'Cause I'm so Pride about living this life

Tämä päivä oltiin ulkona. Ei treenaamassa, metsälenkkeilemässä, rannassa tai pyöräilemässä, vaan kulkueessa ja puistojuhlassa marssimassa ja viettämässä yhteisöllisyyden ja tasa-arvon juhlaa, niin kuin jokaisena kesänä, jona Varjo on luonani ollut.

Iloisia värejä, paljon ihmisiä, koiriakin, ilmapalloja, musiikkia ja hyvää mieltä. Letka, joka kulki pitkin Aleksanterinkadun raitiovaunukiskoja ja sulki osan Mannerheimintietä. Täytyy sanoa, että mikä tahansa tapahtuma, joka laittaa autot väistämään niinkin oleelliselta reitiltä, on hieno, mutta erityisen hienolta tuntuu, kun kulkueessa on tuhansia ihmisiä, jotka marssivat yhteisen, positiivisen asian puolesta. Tunnelma on sellainen, että väkisinkin pistää hymyilyttämään. Varppa kulki osan matkaa remminmitan edellä ja pääsi sateenkaariliiveineen usean ohikulkijan kameran tähtäimen kohteeksi. Joltakulta tippunutta limupulloa se kantoi tehtävänään Lasipalatsin edestä Hakasalmen puistoon.


Puistossa kierreltiin kojuja ja istuttiin nurmikolla. Moni tuli Varjoa etenkin kojuilla rapsuttelemaan ja useimmat saivat sen tehdäkin ilman pikkukoiran suurempaa kriiseilyä. Kun kukaan ei kysynyt, meteliä oli tarpeeksi, ihmisiä paljon, saattoi siitä vain ohimennen aloittaa. Ja olihan meillä seuraakin. Inkku eli Varpasen kummitustäti oli henkisenä tukena ja turvana sekä henkilökohtaisena rapsuttajana, kun vain istuskeltiin.

Koska pikkukoirat eivät aina ole kaikkein järkevimpiä eliöitä tai niillä vain sattuu olemaan hieman tylsää, piti kojujenkiertelyn ohella hiekkakentän maaperään tutustua hiukan lähemmin.

Temppukoira pääsi tietenkin esittelemään myös puistossa hiukan taitojaan. Kaikkea sellaista, mitä voi tehdä niin, että ohjaaja istuu paikallaan. Kuten heppailla. Olin valtavan onnellinen, että Varjo kykeni tänä vuonna keskittymään siihen, että nyt treenataan, ja olemaan samalla välittämättä viereisellä hiekkatiellä kävelevistä ohikulkijoista, koiristakaan. 

Taistelutahdon voima näkyi myös Senaatintorin kokoontumisessa ennen kulkueen alkua. Remmi suussa leikkiä haastava Varjo meni hillumaan täysin vieraan kuvaajan eteen tökäten kameraa. "Nyt on siistiä, ihan sama kuka olet, revi remmiä mun kanssa!" Onneksi kuvaaja oli samaa mieltä ja nauroi kameransa takaa pikkukoiran hillittömälle innolle. 

Kuunneltiin musiikkia, istuttiin yhdessä Inkun ja kavereidensa kanssa, muutama tunti Varjon kanssa keskenämme ja sen jälkeen meidät bongasi pari vanhaa lukiokaveria, joiden juttuseurana kuluikin loppuilta. Vaikka ohjelmaa sinänsä oli pieneläimelle vähän, oli henkinen rasitus kohtuullinen. Reilun kuuden tunnin puistoilun jälkeen tunnelma oli jo näinkin rauhallinen. 

Eihän kaikki ollut pieneläimelle tänäkään vuonna helppoa, asioille piti välillä pöhähdellä tai haukahdella kimeästi, mm. aivan viereen tunkevat pullojenkerääjät isoine mustine kasseineen saatoivat olla uhka. Oma mielialani oli kuitenkin hyvin pitkälti rauhallinen, en jäänyt suremaan yksittäisiä huutoja. Kun älysin alkaa oikeasti palkata koiraani sen fiksusta käytöksestä eli "ei minkään" tekemisestä, alkoi se myös tarjota enemmän kontaktia asioiden jännäilyn sijaan. Perusasioiden ääreen on toisinaan hyvä palata, itse kunkin. Musta citykettu ei pysty käsittelemään ihan kaikkea, mutta sen kanssa voi kulkea, ja se osaa kuitenkin lopulta rauhoittua. Ja jos minulla on kivaa, silläkin on turvallista olla.

Monesta näistä kuvasta (ja seurasta) kiitokset Inkulle. 

Juhannusaksaa

Kaikki järkevät ja vähän vähemmän järkevät ihmiset ovat poistuneet juhannukseksi kaupungista. Näin ainakin antoi olettaa Ojangon koiraurheilukeskus, jonka luokseenkutsuvilla, aurinkoisilla kentillä ei näkynyt ristin sielua pyöräillessäni sinne juhannuspäivän iltana. No, ei hätää, me olimme tulleet korjaamaan tilanteen. Kahden hengen bileet mustiaisen kanssa saivat kummasti omankin mielen keskikesän juhlaan sopivammaksi.

Voisin ehkä treenata useamminkin yksin, toisten aivojen puuttuessa kun joutuu oikeasti miettimään, mitä tekee. Sain tehtyä urakalla niitä kaipailemiani ja pelkäämiäni kontakteja. Olen kauan vältellyt niitä, koska en ole tiennyt, mitä opetan, mutta totuus on, ettei mitään voi ainakaan oppia, jos sitä ei tee. Ei meidän tarvitse olla heti oikeassa, kokeillaan ja katsotaan. Koska en edelleenkään ole keksinyt tai törmännyt mihinkään ylimaallisen hienoon ja toimivaan keinoon ylösmenojen opettamiseen, päätin, että teen niin kuin parhaalta tuntuu: pyrin rytmittämään koiran kulkua niin, että osumisen mahdollisuus on suuri, ja jos yli loikataan, estettä ei suoriteta loppuun. Varjo tajuaa joskus yllättävän pieniä ja kummallisiakin asioita, jospa se tajuaisi tämänkin?

Ei muuta kuin esteiden kimppuun. Joku fiksu ottaa sitten kaikki kolme erilaista saman tien. A-esteestä Varpasella on joku käsitys, sitä on tehty satunnaisesti PK-kentän loivaharjaista harjoitusvälineenä käyttäen. Puomin alastulokontaktia on treenattu paljonkin, mutta kokonaista puomia koiruus ei ole kauhean montaa kertaa juossut. Ja keinua Varjo ei vissiin ole koskaan tehnyt kokonaisena.

Noo, mitä pienistä. Pari bängbäng-harjoitusta jotta ääni muistuu mieleen ja heti perään koira juoksemaan lankulle. Illan viimeinen treeni näytti tältä. (Toim. huom.: joku urpo sanoo videon alussa "treenataan", mikäköhän olikaan se varmin tapa saada kiljuva tokokoira...)

Ei se mikään täydellinen ole, mutta hei, mun eläin tekee keinua! Vauhdilla, innolla, pelkäämättä, tietäen mitä lopussa haluan ja karkaamatta siitä ilman lupaa vaikka juoksen poispäin. Ja minä kun ajattelin, että se ehkä jännäilisi jotain tippumisia tai kolahduksia. Katin kontit. Pieneläin on töissä ja se tietää mitä tehdään. Ja kun palkaksi saa vielä fleecelelua niin kaikkihan on super.

A-esteeseen haluan erilaisen alastulokontaktin kuin puomiin ja keinuun, siksi sitä tehtiin tänään vähiten. Ei ole mitään järkeä, että jo valmiiksi A:n alastulolla naamalleen kaatumaisillaan oleva koira tökkää nokkansa maahan, näin ollen siinä riittää pelkkä tassujen 2on2off, pää saa pysyä ylhäällä. Puomille ja keinulle haluan kuitenkin myös nenän maahan, ihan sen varmistamiseksi, että Varjo tosiaan tietää, missä kohdin paikalleen on tarkoitus jymähtää, kun ero esteen ja maankamaran välillä ei tunnu jaloissa lainkaan niin selvästi kuin A:lla. Varjon käsitys asiasta näkyi erinomaisesti, kun se peruutti takaisin puomin alastuloa, koska meni mielestään oikean kohdan ohi. Hassu eläin.

Ylösmenoja, niitä minun kauhistuksiani, ei siis pahemmin voivoteltu, vaan mentiin vain. Loppujen lopuksi niissä ei ollutkaan sen suurempaa pelättävää. Muutaman kerran pysäytin koiran ja otin sen pois esteeltä, kun se selvästi loikkasi kontaktin yli, ja seuraavalla kerralla tehtiinkin taas huolellisemmin. Tulokulmaa puomille muutettaessa oli ylösmenon toisella puolella välillä siiveke, jotta sitä ei oiottaisi. Keinulle suoristin ohjaamalla pidempää kaarrosta edellisen esteen ollessa vinossa, ja se auttoikin hyvin. Vauhtia on jo tässä vaiheessa kohtuullisesti, joten kunhan järki pysyy mustalla (ja minulla) mukana, emme toivottavasti teekään tästä ongelmaa.

Kontaktien lisäksi tehtiin keppejä. Meillä on kotona 2x2 -kepit, joilla Varjo on opetettu pujottelemaan, mutta nyt harjoittelun vaatiessa käytännössä joka kerta sen 12 kepin raahaamisen sadan metrin päähän metsikön läpi nurmikentälle, on harjoitusta tullut viime aikoina hävettävän vähän. Lisäksi tuppaan yleensä treenaamaan kerralla aivan liikaa, kun kerran on ison vaivan keppien paikalle saamisessa nähnyt... Ojangon kujakepeissä on se hyvä puoli, että ne ovat paitsi usein valmiina kentällä, myös kaiken muun keskellä, niin että kerralla niitä ei tule tahkottua aivan järjettömän montaa kertaa.

Kuja oli vähän auki, joten sisäänmeno oli helpompi löytää ja vääntäytyäkin tarvitsi vähemmän. Varjolla on edelleen vähän hakusessa oikea pujottelutekniikka, toisinaan se tekee oikein hyvää yhden tassun työtä, toisinaan taas steppaa miten sattuu. Uskon tämän olevan puhtaasti harjoittelun ja rutiinin puutetta. Paljon riippuu myös koiruuden vireystilasta, jos se on yhtään väsyneempi, se ei enää tiedä, miten tassunsa asettelisi. Video on kuvattu treenien loppupuolella, joten väsymys näkyy jonkin verran. Otin kuitenkin päähänpistona kokeeksi myös täysin suorat kepit, halusin nähdä, miten haiven niistä selviäisi. Videossa näkyy keppien alku, "huijuijui"ja varmaan kolme askelta joka väliin. Mutta Varpanen selvitti ne puhtaasti loppuun asti! Lisää vain vaihtelevaa treeniä vähän auki olevalla kujalla, rutiinia ja asennetta, niin eiköhän sieltä heinäseipään kropastakin ala kunnon keppisuikero löytyä.

Lisättäköön vielä, että videossa kepeillemeno on umpikulmasta, jota ohjaan jonkin verran, mutten loppuun asti. Itsevarmuus on toisella kerralla jo ihan eri luokkaa.

Kaiken treenailun välissä pidettiin väliin lyhyempiä, väliin pidempiä tuumaustaukoja. Olin todella iloinen, että niitä osasin ja maltoin pitää, vaikkei välissä voinutkaan jutella kenenkään kanssa tai seurata toisten treenejä. Me molemmat jaksoimme keskittyä tekemisiimme ja innostua aina uudelleen, ja kahden tunnin päästä kuun jo noustua horisonttiin ja meidän tehdessämme lähtöä tuntui, että olemme kumpikin oppineet tänään paljon.

Kolme vuotta Varjoisaa eloa

Kennelliiton Suurleirin ohjuspesti vei voimat sen verran tehokkaasti, että synttäripäivitys on myöhässä kaksi päivää. Kuvat ovat kuitenkin oikeana päivänä otettuja, suurkiitos laatukamerallaan meitä zoomailleelle Mirkalle!

Tältä näyttää kolmevuotias koiruus. Ei ehkä se tyypillisimmän näköinen belgi, mutta omiin silmiini juuri sellainen kuin pitääkin, toiminnallisen kaunis ja vähäturkkinen.

                 

Kun leiriläiset nauttivat päivällistä, me käytimme tilaisuuden hyväksemme ja kävimme leiripaikan läheisellä ihanalla isolla ruohokentällä poseeraamassa, telmimässä ja leikkimässä. Varjon silmät loistivat, kun se pääsi repimään hihnaa ja pientä narulelua, pätemään osaamisellaan, tekemään sitä, missä pienet Varjoeläimet ovat parhaimpia. Se pyöri ympäri, kieri, teki kuonokosketusta, heppaili, kurreili, hyppi selän ja jalkojen päälle sekä haukkui ja hillui. Kaikki kolmevuotiaalle haivenhapsiselle ikipennulle äärimmäisen sopivaa toimintaa.

"Tässä ois lelu, leiki mun kanssa!"

Lapsilla oli Timanttiliigan koirallisessa osakilpailussa tehtäväpiste, jossa laskettiin, kuinka monta kieppiä koira pystyy heittämään minuutissa. Ajateltiin kokeilla samaa tämän yhden hullun kanssa... Esityksen huvittavuudesta johtuen kukaan ei tosin muistanut ottaa aikaa. 

               

Harjoittakaamme tasapainoilua. Both of us. 

Näyttää siltä, että Varjo on valtava ja mun selkä niksahtaa kohta. 

Tosiasiassa se on aivan kannettava ja keikkuu tuolla vähän väliä. 

Kung fu fighters!

                

Ja koska kenttä oli tyhjä - AKSAA!!! 

Toisilla meistä on selkeä käsitys, kumpaan
suuntaan putkesta on tarkoitus kääntyä. 

Jeiii! Agiliitoa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Onnistuneella ohjauksella ja kohtuullisella hyppykorkeudella 

jopa tämä belgianpainajainen nuolee siivekettä!

Näyttää, kuin tuo ei olisi hypännyt edeltävää estettä lainkaan. 

Ja sitten loppupalkka! Tärkeintä on iloisuus, 

vaikka menihän se nyt muutenkin hienosti.  

Väsynyt ja erinomaisen tyytyväinen synttärisankari. 

Olkoon millainen pöhisevä pilipalieläin tahansa, 

tykkään siitä aivan valtavasti. 

Mustiaiseni pääsi illalla vielä leikkimään puolitoistavuotiaan Roihu-aussien kanssa. Kaksi nuorukaista painivat hiljaa kentän toisessa päässä puolenyön jälkeen unohtaen täysin ympäristön ja poispäin kävelevät omistajat. Tämä leikkihetki ja iltapalaksi nautittu, Dentastixeistä kyhätty kynttiläkakku kruunasivat synttäripäivän. 

Parvekekukkujat

Kun tuska iskee ja lämpöhalvaus uhkaa, on siihen vain yksi ratkaisu. Herättyäni eilenaamulla puoli seitsemän vain neljän tunnin unien jälkeen toteamaan, etten sen paremmin minä kuin koirakaan pysty enää nukkumaan, totesin, että on aika avata parvekekausi. Patjaan ilmaa ja petivaatteet ulos - johan taas yöllä uni maittaa.

Jo silloin kauan sitten pikkupelki nautti
mahdollisuudesta nukkua hyvin lähellä. 

Olenhan tässäkin vain kaksi kuukautta myöhässä

Sirkku heitti meille haasteen. Siitä on aivan liian kauan, mutta nyt on vihdoin aikaa pohtia vastauksia enemmän.

1. Koiramaailman suurin miinuspuoli?
Kaikenlainen kyräily ja toisten mollaaminen. Fakta on, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, koirankoulutustapoja, tavoitteita, mutta miksi jonkin tavan tai harrasteen täytyy olla toiselta pois? Kaikkea ei tarvitse oman koiran kanssa kokeilla, arvostellakin saa, mutta mieluiten kunnon perustelujen kera. Kaikista ihmisistä ei ole sotilaallisiksi johtajiksi tai toisaalta ei-sanaa kaihtaviksi kukkahattuilijoiksi, ja on myös selvää, että kaikille koirille eivät samanlaiset säännöt ja opetustyyli sovi. Ääripäiden ihannoiminen on typerää, mutta helpompaa olisi, jos katsetta suunnattaisiin aavistuksen kauemmas ja ymmärrettäisiin myös toisten ihmisten erilaisia näkökantoja.

2. Jos olisit koira, millainen olisit?
Luonnetestitermein paukkuarka tai vähintään laukauskokematon. Pehmeä, terävä ja hyvin miellyttämisenhaluinen. Yhden, tai korkeintaan muutaman ihmisen koira, joka tekee omilleen mitä vain, mutta vieraista pysyttelee mieluiten kaukana.


3. Mikä on suurin tavoitteesi koiraharrastuksessa / yleensä elämässä koiriesi kanssa?
Harrastustavoitteena minulla on sellainen yhteistyö, että tiedän koirani tekevän parhaansa ja voin riemuita sen kanssa tekemisestä. Yleensä elämässä tavoitteena on Varjon lukemaan oppiminen, järkevä, harkitseva luotto sen sietokykyyn ja oma rauhallisuus, kyky katsoa asioita ulkopuolelta. Viimeksimainitussa koen kehittyneeni tämän kevään aikana.

4. Mikä olisi hienoin asia, jonka voisit kokea koiriesi kanssa?
Että Varjo vapaanaollessaan nähdessään kohtijuoksevan, haukkuvan koiran tulee iloisena takaisin "kato bongasin tällaisen". Nojoo. Realiteetit. Tähän on vaikea sanoa mitään. Katsotaan, mitä elämä tuo.

5. Mikä on sinussa parasta koiranohjaajana?
Uusista asioista innostuminen ja kokeilunhalu. Olen kiinnostunut kaikesta, mikä voi parantaa jonkin liikkeen suoritusta, koiran koordinaatiota, omaa osaamistani. Haluan ymmärtää ja oppia, jos joku vain jaksaa tarpeeksi perusteellisesti selittää.

6. Mikä on mielestäsi tärkein koiranohjaajan ominaisuus?
Kärsivällisyys. Jos koira ei heti ymmärrä, mistä on kyse, odotetaan seuraavaan kertaan, toistetaan, varioidaan, mietitään uudelleen. Fiksuutta on ymmärtää, että nopeutta ja varmuutta ei saada hetkessä, eikä sama opetustyyli tai palkkaus sovi kaikille koirille.

7. Kärsitkö kroonisesta pentukuumeesta?
Periaatteessa en. Olen jo kauan ennen Varjoa hoitamieni koirakatraiden perusteella tullut vakaasti siihen tulokseen, että haluan vain yhden koiran, ja Varjo on myös niin minun koirani, että tuntisin tekeväni sitä kohtaan väärin, jos hankkisin toisen meidän symbioosia häiritsemään. Oikeasti en jaksaisi juuri nyt sitä pissakakkarumbaa ja kaiken opettamista, pelkäisin liikaa, että onnistuisin tekemään jotain (taas) väärin. Varjo itsekin on niin kesken, että siinä on vielä ihan tarpeeksi töitä. Toisaalta arjen perusasiat sisäistäneen koiran kanssa on vain niin helppoa, kun se ymmärtää monesti puolta sanaa ja kädenviittausta.

Jostain syystä selaan silti jatkuvasti pentusivuja. En edes ihan tiedä, miksi. Kartoittaakseni groenendaelien tilannetta ja jalostusvalintoja? Toisinaan kyllä eksyn muidenkin rotujen pariin... Olisihan se toinen koira tavallaan kiva, jakamassa kicksparkin vetokuorman, kommunikoimassa Varjon kanssa lajin omalla kielellä, olemassa erilaisena treenattavana. En kuitenkaan ainakaan Varjon elinaikana halua toista koiraa, jonka kanssa elän yhtä sydänverellä, ja mistä voin taata, ettei ottamani pennun kanssa niin käy?

8. Minkä ominaisuuden voisit koirastasi antaa pois ja minkä haluaisit tilalle?
Epävarmuuden haluaisin pois, tilalle itseluottamusta ja tunteen siitä, että maailma on kiva paikka. Jos Varjo olisi varmempi, se ei reagoisi niin herkästi kaikkeen, ja arjessa toisinaan hankaluuksia aiheuttava terävyyskin pysyisi paremmin piilossa.

9. Mitä samaa tai erilaista löytyy koiristasi ja sinusta?
Olemme Varjon kanssa aivan järkyttävän samanlaisia. Kummallakin on vain muutama oikeasti tärkeä ihminen. Olemme molemmat vähän epävarmoja, kärsimättömiä, vauhdista pitäviä, hulluihin ideoihin mukaan lähteviä ja innostuessamme kovaäänisiä. Voimme kiitää järjettömän mittaisen lenkin ja nukkua seuraavat kolme päivää.

Selkeästi eroavin asia on paukkuarkuus. Minä säpsyn paljon koiraani herkemmin kovista äänistä. Varjo jännittää uusia ihmisiä ja tilanteita enemmän kuin minä nykyään. Nuorempana tosin pelkäsin vähintään yhtä paljon, en vain pöhissyt... Varjo on myös toimintakykyisempi ja leikeissään enemmän koulukiusaajatyyppiä kuin minä.

10. Maailman kaunein koira? (kuva tai miksei kuvauskin)

Erittäin puolueellisesti, Varjo on minulle se kaikkein kaunein. Tässä tapauksessa kun kauneus on muutakin kuin silmänruokaa, se on toimivuutta, kestävyyttä, kokonaisvaltaista ulkoista olemusta. Varjolla on juuri sopivasti turkkia, niin että se suojaa ja sitä on ihanaa silittää, mutta se ei kerää risuja eikä käytänössä koskaan takkuunnu. Sillä on rakenne, jolla pystyy tekemään mitä vain, ahtautumaan pienistä koloista, hyppimään valtavia loikkia ja liikkumaan mitä epätasaisimmalla alustalla. Nyt sen lihaksistokin on viimein siinä kunnossa, että lonkat eivät paista eivätkä kyljet kolise. Sillä on ilmeikkäät korvat ja silmät, joiden katse kertoo kaiken. Mitä muuta voisi toivoa?

11. Mitkä kolme sanaa kuvaavat koiraasi parhaiten?
Totinen läheisriippuvainen harmaapöksy.

"Sul on hyvä elämä"

Viime päivityksestä on ikuisuus. Sen jälkeen on tapahtunut aivan älytön määrä asioita, mutta tuntuu, että päivät ovat kadonneet. Mihinkään ei ole ehtinyt pysähtyä, jäädä miettimään, mitä tuli tehtyä. Kulunut kuukausi on sisältänyt omalta osaltani valtavan määrän opiskelujuttuja ja Varjon osalta joko täyttä tylsyyttä tai 6-13 tunnin superohjelmapäiviä. Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä, onko tämä kaikki sitä, mitä haluan. Onko tällainen elämä hyvää?

Vastauksen sain viime keskiviikkona istuessani Itäkeskuksen metroaseman tolppaa vasten koira vierelläni nuuskutellen, ollessani taas matkalla yksiin treeneihin. Olen ilmeisesti kovemman luokan humalaismagneetti, etenkin Varjon kanssa liikkuessani, kun jälleen kerran näin jo kaukaa, että eräs reilummassa maistissa oleva, penkillä istunut herra aikoi tulla puhumaan kanssani. Tuskin oli ehtinyt puhe-etäisyydelle, kun kävi eteeni kyykkyyn, katseli minua ja Varjoa hetken ja totesi sammaltaen: "Sul on hyvä elämä".

Ehdimme jutella jokusen sanan lisää ennen metron tuloa, mutta keskustelun avannut lause oli se, joka jäi pyörimään mieleeni. Niin, tarkemmin ajateltuna, näin se nimittäin on. Mulla on hyvä elämä. Ja se on monessakin suhteessa tuon mustan ansiota. Se on tutustuttanut minut valtavaan määrään ihmisiä, opettanut paljon, niin oppimismekanismeista, kärsivällisyydestä, jaksamisesta, luovuttamisesta, asioiden hyväksymisestä kuin siitäkin, mikä on tärkeää. Se on aina läsnä.

Omista kiireistäni ja Varjon erinäisistä rääkymisistä huolimatta, tämä on ollut meille hyvä kevät.

Aloitamme jälleen kerran päivästä nolla

Tapahtui tänä yönä:

Varjo jolkottaa edelläni valaistua hiekkatietä pitkin. Äkkiä se pysähtyy, katsoo pimeyteen. Mitään miettimättä käsken sen maahan. Se jää kyynärät ylös, joten äänensävy tiukkenee kymmenen astetta kovemmaksi toisen käskyn kajahtaessa ilmaan. Johan koira painuu. Jatkan kävelyäni, kuuntelen ympäristöäni. Ehkä pimeältä sivukadulta on tulossa koira. Näen Varjon jännittyvän, kuulen haukkua, kerron vielä kerran, että maassa on syytä pysyä. Alle kymmenen metriä, pian olisin koirani vieressä. Sitten näen sen - pimeydestä laukkaa kaksi koiraa meitä kohti. Puolta sekuntia myöhemmin pettävät Varjon hermot. Minä seison paikallani ja katson kohti toisiaan juoksevia koiria. Keskiyön hiljaisuutta halkova "MAAHAN" sekoittuu Varjon karjuntaan. Toinen koira menee ohi, Varjo ja se toinen osuvat toisiinsa. Sitten Varjo kaartaa sivuun, pois tieltä, ja painuu maahan.

En tiedä, onko siinä toisessa reikiä.