Hyvän elämän rajat

Seuraavassa tekstissä ei ehkä ole kovin paljon järkeä, mutta eipä ole tämän hetken päänsisällössänikään.

Olen viimeisimmän vajaan kolmen viikon aikana miettinyt Varjon elämää ja selän tilaa paljon. Ajatusvyöry lähti liikkeelle siitä, kun Varjo teloi itsensä. Matkalla eläinlääkäriin kävi mielessä, olenko kuvitellut kaiken, kun koira ravasi ihan sujuvasti. No, en toki ollut, ja se oli viikon verran oikeasti kipeä, mutta sen jälkeen sanoi, että nyt riittää lepääminen, mä haluan mennä ja tehdä. Vähitellen se pääsikin menemään, ja nyt sen kanssa on palattu aika lailla normaaliin arkeen.

Niin monesti mietin, miten tuo muka on sairas, missä se kipu on, sehän riehuu ja rallaa ja tekee ja nauttii. Me ollaan parhaita ja voidaan tehdä ihan mitä vaan. Ja sitten tapahtuu jotakin. Ulahdus. Se kestää tuskin sekuntia, mutta romuttaa kaiken. Ei, ei tämä ole kuvitelmaa. Se on täyttä totta. Kipu on tässä ja nyt ja todennäköisesti oma vikani. Hajoan, käännän pään pois, en pysty jatkamaan, ja Varjo kysyy, mikä nyt on, hei se meni jo, meillä on leikit kesken, ota nyt tän narun toisesta päästä kiinni. Itkun läpi kehun koiran, leikin sen kanssa vielä hetken, oikein varovasti, joojoo kaikki hyvin, hieno taitava olet.

Mitä me voidaan tehdä ilman että sattuu? Milloin sattuu? Mikä on liikaa? Missä menee raja? Mikä on koiranarvoista elämää? Mikä on Varjolle riittävästi? Mikä on minulle riittävästi?

Olen puhunut tästä parin ihmisen kanssa. Toinen tuntee meidät erittäin hyvin ja toisella on itsellään selkäsairas koira. Molemmat ovat esittäneet asiasta viisaita ja varsin asiallisia pohdintoja, mutta tuntuu, että muiden mielipiteistä tulee vain hullummaksi, kun omakaan pää ei tiedä, mitä mieltä olisi.

Jonkinlaisen henkisen rajan olen vetänyt siihen pisteeseen, että Varjon on saatava juosta. Sen on saatava painaltaa metsässä menemään ihan täysiä, aivot narikassa korvat lintassa penturallia ympäri ympäri niin kauan kuin se itse jaksaa. Sen on saatava liikkua ja haluttava liikkua, sen pitää sanoa että Sanni miksi me mennään näin hitaasti, mun mieli menee kovempaa kuin sun jalat. Sinä päivänä kun Varjosta tulee perässävedettävä tai juokseminen sattuu, ollaan liian pitkällä.

Varjon on myös saatava tehdä. Sen pää vaatii tekemistä, ilman töitä ja aivojumppaa arki menee liian hankalaksi kestää. Lisäksi se on opetettu tekemään, se on opetettu rakastamaan palvelemista. Sen mielestä asioiden toteuttaminen yhdessä on parasta (tai ehkä toisiksi parasta rallaamisen jälkeen).

Tämä on kuitenkin samalla sen sudenkuoppa. Se nimittäin ihan varmasti tekee, vaikka vähän sattuisi. Niinpä kysymys kuuluu, kuinka paljon saa sattua? Joku sanoo, ettei yhtään. Mutta mistä minä tiedän, sattuuko sitä? Kertooko vain ulvahdus sattumisesta? Vai sattuuko sitä koko ajan vähän, mutta se ei välitä, on hiljaa ja jatkaa vain?

Tekemistä on erilaista, ja tässä kohtaa tullaan omiin rajoihini, siihen, mikä riittää minulle. Selviän hyvin ilman kisaamista, mutta en halua tehdä asioita ollenkaan, jollen voi tehdä niitä kunnolla. Ja on liikaa asioita, joita haluan tehdä. Olisi niin paljon helpompaa tyytyä tassunnostoihin ja nenätyöskentelyyn, jos tuo koira ei osaisi mitään. Mutta kun se osaa mm. noutaa hyppiä pujotella juosta ruutuun loikkia selkään tehdä julmetun hienot kaukot ja pysähtyä täydestä vauhdista niin tasamaalla kuin A:n alastulolla, huutaa pääni että tämä on hemmetin epäreilua minä haluan tehdä tuo koira rakastaa tehdä miksi me ei voida!!!

Toisinaan ajattelen, että ihan totta, mitä väliä. Mitä merkitystä satunnaisilla ulvahduksilla on niin kauan kuin koira haluaa tehdä ja näyttää nauttivan elämästään? Enhän itsekään välitä, jos joskus reidet huutavat hoosiannaa tai jalkapöytä neuvoisi jättämään juoksulenkin väliin. Onko parempi elää ihan täysillä vaikka välillä sattuu ja hajota sitten kokonaan? Vai pitäisikö vähän säästää, olla ehkä kivuton ja saada siten ehkä hiukan enemmän aikaa?

Meidän kummankaan temperamenttiin ei vain kuulu säästöliekillä eläminen. Me voidaan sitä tehdä, jonkin aikaa, mutta pidemmän päälle se ei onnistu, on päästävä tekemään, riehumaan, purkamaan se kaikki palo, mikä sisällä kytee. Varjo ehkä voisi purkaa sen juoksemiseen ja fyysisesti kevyempään tekemiseen. Minä voisin purkaa tekemisenpaloni Virkaan. Mutta ei, ei se riitä, haluan tehdä myös Varjon kanssa. Sen, joka osaa ja tietää ja haluaa. Se on 3,5-vuotias, ei kymmenen!

En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Eikä oikeata tai väärää kai ole olemassakaan. Mutta ainakin voisin nyt oppia sen, että sitä koiraa ei palkata rinnan korkeudelle asetettuun leluun kiinnihyppäämisellä liukkaalla lattialla. Joku idiootti teki sen tänään kahdesti kun ei ekan kerran jälkeen uskonut.

Varjo kuitenkin koittaa sanoa, että sillä on edelleen kivaa. Onneksi se ei murehdi sitä, koska seuraavan kerran sattuu. Se vain elää. (kuvat tämän viikon maanantailta)

Meitä on kaksi

rapsutettavaksi

Maailma kaipaa pelastusta

on rotumme loistavin turkiltaan musta (no melkein....)

On totuus ja rakkaus muita varten

vaan tahto suurin näiden koiratarten

Varjo --- Virka

Me tähtäämme katseemme taivaisiin

Huomioi meidät tai hyppäämme syliin!

Tuuraajana

En viitsinyt jättää treenikaveria ilman seuraa ja lisäsilmiä, vaikka Saapikas pitikin sairaslomaa, joten joku pikkuipana pääsi eilenillalla hillumaan tottiskentälle. Sillä oli SIISTIÄ! Niin kuin Virkalla nyt taitaa olla noin suurimman osan aikaa ylipäätään, mutta oli silti varsin mukavaa huomata, että sama asenne säilyi pimeällä, kelmeästi valaistulla ja ihan vieraalla, toisten koirien hajustamalla kentällä.

Tehtiin muutama vauhtiluoksetulo, joissa ei ollut kauheasti epäilystä, halusiko kakara tulla mun perään, sen verran meteliä siitä kuului, kun toisen käsiin jäi mun juostessa poispäin. Meteli kun ei tokossa ole kovinkaan toivottavaa, otettiin seuraavaksi vähän rauhallisempi lähetys, ja vaikka ipana malttoi lopulta jopa istua ennen kuin kutsu kävi, ei vauhti kärsinyt yhtään. Jeejee siistiä! Vikalla kerralla ohjasin sen nameilla eteen, ja siinähän se painoi, sitoi ja söi. Ei se ainakaan läheisyyttä pelkää, vaikka ei olla tätä hirveästi treenattukaan.

Lisäksi leikittiin. Leikkiä voisi tosissaan alkaa ihan työstää, Virka repii lelua mielellään ja irrottaa nätisti, mutta ei se nyt minkään paikallaan olevan lelun luo ryntää, tai ei ainakaan lelulle saavuttuaan ota sitä suuhun, koska paljon hauskempaa on rynnätä sen kehuvan ihmisen luokse. Sen sijaan jos lelu "unohtuu" suuhun, voi sitä tulla ihmisen lähelle tarjoamaan. Noo, katsotaan, mitä variaatioita tämän(kin) opettelusta keksitään, mulla on jo pari vaihtoehtoa mielessä.

Olin myös varsin iloinen siitä, miten nätisti Virka jäi vieraaseen autohäkkiin odottelemaan toisen koiran treenien ajaksi, ja miten napotti hetken kauniisti puuhun sidottuna, kun kävin kentällä vaihtamassa muutaman sanasen ennen omien treenien alkua. Toisia koiria vaan katseltiin ja tuumailtiin nameja syöden tai silityksistä nauttien, ja treenikaveri-ihminen meinattiin kampata kun piti tunkea jalkoihin pyörimään ja haistelemaan.

Juna- ja metromatkoilla kotiin päin Viipotin oli hyvin rauhallista seuraa. Oli ollut pienellä (suurella) koiruudella melkoisen touhukas ilta.

Virka 15 vk ja kipeä isosisko

My little Black Fox.

Ja kukaan ei nyt sano sanaakaan niistä korvista, jotka on ehkä samaa kokoluokkaa kuin aavikkoketulla.

Painoa on tänään 9,1 kg ja ja korkeutta 45 cm, alaetuhampaista puuttuu kaksi. Torstaina käytiin kuoron harkoissa, päästiin tutustumaan ystävälliseen Fanni-opaslabradoriin ja syötiin nameja parrakkaan sedän kädestä. Päivänvalossa pihalla seisseelle vesiletkukelalle piti sanoa PÖH mutta pimeällä kadulla vastaantullutta nuorisoa olisi ollut kiva mennä haistelemaan. Portin taakse jääminen oli erittäin siistiä kun sai hirvenluun kaluttavakseen, ja luuta syövästä pennusta ehti kuulua vain pieni HURR ennen kuin se tajusi, että minähän sitä silitän.

Luvan odottaminen on ihan meidän spesiaalijuttu. Kaikilla ovilla tai porteilla ja hississä otetaan katsekontakti, voin kävellä poispäin, jopa vähän kiristää hihnaa, mutta liikkua saa vasta, kun vapauttava "okei" kuuluu. Ruokakupin (tai -kupit, myös Varjon) voi laskea lattialle, ja vaikka äsken puolimetrisiä loikkia tehnyt pentu haluaisi ihan hirmuisesti rynnätä sen luokse, se ottaa katsekontaktin, istuu, peruuttaa, menee maahan, kiipeää laatikkoon tai mitä milloinkin, ennen kuin lupa kupille ryntäämiseen irtoaa. Yksi päivä Virkaeläin päätti, että se ei luvasta huolimatta voi mennä syömään. Eihän se ole vielä tehnyt mitään! Muutaman askeleen peruutuksen jälkeen sapuska sitten maistui jo varsin suurella innolla. Hölmö pieni Viiriäinen.

Sitten siihen ikävämpään puoleen. Varjo on kipeä. Tai eihän se enää siltä näytä, kun vetää puolitoista Rimadyliä ja puolikkaan Sirdaludin päivässä... Selkälihasten kopelointi kuitenkin kertoo totuuden. Auauau.

Lyhyesti: Tiistaina aamupäivästä koirat juoksi takapihan märillä kallioilla, pentua karkuun juossut Varjo unohti katsoa eteensä ja veti lipat kalliolta kyljelleen. Tiputusta oli alle puoli metriä, mutta ihan kunnon tömähdys siitä kuului ja koira ulahti. Varjo pystyi kuitenkin ravaamaan, vaikutti olevan entisellään, jatkoi kepin kanssa riehumista ja Virkan härnäämistä. Ajattelin, että taidettiin selvitä säikähdyksellä. No, ei selvitty. Iltapäivällä Varjo alkoi kipuilla, seisoi vain eteisessä ja läähätti, vatsaan koskiessa huusi. Samaa huutoa koiran käydessä istumaan tai makaamaan, muutaman kiljahduksen kuunneltuani totesin, että ei, se on saatava lääkäriin. Kolmannesta paikasta sanoivat, että tervetuloa saman tien. Tasan 4 kk edellisestä röntgenistä Varjo päätyi taas läpivalaisuun, kaikki ehjää, niin luut, silloittumat kuin sisäelimetkin, lämpö normaali, limakalvot terveen väriset. Selkää Varjo silti aristi ja kylki- ja lonkkaluiden väli tuntui kivikovalta. Lääkäri epäili revähdystä tai venähdystä, antoi mukaan kipulääkkeet, käski pitää BOTia ja tehdä rauhallisia ravilenkkejä. Plus varata vihdoinkin sen fyssariajan, koska koira on hiiskatin jumissa.

Saatiin aika Tamara Merenvalta-Keskiselle joulukuun lopulle. Kyttään myös peruutuspaikkaa, jos sellainen vapautuisi. Varjo on ollut neljä vuorokautta loimitettuna yötä päivää, ja ulkoilun yhteydessä loimea vaihdettaessa odottaa, että saa toisen päälleen. Kipulääkkeitä jatketaan ensi viikon loppupuolelle.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta tässä on taas syy, miksi omistan toisenkin koira. Jos olisi vain Varjo, murehtisin sen kuntoa vielä enemmän. Nyt yritän keskittää toimintatarmoni Virkaan ja antaa Varjolle kaiken sen levon, mitä se tarvitsee.

Virkan iltapissatus, extended edition

Panta kaulaan, namit taskussa, kakkapusseja. Lipokkaat jalkaan ja pihalle.

Se tunne, kun tajuat, että avaimet ovat kotona, syöksyt takanasi sulkeutumassa olevalle rapunovelle ja myöhästyt sekunnin. Klik. Lukossa.

Päässä risteilee ketutus ja epätoivo ja ankara toimintasuunnitelman pohdinta, mutta ensin pissatetaan tietenkin koira. Hieno tyttö. Sitten takaisin pihalle tähyilemään mahdollisia hereilläolijoita. Vähän ennen yhtä suurikin kerrostalo vaikuttaa kuitenkin kovin pimeältä.

Rappuun pääsy riittäisi, äitihän on kotona. Tai jos voisin soittaa. Mutta puhelinkin on tietenkin kotona. Kadulla ei kulje ketään. Joka paikassa on ihan kuollutta. Missä kaikki ihmiset ovat, kun niitä kerrankin kaipaisin?

Enolla on vara-avain. Ja hän asuu ensimmäisessä kerroksessa. Jos saisin hänet herätettyä? Ajankohta on vähintäänkin epäkohtelias, mutta reilu viisi tuntia yöulkoilua koiranpennun kanssa ei houkuta. Lähden kävelemään. Virka on sitä mieltä että vähän siistiä, pidempi iltalenkki.

Olen jo yli puolimatkassa, kun huomaan huoltoasemalla valot. Olisikohan se auki? Voisikohan sieltä soittaa? Kävelen lähemmäs ja näen ihmiset pelikoneiden takana. Ei minun Virkaa vielä tämän ikäisenä pitänyt kaupan ulkopuolelle jättää. Nyt ei kuitenkaan ole kauheasti vaihtoehtoja.

Selitän tilanteen. Kassatytöt kuuntelevat puolittain huvittuneina, puolittain epäuskoisina, ja antavat puhelimen. Äiti ei vastaa kännykkään, mutta kotipuhelimesta kuuluu lopulta haloo. Sovimme näkevämme vartin päästä alhaalla.

Ajankohdasta ja tilanteesta huolimatta odotan niin kauan, että pentu on lopettanut vinkumisen ja veuhtoamisen, ennen kuin menen sen luo. Kävelemme kotipihaan. Äiti bongaa minut parvekkeelta ja heittää avaimen.

Rapun oven avatessa yli huokuu helpotus. Pääsimme kotiin, sittenkin. Sisällä Virka juo kupillisen vettä ja painelee suoraan nukkumaan.

Kasvun paikka

Pikkuhaiven täytti lauantaina kokonaiset kolmetoista viikkoa. Kahdeksanviikkoisesta alkaen olen joka viikko ottanut siitä kuvan, mitannut sen korkeuden ja punninnut sen. Omissa silmissä pentu tuntuu edelleen pieneltä, mutta hetkinen, taitaa se kuitenkin olla HIUKAN kasvanut sitten syyskuun lopun.

8 vko   32 cm   4,2 kg

9 vko   35 cm   5,1 kg

10 vko   37 cm   5,4 kg

11 vko   39 cm   6,4 kg

12 vko   41 cm   6,9 kg

13 vko   42 cm   7,7 kg

Tällä hetkellä meillä asuu takakorkea, aliruokitulta näyttävä (muttei tuntuva), jättikorvainen koikkakoipi.

Vertailtua tulee väkisinkin, vaikkei ehkä saisi.

Lainaan itseäni reilun kolmen vuoden takaa.

"Okei mistä aloitetaan. Varjo täyttää tänään kolme kuukautta eikä ainakaan mitään henkisen kasvamisen merkkejä ole näkyvissä. Tänä aamuna ulos ei ole tehty yhtään mitään, kaikki pissat on tehty lehdille ja kakat lehtien lisäksi olkkarin matolle ja häkkiin. Kaikki aluset pesukoneessa odottamassa. Pistin kakaran portin taakse, oli aika kauankin hiljaa, mutta kun menin keittiöön, ensin uikutusta, sitten suoraa huutoa, teki mieli karjaista TURPA KIINNI mutta sekin olisi huomiota ja yritin vaan lukita korvat. Hiljeni, mutta kun ovi painui kiinni, taas kamala huuto. Naapurin koirat haukkuu mutta mun huutaa. Sen on pakko olla pelkkää protestia. Varjon vatsa oli koko eiliset löysällä, tän aamun matolta löytyneissä oli edes se hyvä puoli että ne oli kiinteitä pökäleitä. Aamuväsymys, eiköhän asiat näytä iltapäivällä taas vähän valoisammilta.

Ilta:
On Varjo ollut täällä ihan hieno pieni koira. Kakat oli Hannun raportin mukaan taas kunnolliset, ja kolmikuissynttäreiden kunniaksi käytiin nyt illalla puriksella pimeällä metsälenkillä. Varjo ei enää pahemmin mölise kaikille vastaantuleville tai varsinkaan kauempana oleville elikoille, ja niin sivu- kuin maahankin käskyt sujuu käsiohjauksella tosi sutjakkaasti. Maassaolon kestoa pitää saada vaan pidennettyä, nyt Varjo yrittää ponkaista pystyyn heti namin syötyään että voisi taas mennä uudelleen maahan. Ehkä useampi nami kerralla käteen ja rauhallisempi ohjaus, tai sitten vähän yhdistelen koulutustyylejä ja laitan sen menemään maahan itsekseen ilman ohjausta jos tekniikka nyt olisi ainakin alkeellisesti hallussa. 

Naapuriin on muuttanut henkilö jolla on koira ja kiva tuplarähinä rapussa kun ne oli kerroksessa ja me hississä lenkiltä tullessa eikä mulla tietenkään enää ensimmäistäkään namia jäljellä. Toisaalta sinänsä fiksusti että naapuri veti omansa pois tieltä ja antoi meidän tulla hissistä itse ulos, ja mä en yrittänytkään käskyttää Varjoa kun tiesin että sen huomio on kuitenkin ihan muualla. Sääli vaan että itekin säikähdin ja hermostuin tilanteesta niin että Varjo varmasti aisti sen. Mutta okei, rappuohitukset ei onneksi kuulu niihin jokapäiväisiin normitilanteisiin joista tarttisi selvitä, ja naapurin koira ei kuitenkaan päässyt lähellekään Varjoa ja mä olin koko ajan siinä välissä, niin että tuskin tää ainakaan pahasti Varjon luottamista mun johtajanapärjäämiseen horjuttaa."


Kumma miten aika muokkaa muistoja. Todella, Varjo on aikanaan huutanut yksinjätettäessä kuin hyeena ja tehnyt tarpeensa sisälle koko ajan. Se ei ole pysynyt maassa kuin hetken ja on jo silloin reagoinut kaikkeen.

Tänään kolmikuissynttäreitään viettävä kakara on vähän erilainen kuin Varjo. Sekin huuti aluksi yksinjätettäessä kuin hyeena, mutta on vähän rauhoittunut sitten ensimmäisten viikkojen, ja tullessani kotiin oven avauksen kuullessaan yleensä alkaa enää vain vinkua raivoamisen sijaan. Jätin häkin oven viime yönä auki, ja vaikka parveltani kuulin sen käyneen muuallakin huoneessa, herätessäni löysin sen nukkumasta kerällä omassa häkissään. Ei yksiäkään pissoja yön aikana, ja herättyäni pääsimme ulos asti ilman vuotovahinkoja. Maasta Virka mielellään nousisi heti, mutta halutessani pysyy siellä hetken kauemminkin ja pystyy jopa ottamaan samalla kontaktintynkää. Ja kyllä jännille asioille voi vähän pöhähtää, mutta hyvänen aika, se on Varjoon verrattuna maailman sosiaalisin pentu. Tilanne aiemmin tänään: tätini tuli hetken vierailulle. Ovikellon soidessa kumpikin koira oli hiljaa ja pysyi paikallaan, kehuin ja kävin antamassa namit. Ovea avatessani pentu pyöri jaloissa häntää heilutellen että ai kuka sä olet. Varjo murahteli sohvan vierestä. Kertoo ehkä jotain näiden koirien asenteesta elämään.

Virka on jotenkin niin Koira. Tai se on niin paljon enemmän sellainen, minkä minä miellän koiraksi. Iloinen, huoleton sählä, joka hetken miettimisen jälkeen tutustuu, osaa leikkiä, jolla on hauskaa. Joka ei murehdi turhista, vaan jos joku ei onnistu tai on vähän jännää, niin toteaa että no ai jaa, aina voi heiluttaa häntää. Huoleton on todella sen sana, minun ei tarvitse miettiä joka hetki, miten se reagoi. Varjo taas on sellainen kummajainen, koiran valeasuun puettu sielunpeili. Se ei ihan tiedä miten toisten kanssa ollaan, sitä vähän jännittää eikä se oikein tiedä miten purkaa sitäkään, mutta kun joku tilanne on tuttu, se on osaava ja varma, niin ettei kukaan voisi arvata millainen kriisieläin se osaa olla. Se on ikänsä ollut enemmän ihmisten kuin koirien kanssa, se on kulkenut mukanani joka paikkaan ja tietää paremmin miltä näyttää Itäkeskus kuin Sahaajankadun koirapuisto. Sillä voi olla tosihauskaa, mutta niin, hauskaakin pidetään tosissaan. Tykkään Varjosta ihan kamalasti ja siitä on tullut aivan valtavan tärkeä juuri siksi, että se on itse ja sen kanssa on pakko olla niin läsnä, mutta luojan kiitos Virka ei ole samanlainen. Ei varjolaisia jaksaisi kahta samaan aikaan.

Minä ja Varjo 31.8.2010

Minä ja Virka 6.11.2013