan viikko lapissa oli todellista hermolomaa. Junamatkalla olisin voinut vaihtaa junan suunnan ja lähteä takaisin. Joskus vielä haluan ihan oikeasti vaeltamaan tuonne!

Rovaniemen rautatieasema ja paluumatkan junanodotus. Huomaa unileluna
toimiva rovaniemeläisestä eläinkaupasta löydetty kaksikahvainen
pikkupatukka. Jollain on ollut ilmeisesti vähän rankka reissu.
© Inkeri Kallio

Kaksi vuotta koiranomistajana

Hupsista keikkaa, huomasin, kun katsoin kalenteriin. Paitsi että pikkusiskoni täyttää tänään kymmenen, tänään on myös toisen asian vuosipäivä: Varjon kauppasopimuksen allekirjoittamisesta on kulunut päivälleen kaksi vuotta. Ja, vaikka vähän nolottaa myöntääkin - myös Varjon ensitapaamisesta on tasan samaiset kaksi vuotta.

Mitä silloin tapahtui? Ei ainakaan mitään suurta sielujen kohtaamista. Näin mustan, toinen korva pystyssä ja toinen lurpallaan jököttävän pikkutirriäisen, joka minut nähdessään piiloutui kasvattajan selän taakse ja sanoi PÖH. Mielessäni alkoi saman tien kelautua saarna aran ja epäluuloisen pennun haastavuudesta, mutta heitin sillä vesilintua ja päätin tutustua otukseen paremmin. Kun se noin tuntia myöhemmin ollessamme kahdestaan metsikössä ja minun istuutuessani katsomaan sen tekemisiä jätti kaikki hajut sikseen ja kiipesi suoraan syliini, olin myyty. Kyllä siitä koira tulisi, minun Varjoni, päätin. Illalla kirjoitimme sopimuksen koiran kaupasta pennun nukkuessa sylissäni, ja seuraavana aamuna lähdin junalla kohti Helsinkiä, pentu ja kukikas pyyhe kainalossa.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, se samainen pyyhe roikkuu kylpyhuoneen patterilla. Koira on kasvanut. Ja ehkä olen itse hiukan viisaampi. Tiedän asioita, joita olen Varjon kanssa tehnyt oikein. Tiedän myös monia, joita olisi kannattanut tehdä toisin. Niitä asioita paikkaillaan. Ja jatketaan koiranomistajan taivalta. 

Varjon maailmankuva

Vastauksena Titolle:
Selvä faktahan on, että meillä ei ole vaaleanpunaisia laseja. Vaan turkoosit.

© Inkeri Kallio

Belgi betonikolossissa

eli asioita, jotka tulevat meillä lähes joka päivä vastaan, joita olisi ehkä kannattanut miettiä ennen kuin hankkii belgialaisen kaupunkiympäristöön

Varjo on ihan pesunkestävä citykettu. Sen kanssa voi mennä mihin tahansa, metroon, bussiin, ratikkaan, kauppakeskuksiin, ulkoilmakonsertteihin ja yleisötapahtumiin. Se matkustaa kippuralla penkin alla, hyppää tottuneesti syliin liukuportaissa ja makaa puolinukuksissa hyllyjen välissä kun tutkin levyosaston antimia. Se ei välitä ohikulkevista ihmisistä, kovista äänistä tai kummallisista alustoista.

Mistä se sen sijaan välittää, ovat kontaktia ottavat ihmiset. Jos joku puhuu minulle ja vastaan. Jos rapussa alhaalla onkin naapuri odottamassa hissiä kun olemme tulossa ulos. Jos joku katsoo liian kauan päin. Epävarmuus yhdistettynä rodunomaiseen kohtalaisen korkeaan puolustusviettiin saa Varjon sätkähtämään. PÖH. Saman tien se menee kasaan, koska tietää, etten yhtään pidä sen reagoinnista.

Toiset koirat. Ilmestyvät äkkiä kulman takaa tai tulevat vain muuten liian lähelle. PÖH. Jos Varjo säikähtää pahemmin, jumalaton huuto. Jos sillä on tilanteen pelottavuudesta huolimatta joku aivosolu jäljellä, se painuu käskystä maahan, mutta haukahtelee sieltä edelleen, siitäkin huolimatta, että oma ilmeeni salamoi.

Miksi Varjo reagoi äänellä, vaikka tietää, etten halua sen niin tekevän? Koska se on epävarma. Koska se epävarmuudestaan huolimatta haluaa puolustautua. Tämän voi kääntää toisinkin päin. Jotta koira voisi vartioida ja puolustaa, on sen oltava epäluuloinen, edes hiukan. Ei se puolustautuisi, jos luottaisi kaikkien olevan sen kavereita ja tarkoittavan vain hyvää. Rotuominaisuuksiinsa nojaten se siis tavallaan ei tee mitään väärää. Tappelenko minä koirani rotuominaisuuksia vastaan, kun haluaisin sen suhtautuvan kaikkeen neutraalin välinpitämättömästi? Ehkä. Toisaalta sen ei tarvitsisi kuvitella jokaista puhumaan tai koskemaan tulevaa ihmistä uhaksi, jos se ei olisi niin epävarma. Epävarmuushan ei rotuun kuulu. Rohkeampi ja itsevarmempi koira voisi puolustautua vain, kun olisi oikeasti tosi kyseessä.

Belgi ei varmasti ole mikään toivoton kaupunkikoira. Helpoimmasta päästä se ei kylläkään ole, ainakaan tällä ominaisuusyhdistelmällä, mikä omassa koirassani sattuu olemaan. Muistutan kuitenkin jälleen kerran itselleni, että Varjo on nuori. Epävarmuus siitä tuskin koskaan poistuu kokonaan, mutta parin vuoden päästä se ehkä hiukan tasoittuu, kun on hötkyillyt tarpeeksi. Ja ainahan voi treenata, yrittää muuttaa mielentilaa. Alkaa moikkailla vastaantulijoita kadulla. Istua rapussa ja kotipihalla tuntikausia yllättäen ilmestyvistä ihmisistä naksutellen. Sopia muiden koiranomistajien kanssa tilanteita, joissa koirat tulevat vastaan vain kontrolloidusti ja riittävän kaukaa. Lupasinhan aikanaan, että olen valmis tekemään töitä niin paljon kuin tuo vain ikinä vaatii.