Kymmenen kirosanaa

Tai vaikka oodi maanantaikappalesisaruksille. Sanojen asettelu on jälleen vaikeaa.

Jokainen tätä blogia yhtään tarkemmin lukenut tietää, että Varjon selkä on nätisti sanottuna luustoltaan huono ja siksi enemmän ja vähemmän rikki rajoittaen jossain määrin meidän elämää. Olen oppinut hyväksymään sen tosiasian ja riehumaan välillä vähän maltillisemmin Varjon voinnin mukaan, olen oppinut, että ei-terveenkin koiran kanssa on ihan mahdollista elää ja nauttia siitä, mutta onhan se nyt selvä, ettei selkäsairasta koiraa toivoisi kenellekään.

Tässä kirjoituksessa on nyt kyse muusta kuin omasta koirastani, ja siksikin tätä elämän epäreiluutta on taas eri tavalla vaikeaa käsittää. Kysyn jälleen, miksi?

Nomi, yksi Varjon veljistä, on oireillut jo jonkin aikaa. Epämääräisesti, välillä vingahtaen, kipuillen, hakien turvaa, yleensä liikkeessä, mutta joskus myös levon jälkeen. Etenkin äkillinen käännös vasemmalle on aiheuttanut useamman vinkaisun eri tilanteissa. Koska kysessä on Varjon sisarus, oli selän luuston uudelleenkuvaus itsestäänselvyys, mutta priimaa olivat nikamat, ei sillan siltaa missään. Tilaa hoidettiin lihaperäisenä jumina kipulääkkeellä, hieronnalla ja levolla, näytti asettuvan, mutta sitten taas vinkaisu yllättävässä käännöksessä ohijuostessa sekä vastenhypätessä. Jotain siis siellä kuitenkin ehkä sittenkin.

Noora ajeli tänään aamulla Tampereelta Vantaalle Aistiin magneettikuviin. Pyysin päästä mukaan, koska halusin nähdä Nomin ja toki myös kiinnosti tietää, jos jotain löytyisikin. Ympäriinsä säheltävässä pyörivässä pöhkivässä koirassa ei näkynyt merkkiäkään kivusta, lääkäri ei myöskään löytänyt käsikopelolla mitään, mutta eivätpä olleet löytäneet aiemmatkaan eläinlääkärit. Nomi siis nukkumaan ja kuvantamislaitteen alle, ja minä ja Noora muutamaksi hermostuneeksi tunniksi Myyrmanniin odottamaan kuvauksen valmistumista.

Diagnoosi oli sen verran karu, että oli ihan hyvä että meitä oli kaksi ihmistä sitä kuuntelemassa. Niskan alaosassa epämuodostunut nikaman päätelevy, ja sen vieressä se todennäköisin oireiden aiheuttaja: etenevä välilevyn rappeuma. Lääkäri yritti välttää käyttämästä Wobblerin syndrooma -nimitystä, koska se kuulemma aiheuttaa ihmisissä niin kovaa pelkoa, mutta mainitsi sen kuitenkin puheessaan. Ja diagnostisen puolen jälkeen totesi:

"Kyllä tää varmasti vielä sellaiset kuusi seitsemänkin vuotta ihan hyvin pärjää kotikoirana ---"

Kotikoirana. KOTIkoirana. Ei agilityä. Ei jäljestämistä, ei rajuja hyppyjä, leikkejä, riehumista, ylipäätään mitään, mikä saattaisi kaularankaa ja sen välilevyjä rasittaa ja tilaa ennenaikaisesti pahentaa. Kotikoira on nelivuotiaan aktiiviharrastusbelgin omistajalle kovemman luokan kirosana. Eihän siinäkään pestissä periaatteessa mitään vikaa ole. Mutta sen ei todellakaan ollut tarkoitus olla tämän koiran virka.

Selitystä lähdettiin hakemaan, mutta ihan näin rajua tuomiota ei kukaan ollut odottanut. Kipulääkettä ei määrätty, koska ei se kuitenkaan ole koko ajan kipeä. Aika monen ihmisen sydän sen sijaan on.

Varjo ja Nomi kesällä 2013, silloin kun
kumpikin oli vielä paperilla terve. 

Jälkikirjoitus: 

Kaularangasta on nyt toinenkin arvio. Ja aika erilainen sellainen. Ketä tässä pitäisi oikein uskoa?

Schon ein Jahr zusammen

Kuvat 2.10.2013 ja 2.10.2014. Ensinmainittuna päivänä uskalsin ensimmäisen kerran tehdä yhteislenkin Varpasen ja Viipottimen kanssa. Vuodessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä sää ja toisen koiran koko. Ja koirien asenne toisiaan kohtaan.

                  

                  

           

Tälle viimeiselle nauran ehkä eniten. "Jessus tota pentua." Niinpä, Varjo. 

Sinä tartut käteeni, kuiskaat korvaani: ihminen on unen Varjo

Pitkään aikaan en ole saanut tänne blogiin mitään tekstiä aikaiseksi. Liekö syy siinä, että on tapahtunut niin paljon vai siinä etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa, samapa tuo. Nyt kuitenkin ajattelin (vapaapäivän vihdoin koitettua) valaista hiukan viimeisimpien parin kuukauden tapahtumia.

Aloitetaan Varjosta, johon otsikkokin loogisesti viittaa. Reilut kolme viikkoa sitten eli lauantaina 6.9. lunastimme itsellemme TK2-tittelin Porvoossa belgien rotumestaruustokoissa.

Piece of cake, voisi joku sanoa. Meille ei. Tuollainen tilanne on kaikkea muuta kuin kakunpala, ja kun alla oli vielä tuoreessa muistissa parin kuukauden takainen SM-kisareissu ja siellä koetut ahdistuksen hetket, ei edes osallistuminen ollut itsestäänselvyys. Epäröin ilmoittautumista ja päädyin siihen vasta annettuani itselleni luvan olla menemättä kehään, jos paikan päällä siltä tuntuu. Siksi en myöskään halunnut olla edustamassa oman seuran joukkueessa, jotten mahdollisella osallistumatta jättämiselläni aiheuttaisi kellekään muulle pettymystä tai loisi itselleni pakkoa mennä kehään suorittamaan liikkeet väkisin.

Koska Varjo paiseilee ylipäätään paikoista, joissa on paljon koiria, oli pienen mietinnän jälkeen melko itsestäänselvä ratkaisu ottaa Virka kisapaikalle mukaan. Vaikka pentupentu on ihan sekopää ja vielä kovin nuori, on se jo nyt Varjolle jonkinlainen henkinen turva nro 2, ja lisäksi pakottaa minut keskittymään Varjon lisäksi itseensä, jolloin en voi miettiä Varjon mielialoja niin paljon. Ratkaisu osoittautui varsin hyväksi, ja loppupäivästä tunnelma näytti jo tältä.

© Silja Stålhane

Mutta itse kisaan. Sain numerolapun, jossa luki 13, ja ensimmäisen näkemäni auton rekisterinumero alkoi HYL. Kiitos enteistä… Oltuamme kisapaikalla jokusen tunnin ja juteltuani muutaman tutun kanssa olin kuitenkin rauhoittunut siihen malliin, että kisaaminen tuntui mahdolliselta. 

Salme Mujunen osoittautui varsin mukavaksi tuomariksi. Koirien kehääntulotarkastus, siis se osio, jota Varjon kanssa pahiten pelkäsin, tehtiin lähes kuten luoksepäästävyysliike. Kiitos, tämä sopi meille! Kun ensimmäinen kosketus tulee niin, että Varjo on käskyn alla sivulla, se kestää. Salme silitti koiraani poskesta ja minä huokaisin helpotuksesta. Seuraava ylösnosto ja nopea peräpään tarkastus olikin sitten vain pienen ihmetyksen, muttei puhinan aihe. 

Paikkamakuussa olimme rivin keskellä, toiseksi reunimmaisena. Minä tiesin reunimmaisena olevan vierustoverin entuudestaan, joten häntä en jännittänyt. Koira käskyllä alas, jättö ja tuskalliset kolme minuuttia tuomariteltan takana. Hiljaista oli, ja takaisin tullessani Varjo makasi sfinksinä, tarkkaavaisena ja liikahtamatta. Nousi ylös, odotti istuen vierellä, minä silitin poskesta. Kymppi. Hieno olet. 

Mutta sitten. Kehästä poistuminen. Muut ympärillä alkoivat liikehtiä, ja silloin Varjon hermo petti. Luojan kiitos se oli remmissä, jolloin minun ei tarvinnut mennä paniikkiin mukaan. Mieli tosin teki, kun koira sinkosi haukkuen kohti vierustoveria, ja vielä sen takaisin hallintaan saatuani kiljahteli siihen malliin, että ajattelin kokonaisvaikutuksen vähintään tippuvan nollaan. Varjo, mikä tuli? "Kaikki ok, mennään" x 10 ja jumalaton omien hermojen hallinta auttoivat meidät ulos kehästä. 

Joku tässä nyt kuitenkin mättää. Eikö se kestä sitä, että jätän sen vieraiden koirien seuraan yksin niin pitkäksi aikaa, ja purkaa sen sitten, kun tehtävä loppuu? Yhtä kaikki, aloin vahvasti epäillä, mitä yksilöliikkeistä tulee. Varjo osaa liikkeet, mutta entä jos se saa kehässä taas jonkun ihme kohtauksen vaikka tuomarille tai liikkurille?

Olimme suoritusvuorossa muistaakseni neljänsinä. En seurannut kovinkaan tarkasti aiempien koirakkojen suorituksia, odottelin vain sivussa, että Varjo ehtisi laskea kierrokset ja itse kasaisin mieleni sekä pystyisin keskittymään vain siihen, mitä koirani kanssa teen. Ajattelemaan, että tämähän on vain yksi treenituokio. 

Oma vuoro. Olin jo menossa kehään Varjo vierelläni hyvässä vireessä ja kivalla ilmeellä, kun kuulin huudon, että ei sieltä vaan täältä. Vilkaisin tuomaria, sitten sinne, mihin hän osoitti. "Täältä" tarkoitti täysin toisesta päästä kehää, pujottelua koko kehän laidalla parveilevan ihmis- ja koiramassan läpi. Oma hämmennykseni ei yhtään helpottanut tilannetta, ja kiljuva ympäristöä jännäilevä koira vierelläni astelin vielä kerran harhaan ennen oikean kehänauhavälin löytymistä. Mutta kun porukka katosi ympäriltä, Varjo hiljeni. Juu, ei ole omaa kapulaa. Otan teiltä. Kyllä, se isoin. Ja käsimerkki luoksetulon pysäytykseen. Ja koira on vajaa 60-senttinen, on ihan hyvänkorkuinen este. Puhuin tämän kaiken kahdelle ihmiselle ja Varjo oli ihan hiljaa. Oho. 

Hihna irti ja aloituspaikalle. Seuraaminen. Aloitin kaavion, ja ensimmäisten käännösten jälkeen tajusin, että hei, sehän on tässä. ME ollaan tässä. Varjo, me pystytään. Ilo alkoi nostaa päätään. 

Maahanmeno, seisominen, luoksetulo, nouto kaukot estehyppy. Ei tarvinnut miettiä, ymmärtääkö Varjo, mitä ollaan tekemässä. Pieniä hitauksia, ohjaaja pysäytti liian myöhään, aavistuksen vajaa asento, takajalan varpaan kolahdus esteeseen koska koira jäi siitä tuskin metrin päähän. Mutta se ilme. "Joo, tää oli tää, mitä tehdään seuraavaksi?" Se läsnäolo oli sellaista, että melkein itkin. Ja kun tuomari loppuarvostelussaan totesi, että te todella teette yhteistyötä, näkee että sä tykkäät tosta koirasta valtavasti ja tunne on varmasti molemminpuolinen, pystyin juuri ja juuri kättelemään tuomarin, kävelemään ulos kehästä ja sen jälkeen vain juoksemaan lujaa ja huutamaan ja kiljumaan ja itkemään patukka suussa raivoavan koirani hilluessa ympärillä. Me tehtiin se. Me pysyttiin kasassa. 

Sitten odoteltiinkin muutama tunti palkintojenjakoa. En ollut edes katsonut pisteitä, tiennyt sijoitusta, mutta tiesin, että se oli ykkönen. Että me saadaan se TK2. Tuomari ei mitä ilmeisimmin ollut kuullut Varjon raivoamista paikkamakuukehästä poistuttaessa, koska se ei näkynyt pisteissä, joita tuli lopulta 192 kunniapalkinnon ja luokkavoiton kera. 15 kg belgikylkistä kuivamuonapussia, ruusua ja ruusuketta. Palkintojenjakokehässä Varjo oli hiljaa. Itselleni se oli se paras palkinto. 

En tiedä, koska Qisani kanssa menemme seuraavan kerran tokossa kisaamaan. Emme ihan hetkeen, koska omassa mielentilassani ja koiran absoluuttisessa hallittavuudessa hirvityksistä huolimatta on paljon tekemistä. Mutta tämä kisa tuntui tuntui loppujen lopuksi hyvältä. Olen siitä onnellinen, ja samalla paneudun paikkamakuun turvallisuudentunteen lisäämiseen. Että hei, siellä muiden keskelläkin kaikki on hyvin.

Sopu sijaa antaa

Bia-bedissä on hyvin tilaa kahdelle. Ainakin toisinaan.

Viime aikoina olen alkanut huomata Varjosta, että se taitaa oikeasti olla lopultakin aika onnellinen siitä, että Virka tuli taloon. Se nauttii edelleen yksityislenkeistä huomattavan paljon, koska silloin olen vain sen. Mutta se nauttii myös Virkan kanssa olemisesta. Sen kanssa painimisesta, juoksemisesta, siltä lelujen pöllimisestä. Se murisee vain, jos Virka yrittää viedä ruoat tai kepin tai huolimattomuuksissaan tallaa makaavan Varjon päälle. Mutta ne voivat ihan hyvin olla pienessä tilassa lähekkäin. Maata molemmat jaloissani ollessani koneella. Matkustaa kyydin ajan kakkoskuskin jalkatilassa sumpussa melkein päällekkäin. Juoda samasta kupista yhtä aikaa.

Kaksi belgiä ja omistajan jalat. Hyvin mahtuu. 

Mahtuu vaikka makaamaan. 

Metrossa kulkeminenkin on suht vaivatonta, kun koirat
eivät vie tilaa koko käytävän leveydeltä. 

Juomatauko. Vettä riittää sille joka ehtii ensin.
Eli molemmille. 

Kaksi koiraa liikuttaa toisiaan aivan eri tavoin kuin mihin ihminen pystyy. Lajitoverin kanssa on aivan eri asia painia, juosta, repiä lelua, hillua rantavedessä. Äristä ja mölistä toisen korvaan niin että vieras kysyy kauhuissaan, tappelevatko ne.

Kahdestaan ne vievät kaiken ajan, sotkevat kodin ja syövät palkan. Mutta ovat ne yhdessä aika huikea tiimi.

Tärkeintä on nauru

Treenikaverin koira kuoli pari päivää sitten. Suorilta jaloilta, mitään varoittamatta. Tiedettiin, että suvun puolesta tämä saattaisi olla mahdollista, mutta silti. Juuri nyt. Kun olin viettänyt edellisen viikonlopun katsellen saman koiran tekemistä, rauhoittumista ja riemua rantavedessä. Tiedon saatuani ensimmäinen reaktio oli, että olen lukenut väärin. Eihän nyt noin vaan VOI käydä.

Mutta kyllä voi. Ihan kenelle tahansa. Koska tahansa. Koska minä nyt mietin aina kaikkea, tunki väkisin mieleen ajatus, mitä jos Varjolle kävisi noin. Ei tarvitsisi enää miettiä, miten hoidetaan mahdollisimman järkevästi kadulla pysäyttävät tienkyselijät tai mikä on toimivin palkitsemistapa tokokehässä liikkeiden välissä. Tietokoneella ollessa jaloissa olisi liikaa tilaa. Kukaan ei veisi roskia tai ohjentelisi itsekseen kaikkea tippunutta. Ja tuhat muuta asiaa. Tuli hirveä olo.

Kävin illalla treenaamassa lähikentällä tokoa. Virka oli ollut päivän mukana, joten Varjo sai yksityislenkin. Se teki hyvin, kontaktissa, tarkasti, tosissaan, kesti pitkiä liikeputkia ilman palkkaa. Estehypystä jouduin jokusen kerran korjaamaan kun olisi halunnut istua itse ilman käskyä. Ei se paiseutunut, mutta joku siinä oli. Yritin sanoa, että hei, hyppää vasten, tehdään me vielä. Ilme oli väärä. Ei se katsonut minua. Se ajatteli heinikkoon heitettyä patukkaa. Se oli liian totinen.

Suru nousi jostain syvältä. Tässä oli meidän viime viikonlopun ongelma, se, ettei ns. oikein tekeväkään koira tuntunut oikeasti hyvältä. Mihin katosi nauru?

Se on häipynyt pikku hiljaa, kuin varkain. Virkan hillunta ja hölmö innokkuus naurattaa aina, Varjo on se joka osaa ja tekee. Sen kanssa on hiottu tekniikkaa, käännöksiä, kontaktia, virettä, ties mitä. Mutta pidetty hauskaa aivan liian vähän, ettei se vaan ala vuotaa ja koska "kyllähän se nyt osaa". Anteeksi mitä? Ennen ei ollut kuin Varjo. Oli pakko pitää hauskaa sen kanssa, koska muuta ei ollut. Siitä yhdessätekemisen riemusta saatiin voima ja palava into, halu tehdä toistemme kanssa, ei jonkin ulkopuolisen palkan vuoksi. Patukoita on treenirepussa jos mitä sorttia, mutta koska viimeksi olen palkannut Varjon vaikkapa kävyllä? Se kun on aivan mahtava palkka, jos minä vain vakuutan niin.

Lähdin juoksemaan. Varjo ei aluksi ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse, tehtävähän jäi kesken. Mutta sitten se lähti perään. Avatuilla käsillä hyppäsi vasten, ensin epäröiden, mutta vähitellen korvat nousivat. Se alkoi innostua. Se hyppäsi vasten kuin pieni pentu, liian korkealle, tietämättä mihin tähdätä, ja sillä oli ihan kamalan hauskaa. Se hyppäsi esteen jääden seisomaan. Ja minä huusin jes ja aloin juosta ja nauraa, ja Varjo tuli mukaan ja hyppäsi vasten, rapsutin sitä kyljistä, nauroin ja melkein itkin samaan aikaan. Tätä me ollaan kaivattu. Sitä, että pidetään kivaa yhdessä, että kerron koiralle sen olevan super ja mahtava ja maailman hienoin pieni Vanttura.

Kuka tietää, kuinka paljon meillä on aikaa? Siis nauttikaamme, naurakaamme.

PS. Varjo on aika onnellinen kun nukun nyt kesällä parvekkeella patjalla. Se tulee joka ilta patjan viereen, ihan kiinni, ja nukkuu siinä koko yön.

"Neljä ensimmäistä vuotta sen kanssa saa hakata päätä seinään. Mutta jos sen jaksaa, sitten helpottaa."

Tapasin vuosia sitten takapihallamme miehen ja saksanpaimenen. Varjo oli tuskin neljää kuukautta. Koska ajattelin, että pentua pitää sosiaalistaa, jäin juttelemaan miehen kanssa, ja pääsivätpä koirat leikkimäänkin keskenään. Saksanpaimen oli Varjoa kuukauden tai kaksi vanhempi. En muista, mitä kaikkea miehen kanssa puhuimme, mutta muistan keskustelustamme nuo lauseet. Joku oli sanonut niin saksanpaimenkoirista, mies kertoi.

Varjo ei ole saksanpaimenkoira, mutta se täytti tämän kuun alussa neljä vuotta. Aikaa sitten kuullut sanat nousivat mieleeni, kun mietin, mitä jälleen yhdestä kuluneesta vuodesta kirjoittaisin.

            

            

Tuntuu, että Varjo on kasvanut vuodessa valtavasti. Se olisi hyvin voinut vanheta viisi vuotta, eikä vain yhtä. En tarkalleen tiedä, mistä tällainen olo tulee, syitä voi olla monia. Ehkä taloon tullut pentu pakotti sen ottamaan jossain määrin aikuisen koiran roolin. Ehkä tämän koiran henkinen aikuistuminen vain kesti lähemmäs neljä vuotta. Ehkä olen itse oppinut luottamaan siihen enemmän ja uskomaan sen mahdollisuuksiin selvitä tilanteista.

Koputan nyt oman pääni lisäksi kaikkia mahdollisia keksimiäni puisia esineitä uskaltautuessani kirjoittamaan tämän, mutta viime vuoden elokuun jälkeen ei ole sattunut tilannetta, että Varjo olisi täysin hallitsemattomasti päässyt lähtemään ja rääkymään jollekin vastaantulijalle. Lenkeillä edelleen toisinaan ahdistaa, ja on se muutaman kerran saanut kilaritkin, kun tilanne on mennyt siltä täysin yli. Näitä on kuitenkin vähän. Niin vähän, etten enää jatkuvasti mieti, mitä tapahtuu astuessamme ovesta ulos.

Virka on tehnyt omalta osaltaan sen, mitä salaisesti ja hartaasti toivoin. Käytin kaiken tietoni ja taitoni valitakseni Varjolle lajitoveriksi haivenen, jonka mielestä maailma on kiinnostava paikka ja joka seisoo omilla jaloillaan eikä mene Varjon pöhinöihin mukaan. Ainakin tähän astisen perusteella näyttää siltä, että onnistuin. Varjo on monta kertaa mieleltään levollisempi, kun Virka on mukana. Ja kun minulla on kaksi koiraa, en voi keskittyä vain Varjoon. Sekin tekee yllättäen hyvää.

Virkan tulon myötä olen tajunnut, että Varjo osaa järkyttävän paljon asioita. Sen kanssa on tehty aivan julmetusti töitä, mutta alan ymmärtää, etten ole tehnyt sitä työtä turhaan. Olen pohtinut syitä ja seurauksia pääni puhki, kokeillut kaikenlaista, erehtynyt, onnistunutkin joskus, mutta ennen kaikkea olen oppinut elämään Varjon kanssa, tietämään sen hännänasennot, katseet ja mielialat. En minä vieläkään sitä täydellisesti tunne, mutta nykyään ymmärrämme toisiamme jo suurimman osan ajasta.

Olen myös oppinut aivan uudella tavalla arvostamaan niitä asioita, joita Varjolle ei ole koskaan opetettu, sen rauhallisuutta, totista työmoraalia, häiriönsietokykyä ja huomaamatta mukanakulkemisen taitoa. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaikka olen monesti niin erehtynyt luulemaan. Tässä koirassa on paljon erinomaisia ominaisuuksia. Kuten esimerkiksi halu käyttää leukoja. Patukalla, hihnalla tai kepillä voi leikkiä _ihan_kenen_kanssa_tahansa_. Myös sen täysin tuntemattoman, muuten vähintään epäilyttävän vieraan ihmisen.

© Noora Horppu

Mutta sitten pohdinnoista itse nelivuotispäivään. Kyseisen perjantain Varjo vietti tällä kertaa matkustamalla bussilla Tuusulasta Helsinkiin, ravaamalla minun, Virkan ja kahden kassin kanssa ympäri keskustaa palauttamassa viimeisiä koulupapereitani ja etsimässä Kampista, Forumista ja CityCenteristä oransseja huiveja, joita ei sitten kuitenkaan löytynyt. Onneksi illalla löytyi mummin perintövarastoista oranssia kangasta, josta äiti-henkilö sitten surautti saumurilla tyylikkäät asusteet seuraavan päivän RotuRace-kisaa varten.

Mitä Varjon selälle kuuluu?

Halusin tehdä asiasta oman postauksen, koska aihe aina välillä nousee esiin niin omassa mielessäni kuin eri ihmisten kanssa keskustellessakin. Se on arjessamme läsnä joka päivä, kaikessa tekemisessämme. Tarkkailen Varjon olemista ja liikkumista jatkuvasti. Katson, kuinka usein ja miten se venyttelee, missä asennossa se seisoo, vahdin ravia, mietin lämmittelyjä, BOTin pitämistä ja erilaisia hyppyjä. Mitä se voi tehdä? Mitä se haluaa tehdä?

Jossain vaiheessa loppuvuotta ja alkukevättä olin pahemman kerran hälytystilassa asian kanssa. Ne ihmiset, jotka kanssani aikaa viettivät, tuskin kuulivat minulta kovin montaa puheenvuoroa Varjosta ilman "selkäsairas" tai "selkävammainen" -kommentteja. Kaivoin kaiken saatavissa olevan tiedon, kyseenalaistin, väittelin, kinusin ja kerjäsin omilla puheillani muilta mielipiteitä, koska en itsekään tiennyt, mitä ajatella, saati tehdä. Ja mielipiteitähän riitti. Yksi sanoi, että teet sen kanssa niin kauan kuin se kestää ja sitten kun se menee lopullisesti rikki niin monttuun. Toinen huusi kirjoituksillaan vastaan kaikkea raskaampaa tekemistä ja kyseenalaisti monta Varjolle ja minulle tärkeää juttua mahdollisesti kipua aiheuttavina. Kolmas ehdotti kevennettyä versiota ja vähän mukailtua harrastamista. Neljännen mielestä vahvojenkin lääkkeiden syöttäminen olisi ihan ok. Viides käänsi synkät puheeni leikiksi monen monituista kertaa ja lopulta sanoi, että sä tulet hulluksi, jos vatvot tota koko ajan.

Sen viidennen puheissa oli totuuden siemen. Olin unohtanut, että kyse ei ole mielipiteistä. Kyse on meidän elämästämme.

Jos haluan elää Varjon, sen Suomen tällä hetkellä ainoan virallisesti SP3-diagnoosilla kuvatun groenendaelin kanssa, en voi itkeä sitä, mitä emme voi tehdä. Minun on turha vängätä mitä jos, sillä pitää katsoa, mitä juuri nyt.

Varjo on mielestäni yleisesti ottaen hyvässä kunnossa. Se haluaa liikkua, juosta, hyppiä puunrunkojen yli ja reuhata Virkan kanssa. Se tasapainoilee helposti aidoilla ja sujahtaa vaivatta jalkoihini metrossa. Se pystyy kirputtamaan reisiään ja kiehnäämään itseään lattiaan tai metsän märkiin mättäisiin nautinnollisesti selällään pyörien.

Tiedän myös, mitä se ei pysty tekemään. Tai se pystyy, mutta siitä kuuluu huuto. Se ei pysty kääntymään ympäri pienessä tilassa, jossa pitäisi taittaa selkä melkein kaksin kerroin. Sitä ei voi nostaa syliin. Jos sen takapää pitää saada ilmaan, se nostetaan takajaloista, ei vatsasta tai nivusista.

Erilaisissa tekemisissä on parempia ja huonompia kausia. Huonompi kausi tarkoittaa sitä, että huuto tulee yläviistossa olevaan patukkaan tarraamisesta, liikennevalonapin painamisesta, istumasta maahan hyppäämisestä tai vain kyljestä tönäisystä. Silloin lopetan tekemisen, huokaisen, levitän peiton lattialle ja hieron koiran. Pyöritän läpi pehmeän turkin, käyn läpi jalkojen liikeradat, suuret lihakset ja lopulta selän. Silmistä näkee, milloin ei tunnu mukavalta, mutta lopulta nekin rauhoittuvat ja alkavat painua puoliumpeen. Muutaman päivän päästä Varjo sanoo taas pystyvänsä mihin vain.

Yritän käyttää järkeäni, mutta koska yhtä totuutta ja absoluuttista tietoa ei ole, me vain elämme. En aio opettaa Varjoa frisbee- tai flyballkoiraksi tai alkaa harrastaa sen kanssa vakavissani suojelulajeja vain kokeilunhalusta, mutten myöskään lopettaa totaalisesti agilityä tai vetojuttuja, koska suhteellisen harvoin tehtynä Varjo ei ole osoittanut kipeytyvänsä niistä. Kaikkien koirien liikuttamisen avainsanana on varmasti monipuolisuus, mutta Varjon selkätilanteessa se korostuu. Yhden lajin jatkuvalla hinkuttamisella sen varmasti saisi kipuilemaan ja juntturaan, mutta jos Varpaseni saa harrastaa vähän sitä sun tätä, hillua, reuhata ja levätä, sekä hieronnan silloin tällöin, se näyttää mielestäni voivan hyvin. Ja olen päättänyt, että se riittää. Se on tapa, jolla me voimme elää.