Tokotreenejä

Nyt jätetään arkitottelevaisuus sikseen ja keskitytään niuhoamiseen. Ajattelin koota vähän ylös asioita mistä tykkään ja mikä toisaalta on pielessä eli mitä pitää työstää.



Seuraaminen.
Voi yhden kerran. Se on VINO. Mitä olen pyrkinyt välttämään alusta asti, palkkaan aina vasemmalta, takapalkalla, jottei vahingossakaan keksisi poikittaa tai vääntäytyä banaaninmuotoiseksi oikean taskun kärkkyjäksi. Mutta kun ajattelen tarkemmin, niin lenkeiltähän tähän löytyy syy. Koiraohituksissa pallo saattaa ilmestyä oikeasta taskusta ja koira hyppii palkan toivossa muutaman askeleen edempänä kuin normaalisti. Olen ajatellut, ettei lenkeillä niin väliä, sehän ei kuitenkaan ole käskyn alla. No, näköjään on väliä. Ohituksissakin pitää siis vaatia täsmälleen oikea seuraamispaikka, ohituksia kun tehdään loppujen lopuksi määrällisesti paljon enemmän kuin varsinaista seuraamistreeniä. Ja se pallo sinne vasempaan taskuun.

Katsekontakti on hyvä ja tiivis, kestää kohtuullista häiriötä kuten kauempaa kuuluvaa haukuntaa ja liikkuvia ihmisiä. Takapään käyttöä voisi parantaa, tätä ollaan harjoiteltu ruoan yhteydessä, jotta tajuaa peruuttaa mun taakse täyskäännöksessä. Me siis käännytään vasemmalle ja koiran paikan olisi tarkoitus pysyä muuttumattomana koko käännöksen ajan.



Paikallamakuu.
Tässä olen Varjon tämänhetkiseen osaamistasoon melkoisen tyytyväinen. Eilen ja tänään otettu kolmen minuutin harjoitukset, kumpikin eri kentillä, eri häiriöillä. Eilen näkösuojatreeni, pysyi hyvin, viimeisen minuutin aikana katse vähän harhaili, muttei piipannut tai yrittänyt nousta. Ajan vaihtelua ja etenkin sitä pitempää odottamista, että Varjo oppii luottamaan mun tulevan takasin piilostani pidemmänkin ajan jälkeen.

Tänään häiriönä viereisellä kentällä treenaamassa ollut Milo-veli, Varjo ei reagoinut lainkaan Marin "vapaa"-käskyihin ja pysyi myös liikahtamatta Milon vauhdikkaan luoksetulon ajan. Olin koirasta ehkä kymmenen metrin päässä, tarkkailin, mutten ollut koko ajan koiraan päin. Varjo tarkkaili treenaajia, mutta kääntyi aina välillä vilkaisemaan muhun, että kaikki on ok.

Tarvittaisiin ryhmäpaikallaolotreeniä. Mutta Citybelgeillä ei ole nyt syksyllä koulutuksia. Hiisi.



Luoksetulo.

Tällaisesta törötyksestä
mä tykkään. 

Pysyy hyvin paikallaan vaikka kävelen kauas ja hypin ja heilun. Tulee huisin lujaa, tosin monesti kaartaen. Mistä johtuu, en tiedä paineistanko sitä tietämättäni vai onko siitä vain epäkohteliasta lähestyä täysin suoraan. Vähän se häiritsee, mutten keksi miten voisin kulkureittiin vaikuttaa. Edessäistumisen kanssa tasapainoillaan tiiviyden ja törmäämättömyyden välillä. Haluan että koira tulee suoraan ja ihan lähelle, muttei kuitenkaan niin lujaa, että tökkää. Vauhtia pitäisi siis osata hidastaa juuri sopivasti ja oikeassa kohtaa. Sivulle siirtyminen on hyvä, kunhan luotan koiraani enkä ala itse vääntyä varmistamaan (kaksoiskäsky).

Pysäytys meillä on alkutekijöissään, viimeksi kunnolla treenasin lumipaakuilla talvella. Päätin jo Varjon ollessa pentu, että pysäytyksen ollessa tulossa kutsun luokse eri käskyllä kuin silloin jos päämääränä on eteenistuminen. Idea on toimiva, eikä siis rokota vauhtia läpijuoksuluoksetulosta. Olen nyt melkein varma, että käsimerkki toimii ääntä paremmin, siitäkin huolimatta, että Varjo on jäävissä sisäistänyt pysähtymiskäskyn todella hyvin. Mutta tästä nyt en ota mitään stressiä, katsellaan ja kokeillaan mikä toimii.



Jäävät.
Juuri nyt ei mitään valittamista, erottaa seisahtumisen ja maahanmenon hyvin toisistaan. Odottaa liikkumatta kunnes olen palannut takaisin, riippumatta siitä, mitä olen tehnyt sitä ennen. Tosin seisaallaan on treenattu liian vähän häiriöitä, tajuan nyt. Varjon maatessa voin kiertää sen taakse, ottaa spurtteja, hypellä ja jopa astua sen yli, seisaallaan en ole kokeillut kuin taaksekävelemistä. Olen palkannut paljon asennossa pysymisestä kun seison koiran vieressä, jottei oppisi ennakoimaan perusasentoa.

Istuminen... no, mulla on muutenkin kompleksi sen kanssa, joten ei olla treenattu sitä lähes ollenkaan. Pelkään että kun se saa liikkeestä istua takajalat alleen, se kuvittelee, että sama sääntö pätee kaukokäskyissäkin. Enkä halua niihin eri käskyä kun muuten menen itse sekaisin. Mut treenaan tän ehkä kuntoon sitten joku kaunis päivä jos haaveilen meneväni BH-kokeeseen tai tokon ylempiin luokkiin.


Nouto.
Kertokaa joku, miten saa koiran tajuamaan, että se kapula pitää palauttaa laukalla? Vaikka laittaisin koiran istumaan kapula suussa kentän toiseen päähän, se palauttaa sen kauniilla ravilla, ihan suoraan, pureskelematta, mutta RAVILLA. Olen yrittänyt innostaa, juosta poispäin, palkata kesken liikkeen, mutta Varjo laukkaa tasan niin kauan kuin minäkin ja on sitä mieltä, ettei kapulaa voi tiputtaa suusta ennen kuin mä olen sen ottanut. Siis vaikka heittäisin sille patukan. Tai se juoksee sen patukan perään kapula suussa ja tiputtaa kapulan vasta patukan luona. Ollaan juostu hulluna kenttää ympäri kapula suussa ja olen koittanut ajoittaa palkkasanan juuri siihen hetkeen kun koira laukkaa. Mutta sehän on tietenkin hidastanut tahtinsa siinä vaiheessa kun saan siltä sen kapulan suusta jotta voi ottaa patukan. Ei jeekuna.

Eihän tällä kiire ole, yhteenkään kisaan en tosin mene ennen kuin nouto on järkevä. Me varmaan vaan jatketaan sitä kentän ympärijuoksua ja otetaan naksutin kehiin, ehkä Vanttu tajuaisi niin tarkasta merkistä mistä se oikein palkkansa saa. Ja on meillä onneksi puolentoista kuukauden päästä leiri, missä saan rauhassa purkaa ongelmaani.


Kaukot.
Ihan perusteita. Varjo tietää eri asentoja tarkoittavien sanojen merkitykset, mutta koska koko hommassa ei ole hiventäkään järkeä ilman oikeaa tekniikkaa, saa näitä hinkata.

Istu-maahan-istu: asennot kyllä tunnistaa nimeltä eikä takatassut liiku mihinkään, mutta koska haluan istumisen hyppäämällä tikkusuoraan ja maahanmenon plätsähtäen (jos kerii, jää helpolla toinen tassu vajaaksi), tehdään ruokapalkalla käsiavulla edelleen, ja varmaan vielä vaikka kuinka kauan. Hypähdyksissä ainoa toimiva palkka on ruoka, patukan liikkeisiin olen siedättänyt sen liian hyvin --> luulee siis houkuttelua järjestetyksi häiriöksi eikä taatusti liiku yhtään mihinkään.

Maahan-seiso-maahan: Kunhan alkuasento on kunnollinen, toimii hissinä hyvin. Saa olla tarkkana ettei painu takaisin maahan omia aikojaan, jos seisominen on yhtään epävarma, tarjoaa mieluusti takaisin maahanmenoa. Jos jotain liikettä tapahtuu, se on etutassuissa, kun Varjo on maannut ne liian suorana edessään tai seistessä olivat liikaa koiran alla. Nykyään kuitenkin liikkuu harvoin.

Seiso-istu-seiso: Voi sun kehveli. Ainakin tiedän yhden asian, jonka teen seuraavan koirani kanssa toisin. Pentuna Varjo ei millään meinannut istuutua peruuttaen, joten ajattelin, etten jaksa niuhota. No, nyt saan sitten niuhota kuusikymmenkertaisesti siihen verrattuna mitä olisi tarvinnut silloin. Varjo istuutuisi mieluusti runkonsa keskelle, siis niin, että samanaikaisesti sekä peruuttaa etujaloillaan että vetää takajalkoja alleen. Tätä pientä takajalkojen liikutusta on ollut ihan uskomattoman vaikea saada pois, ja yhä saan olla tosi tarkkana kädenliikkeeni kanssa etten yhtään provosoi sitä liikuttamaan takakinttujaan. Kädenliikkeen on tultava seisovan koiran rintaa kohti - ei siis pään yläpuolelle, kuten maasta istumaan noustessa, sillä silloin Varjo kurottaessaan mahdollisimman nopeasti kohti namia siirtää myös takatassujaan. Yhtä takatassua olisi myös kiva liikuttaa, tiedä sitten mihin tämä perustuu, paremman istuma-asennon hakemiseen ehkä. Seisomaannousussa Varjoa saa vetää aika tavalla, mutta tähän selvää parannusta on tuonut Novan ehdottama lauta (tai meillä sateenvarjo), jonka yli koiran on astuttava asentoa vaihtaessaan. Varjo tajuaa paljon paremmin, minkä verran eteenpäin on tultava, kun sillä on jokin konkreettinen asia tiellä.


Tässä näyttääkin olevan pohdittavaa ihan vähäksi aikaa.

Eipä oikeastaan mitään

En oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Siitäkö, että Varjon vatsa oli ihan julmetun sekaisin, käytiin taas lekurissa ja voi nyt paremmin, mutta en ihan tiedä mitä uskallan sille syöttää ettei ala uudestaan temppuilla. Vai siitäkö, että tavallaan ilmoittauduttiin yksiin tokokisoihin, mutta jouduttiin skippaamaan ne kun Varjo aloitti toisen juoksunsa. On tapahtunut niin paljon ja toisaalta ei oikein mitään. Ollaan me hengissä kuitenkin edelleen.

Varjon ruokavalio koostuu tällä hetkellä hirssistä, tattarista, ohrasta, riisistä, sikanauta-jauhelihasta, kalkkunasta ja piimästä. Kalkkuna lisättiin viikko sitten ja nyt ehkä uskaltaisin kokeilla kanaa, se kun on yleensä hyvin siedettyä. Toisaalta pelkään että ton vatsa sekoaa jos lisään sen sapuskaan mitään uutta, toisaalta taas uskon että Varjon vatsa tuskin reagoi mihinkään yksittäiseen ruoka-aineeseen, vaan siihen että se on kuivanappulan muodossa. Sen ainakin olen päättänyt, että kuivaruokaa kokeillaan seuraavan kerran joskus ensi vuonna, tämän vuoden loppu mennään tuoresapuskoilla että se suolisto nyt oikeasti rauhoittuu. Miten hoidetaan tuoreruokinta puolentoista kuukauden päästä leiriolosuhteissa, on sitten sen ajan murhe.

Belgien rotumestaruuskilpailuissa olin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vain katsomon puolella, Vanttu vietti aikansa auton takakontissa päästen pariin otteeseen tokoilemaan parkkipaikalle. Sillä oli ihana into, ei välittänyt mitään ohikulkevista koirakoista kun tehtiin töitä, ja otin siinä sitten parin minuutin paikallaolonkin piileskellen jonkun vieraan auton takana kyyläämässä koiraani. Siinä se pysyi, rauhallisena, eteensä tuijottaen, vaikka takana hallista ja muista autoista raikui lähes taukoamaton haukku. Kyllä mä olin Vantturaisesta ylpeä.

Muutenkin tuntuu että se on vähän kasvanut, henkisesti siis. Koiraohitukset alkoivat mennä kohisten parempaan suuntaan, kun keksin palkata Varjon lyhyellä remminrepimisleikillä (oli kesällä käytössä kangasremmi, josta näkee nyt aika selvästi että sillä on leikitty...). Kummasti alkoi katsekontakti kestää vähän hankalampienkin tapausten kohdalla, kun palkka muuttui koiran mielestä tavoittelemisen arvoiseksi. Tottahan se on, että riehumisleikit kiihdyttävät, mikä ei ole kaikkein optimaalisin mielentila ohitukseen, mutta toisaalta Varjon itsevarmuus on ihan toista luokkaa, kun se on saanut hetken aikaa taistella mun kanssani. Ei tarvitse nostella selkäkarvoja, nyt mennään useimmat koirakot innokkaalla seuruulla ohi, "JES!" ja remmin pää suuhun. Ollaan kokeitu myös narupallolla, hyvin toimii, ja lyhytkin riekuttaminen riittää kertomaan Varjolle että ohitus oli toivotunlainen.

Pöhinästä ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan olla vieläkään päästy, olen spekuloinut sitä pääni puhki ja todennut että jos olen itse yhtään epävarma, peilautuu se koirasta kolminkertaisena. Selvimmin sen näkee kun ollaan lähdössä lenkille, mun oma fiilis on yleensä etenkin aamuisin luokkaa "painukaa naapurit kuuseen en halua nähdä ketään", joten totta hemskatissa sieltä kuuluu pöh jos satutaankin törmäämään johonkuhun vaikkapa hissistä poistuttaessa. Eli pitäisikö mun aina vetää eteisessä lyhyet itsetuntoa kohottavat riehuntaleikit ennen lenkillelähtöä, niin että oltaisiin kumpikin oikeassa mielentilassa valmiina kohtaamaan ulkomaailma?

Kuvia ei viimeisen kuukauden aikana ole tullut pahemmin otettua, likka on karvattomana ja ripulin seurauksena painoaan menettäneenä ollut niin järkyttävän näköinen että olen jättänyt kameran suosiolla kotiin. Viereisessä kuvassa on selkeästi musta pystykorvainen whippet. Nyt, kun ruoka on pysynyt sisällä ja karvakin alkanut kasvaa takaisin, näyttää Varjo sentään taas aavistuksen enemmän belgianhaivenelta.

Iltahupia

Kannattaa harrastaa naksutinkoulutusta yhdeltä yöllä koiran iltaruoan yhteydessä, mieluiten niin, että odottaa koiralta vieläpä jotakin toimintoa, josta ei ole palkinnut koskaan ennen.

Ajatus oli, että opetan Varjolle käsikosketuksen. Maailman yksinkertaisin asia, jota en kuitenkaan ole koskaan tullut opettaneeksi. Voisi hyödyntääkin tulevaisuudessa esim. ihmisiä tavatessa, ettei tuttuja päin pompittaisi tai vieraita väistettäisi. Ja tämähän on helppoa. Kun nokka hipaisee ojennettua kättä, niin naks ja yrjölää naamaan. Varmaan likka keksii homman jujun jo parista toistosta, ajattelin, ja työnsin käden koiran naaman eteen.

Mutta mitä tekee Varjo?
"Hei, sillä on naksutin! Pitää olla aktiivinen. Ja noin ihanaa palkkaakin vielä! Mutta hmm, sillä on käsi edessä. Annanko tassua? Mutta se on vähän liian matalalla ylävitosen heittämistä varten. Jos se vaan haluaa että nostan toisen etutassun ilmaan? Ai tää ei kelpaa, no toinen? Mutta hei, nyt mä keksin, se haluaa että ojentelen siihen käteen tavaroita! Tässä on Saku Sammakko, tässä kongi, tässä pingviini, eikö sekään, no entä narulelu? Tai jos haluat että nostan sen käden sijaan pöydälle? Vai onko tää sittenkin lelujen keräysleikki, hmm, mut missä kori, ei eteisessä ainakaan, mihin muualle voisi laittaa... Avoin reppu! Jeee!!"

Ei, pieneläimen päähän ei pälkähtänyt hetkeksikään, että palkkaa voisi saada ihan ilman mitään tavaraa suussa, vain koskettamalla kuonolla kättä. Siinä vaiheessa, kun ongin repustani jo kolmatta pehmolelua pois Varjon ollessa täysin vakuuttunut että tää on se juttu jota haluan, en voinut muuta kuin nauraa. Ihana pöllö pieni eläimeni. Siirrettiin sen käsikosketuksen opettelu johonkin toiseen päivään.

Pilkunviilaus on leipälajimme

Varjon kanssa on ollut viimeaikoina ihan huippukivaa treenata tokoa. Sivustakatsoneen koirattoman kommentti "tuossa ei kyllä oikein tiedä kummalla on hauskempaa" oli aika osuva. Tekemisen aikana saatan olla totinen ja ilmeetön, niin että tietämätön voisi luulla etten ole koiraan tyytyväinen, mutta kun tulee aika palkita otus hienosta suorituksesta, on vakavuus kaukana.

Joka ruoalla tehdään jotain pientä, niuhotaan yhtä liikkeen osasta, vaikkapa oikeaa tekniikkaa istuutua tai peräpään käyttöä täyskäännöksessä. Yrjölänpuuro on maittanut sen verran hyvin, että sen eteen on tehty iloisesti töitä. Kun eilen koiran edessäistuminen ei ollut mun mielestä tarpeeksi tiivis, hinkattiin sitä. Paidan etumus näytti kyseisen treenin jälkeen siltä kuin olisin syönyt aamiaisen sylistäni. Mutta tulipahan Varjo tänään lähelle ja suoraan!

Kuva: Heidi Swanljung

Seuraamisessa Mari heitti viime treenikerralla ilmoille idean, että käännöksistä voisi tehdä koiralle palkan. Eli patukka lentää useimmiten heti pari askelta käännöksen jälkeen, jolloin kulma toimii ikään kuin vireen nostattajana, kun koira odottaa että kohta tulee palkka. Erittäin toimiva idea, ja kaiken lisäksi huomaan, että Varjo terästäytyy jo nyt muutenkin heti, kun seuraaminen sisältää muutakin kuin sitä yhtä pelkkää suoraa. Se siis parantaa tekemistään loppua kohden, eikä suinkaan heitä hanskoja tiskiin, kun palkkaa ei heti kymmenen askeleen jälkeen tulekaan.

Tänään saatiin meidän kevään koulutusryhmää ohjannut kouluttaja katsomaan treenejä, ja vedettiin varmaan ensimmäistä kertaa koskaan viisi alokasluokan liikettä putkeen ilman välipalkkausta. Hemmetti että mä olen tohon koiraan tyytyväinen! Vaikka satoi kaatamalla, se oli aktiivinen, halusi työskennellä, teki täysiä ja vielä odotti että mitä seuraavaksi. Kouluttajallakin oli sanottavaa ainoastaan ohjaajan tekemisistä, koira kuulemma osaa :D, mutta senhän tiedänkin että Varjo on fiksumpi kuin minä. Nyt siis yläkroppa liikkumattomaksi, katse eteen ja kädet tasaisesti heilumaan, myös käännöksissä. Pitää luottaa siihen että Varpa osaa tulla edestä sivulle ihan ilman että käännän itseni vinkuralle varmistamaan.

Kuva: Heidi Swanljung

Kivointa koko hommassa on kuitenkin se, että me ollaan molemmat ihan samanlaisia niuhoja. Varjo tekee vain paremmin, kun ei palkkaa ihan kaikesta, vaan vaatii aina kunnollista. Se haluaa tehdä, yrittää tosissaan ja sitten pidetään bileet kun se onnistuu. Jos touhu menee liian vakavaksi ja alan miettiä, että tämä on nyt aivan väärin jonkun koeohjeen mukaan, on parempi lopettaa. Hauskuus on se asia, joka tässäkin vie eteenpäin.

Asioita, joita en kestä

Saalisvietti. Maailman paras ja maailman raivostuttavin asia.

Meidän lähes kaikki palkkaushan perustuu saalisviettiin tai sen johdannaisiin, kiinnikäymiseen ja taistelemiseen. Se on tolle elikolle aivan mahtava moottori, saa sen silmät loistamaan ja mustiaisen yrittämään tosissaan. Mutta ne jänikset. Saan harvoin niin täydellistä raivaria kuin silloin kun Varjo lähtee jäniksen perään kun mä en ole tajunnut pupua sitä ennen. Niin kuin just äsken. Mutta kenelle voin raivota? Tekisi mieli hakata oma pää palasiksi lähimpään puuhun ja nylkeä iloisesti takaisinjuossut jahdin päätökseen saanut koira siihen paikkaan, mutta en voi tehdä kumpaakaan. ARRRGGH, miten voi raivostuttaa näin paljon! Varjo on paennut toiseen huoneeseen kun musta näkee kilometrin päähän että olen suuttunut. Pää keittää niin kierroksilla että on mahdotonta mennä nukkumaan kun haluaisin tähän just nyt yhden kauko-ohjattavan sähköjäniksen jonka kanssa tekisin kaksisataaviisikymmentämiljoonaa toistoa että sen jäniksen perään EI lähdetä vaan juostaan näköhavainnosta takaisin, ja se saalispalkka tulee ihmiseltä, ihan niin kuin kaiken muunkin kanssa.

Seuraava koira on joku totaalivietitön puuterihuisku joka ei lähde minkään perään millään ilveellä. Tai sitten taon sen päähän pikkupennusta asti että mitään ei ikinä jahdata ilman lupaa, ei edes omia leluja. Tai sitten en hanki enää koiraa ollenkaan.

Kesäkuveja

Muutama järkevä ja vähemmän järkevä otos Puumalan reissulta, sain viimein isänkin kameralla otetut kuvat.

Varjo opettelee uimaan. Tai tässä vaiheessa sillä on vain paniikki että Sanni katoaa veteen ja pieni koiruus ei ole tehnyt asialle mitään. On yritettävä tulla tarkistamaan, onko kaikki kunnossa. Se ei kuitenkaan tiedä, ollako pystyasennossa vai kauhoa, jonkun jalan on yletettävä pohjaan.

Vieläkään mustiainen ei ole ihan tajunnut, miten tää homma toimii. Tai sitten se on tajunnut harvinaisen hyvin: kun esittää ettei jaksa uida noin kauas, niin omistaja hakee heitetyn renkaan. Kätevää!

Hyvä on, kun kerran käsketään. Kai mä sen voin tuoda. Ilme näyttää ihan tuolta, mutta tosiasiassa Varjolla oli tässä vaiheessa jo ihan hauskaa rengasta hakiessaan. 

Vesileikkien päälle voi mennä laiturille kuivattelemaan ja ottamaan aurinkoa. "Ota lepo" -käskyä on ainakin noudatettu kirjaimellisesti. 

Oltiin tällaisissa maastoissa retkeilemässä. Oli aika kivaa. 

Pienella matkalaisella on tietenkin myös oma reppu kannettavanaan. Varjon ilme on niin totaalisen yök kun sille pukee päälle mitään, oli talvitakki, reppu tai pelastusliivit, mutta kun liikutaan, niin ällötys unohtuu saman tien. 

Vanttura moottoriveneen kyydissä. Fiksun likan mielestä turvallisinta olisi ollut veneen pohjalla, mutta Viljan kanssa ajateltiin että pitää senkin nähdä edes vähän aikaa maisemia. 

Lähdössä soutuveneretkelle auringonlaskuun. 

Ei vissiin ollutkaan pelkkä kuumuus

Nimittäin sen ripulin aiheuttajana. Luulin jo viikon jälkeen että parempaan ollaan menossa, kun ainakin kerran päivässä tuli kiinteää, mutta sitten likka heitti uudestaan ihan löysälle ja viime viikonlopun juoksutti yöt parin tunnin välein ulkona niin että multa meinasi pinna katketa kun en saanut lähes lainkaan nukuttua. Mitään riisidieettiä en edes viitsinyt sille kokeilla kun se kerran puhtaasta keitetystä riisistä on vetänyt vatsan sekaisin, joten mentiin sitten lääkäritädin kopeloitavaksi. Mitään vikaahan se ei Varpasta löytänyt, sanoi vaan että suolisto on ärtynyt, nyt hetkeksi ruoka niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista ja tylosiinia rauhoittumisavuksi.

Ruokinnastahan voi tehdä taiteenlajin. Saman tien sanoin että mieluummin kokkaan kotona kuin alan hypoallergista kuivanappulaa syöttää, mutta vaihtoehdot valkoinen vehnämakaroni tai keitetty kana kuulosti melkein yhtä kummallisilta. Nyt on Vanttura sitten syönyt vajaan viikon sikanautajauhelihalla terästettyä yrjölänpuuroa, hyvin maistuu, ja ennen kaikkea se ulos tuleva tavara on taas kerättävissä, huh. Ensi viikolla lisäilen vähitellen mukaan taas omaa ruokaa, seuraillaan ja katsellaan josko voitaisiin pikku hiljaa palata takaisin aiempaan ruokaan. Sanoin Varjolle että sen vatsalla on kaksi viikkoa aikaa parantua, silloin lähdetään viikonlopuksi avustamaan kodittomien koirien leirille enkä viitsisi sinne mitään puuroja kanniskella. Mutta näkee sitten mikä on vatsan mieliala silloin.